Synnytyskertomukset

17.12 menin aamusta käynistykseen..lääkäri totesi, että paikat jo 4cm auki ettei tarvi muuta kuin puhkaista kalvot..meni kuitenkin lähempänä klo 21 ennen kuin päästiin saliin. Mulle laitettiin saman tien epiduraali ennen kalvojen puhkaisua..tilanne edistyi nopeasti ja kipuja en tuntenut juuri ollenkaan ennen 7cm epiduraalin ansioista. Sen jälk mulle laitettiin kohdunkaulapuudutus koska kivut olivat mahdottomia ja oksitiini sain samalla..vähän ennen ponnistus vaihe sain budantaali puudutus vielä..kaikesta synnytyksestäni niin kivut jotka tunsin tässä olivat erittäin rajut mutta onneksi sain nopeasti kivunlievitykset..tyttö tuli maailmalle 4 minuutissa ja synnytys kesti 5t kaikkien kaikki..
Kun tyttö oli syntynyt niin hän itki vain 2x ja oli liiankin rauhallinen eikä jaksanut juuri syödä rinta..siitä se alamäki alkoikin..nyt on teholla mutta ehkä pääse ennen uutta vuotta pois! Päivä kerrallaan..........
 
17.12 menin aamusta käynistykseen..lääkäri totesi, että paikat jo 4cm auki ettei tarvi muuta kuin puhkaista kalvot..meni kuitenkin lähempänä klo 21 ennen kuin päästiin saliin. Mulle laitettiin saman tien epiduraali ennen kalvojen puhkaisua..tilanne edistyi nopeasti ja kipuja en tuntenut juuri ollenkaan ennen 7cm epiduraalin ansioista. Sen jälk mulle laitettiin kohdunkaulapuudutus koska kivut olivat mahdottomia ja oksitiini sain samalla..vähän ennen ponnistus vaihe sain budantaali puudutus vielä..kaikesta synnytyksestäni niin kivut jotka tunsin tässä olivat erittäin rajut mutta onneksi sain nopeasti kivunlievitykset..tyttö tuli maailmalle 4 minuutissa ja synnytys kesti 5t kaikkien kaikki..
Kun tyttö oli syntynyt niin hän itki vain 2x ja oli liiankin rauhallinen eikä jaksanut juuri syödä rinta..siitä se alamäki alkoikin..nyt on teholla mutta ehkä pääse ennen uutta vuotta pois! Päivä kerrallaan..........
 
17.12 menin aamusta käynistykseen..lääkäri totesi, että paikat jo 4cm auki ettei tarvi muuta kuin puhkaista kalvot..meni kuitenkin lähempänä klo 21 ennen kuin päästiin saliin. Mulle laitettiin saman tien epiduraali ennen kalvojen puhkaisua..tilanne edistyi nopeasti ja kipuja en tuntenut juuri ollenkaan ennen 7cm epiduraalin ansioista. Sen jälk mulle laitettiin kohdunkaulapuudutus koska kivut olivat mahdottomia ja oksitiini sain samalla..vähän ennen ponnistus vaihe sain budantaali puudutus vielä..kaikesta synnytyksestäni niin kivut jotka tunsin tässä olivat erittäin rajut mutta onneksi sain nopeasti kivunlievitykset..tyttö tuli maailmalle 4 minuutissa ja synnytys kesti 5t kaikkien kaikki..
Kun tyttö oli syntynyt niin hän itki vain 2x ja oli liiankin rauhallinen eikä jaksanut juuri syödä rinta..siitä se alamäki alkoikin..nyt on teholla mutta ehkä pääse ennen uutta vuotta pois! Päivä kerrallaan..........
 
17.12 menin aamusta käynistykseen..lääkäri totesi, että paikat jo 4cm auki ettei tarvi muuta kuin puhkaista kalvot..meni kuitenkin lähempänä klo 21 ennen kuin päästiin saliin. Mulle laitettiin saman tien epiduraali ennen kalvojen puhkaisua..tilanne edistyi nopeasti ja kipuja en tuntenut juuri ollenkaan ennen 7cm epiduraalin ansioista. Sen jälk mulle laitettiin kohdunkaulapuudutus koska kivut olivat mahdottomia ja oksitiini sain samalla..vähän ennen ponnistus vaihe sain budantaali puudutus vielä..kaikesta synnytyksestäni niin kivut jotka tunsin tässä olivat erittäin rajut mutta onneksi sain nopeasti kivunlievitykset..tyttö tuli maailmalle 4 minuutissa ja synnytys kesti 5t kaikkien kaikki..
Kun tyttö oli syntynyt niin hän itki vain 2x ja oli liiankin rauhallinen eikä jaksanut juuri syödä rinta..siitä se alamäki alkoikin..nyt on teholla mutta ehkä pääse ennen uutta vuotta pois! Päivä kerrallaan..........
 
Pahoitteluni etukäteen siitä, että tämä on niin pitkä. Olen kirjoittanut sen itselleni, enkä jaksa alkaa referoimaan palstamuotoon muuten, kuin nimet poistamalla. Lukekoon, ken jaksaa. :)

Perjantaina 17.12. klo 8:30 mies jätti mut Taysin synnytysvuodeosastolle 4a, jonne mulla oli paikka tuon keskiviikkoisen yliaikaiskontrollikäynnin jälkeen.


Siellä vauvalta otettiin ensimmäisenä sydänkäyrä ja kun se oli ihan kunnossa, aloin saada tuota kohdunsuuta kypsyttävää misoprostoli-hormonia. Lääkkeen nimi oli Cytotec. Perjantaina sain kolme kertaa 1/4 tablettia. Koko päivänä ei tapahtunut mitään.


Illalla kun sammutin valon ja kävin nukkumaan, alkoivat todella kivuliaat supistukset, joita tuli ihan peräperää ilman taukoa. Yritin olla vaikeroimatta, jotta huonetoverini saisivat nukkua. 20 minuutin päästä nousin ylös ja menin kertomaan asiasta yökätilölle. Hän neuvoi mua vain menemään kuumaan suihkuun.


Suihkussa istuin yksinäni jakkaralla tunnin ajan iho kirjavana kuumasta vedestä, mikä rauhoittikin vähän supistuksia. Puoliltaöin menin takaisin sänkyyn saatuani kuumavesipullon ja Panadolia. Sängyssä supistukset jatkuivat 5 minuutin välein puolentoista tunnin ajan, enkä niiden aikana pystynyt enää olemaan hiljaa, vaan itkin ja vaikeroin, mutta olin niin väsynyt, että nukahdin jokaisen supistuksen välissä.


Kello 1:30 nousin, kun en enää kestänyt kipua ja menin uudelleen valittamaan oloani kätilölle. Hän otti mut tutkimushuoneeseen ja katsasti tilanteen. Kohdunsuu oli ihan kypsymätön edelleen ja avautunut vain 1cm. Kohdunkaulaakin oli jäljellä vielä 1,5cm. Tutkimus sattui kamalasti, sillä kohdunsuu oli vielä niin korkealla, ettei kätilö meinannut yltää siihen. Tunsin oloni hirvittävän pettyneeksi, eikä asiaa helpottanut se, että kun hän otti multa supistuskäyrää, ei siihen piirtynyt yhtään supistusta, vaikka sain niitä sinä aikana kuusi! Onneksi kätilö tuli takaisin huoneeseen juuri parahiksi näkemään niistä pari viimeisintä, kun en edes sängyltä ylös päässyt ja tarvitsin neuvoja hengittämisessäkin. Hän antoi mulle kipupiikin ja passitti petiin. Piikin jälkeen itkin sängyssä kipujani vielä puoli tuntia, kunnes 2:30 jälkeen nukahdin ja nukuin aamuun pätkittäin, kun lämmin tunne levisi lantioon ja vei pahimman kivun supistuksilta, jotka harvenivat pikkuhiljaa aamua kohti.


Lauantaina 18.12. olivat supistukset poissa. Olin kärsinyt ihan turhaan koko yön. Aamulla taas vauvalta otettiin sydänkäyrä, jonka jälkeen sain 1/2 tablettia Cytotecia. Kun kello 13 mennessä ei mitään ollut tapahtunut, vaikka olin ravannut sairaalan portaita ylös alas, sain toisen puolikkaan. Supistukset alkoivat kevyinä klo 13:30, ja tulivat 10 minuutin välein, mutta pystyin kävelemään ja puhumaan normaalisti.


Mies soitti klo 15:30, että on juuri matkalla mua katsomaan. Lähdin vessaan ja sillä reissulla sain kolme tiukkaa supistusta. Mies tuli vartin päästä soitosta klo 15:45. Istuimme käytävässä juttelemassa, mutta aloin saada todella kipeitä supistuksia taas peräperää niin, ettei juttelusta tullut enää mitään.


Kävin sanomassa kätilölle, että supistukset tulevat tauotta ja tarvitsisin jotain lääkettä. Hän katsoi paperista, mikä tilanne yöllä oli ollut ja käski mut taas vain suihkuun rentoutumaan. Ajattelin, että en nyt halua mennä, kun mieskin juuri tuli ja ruokakin on nyt. Päätin, että syön ensin ja mies voi olla mun seurana ja menen vasta sitten.


Menimme ruokakärrylle hakemaan mun tarjotinta, jota en koskaan ehtinyt siitä saada. Mua ennen oli yksi ottamassa, mutta sain peräperää kolme supistusta ja jalat pettivät alta. Roikuin miehen kaulassa ja paruin ääneen. Joku kätilöistä huomasi ja sanoi, että hän voi tuoda tarjottimen. Oman huoneeni ovi oli siinä kärryn kohdalla, mutta en meinannut päästä sänkyyni enää, sillä olin niin halvaantunut kivusta. Yhtäkkiä oma kätilöni, joka oli mut passittanut suihkuun oli paikalla käyräkoneen kanssa. Joku oli hänelle kai hälyttänyt tilanteestani.


Tästä eteenpäin kaikki on sumuista. Joku nosti mun jalkojani, että pääsin sänkyyn, käänsi mut selälleni, kuin halvaantuneen. En pystynyt liikuttamaan itseäni enää lainkaan. Kätilö tutki kohdunsuun, mikä oli edelleen vain sentin auki, mutta jo laskeutunut alemmas. Hän alkoi ottaa vauvalta sydänkäyrää ja mies sanoi, että lähtee käymään töissä ja tulee takaisin sitten myöhemmin, kun tilanne on ohi. Huonetoverini yrittivät siinä kahta puolta sänkyäni verhojen takana syödä päivälläistään.


Käyrää ei saatu otettua kuin pikkuinen pätkä, koska olin niin kipeä. Kätilöni totesi, että nyt on pakko saada jotain kunnon kivunlievitystä, joten hän varasi mulle synnytyssalin, vaikka tilanne muuten olikin vielä aivan epäkypsä. Soitin miehelle, joka oli juuri päässyt keskustaan työpaikkansa alaovelle, että tule sittenkin takaisin, kun päästään saliin. Sanoin, että ei kuitenkaan kiirettä, vaan hän voi tehdä jäljellä olevat työjuttunsa ensin.


Kolme kätilöä hääräsi mun ympärillä ja keräsi tavarani ja vaatteeni kenkiä myöten keoksi sänkyni päälle ja niin mua lähdettiin juoksujalkaa kärräämään samassa kerroksessa sijaitsevaan synnytyssaliin. Matka lienee noin 30 metriä. Sain vielä matkalla soitettua ja soperrettua äidille, että nyt mennään, mutta voi mennä vielä pitkän aikaa ennenkuin vauva syntyy. Enempää en pystynyt puhumaan.


Kun päästiin saliin, siellä mua vastassa oleva synnytyskätilö sai pikaisen raportin tilanteestani. Joku puki mulle yöpaidan päälle ja yritin vaihtaa sänkyä. Päädyin nojaamaan salin sängynreunaan ja huutamaan. Salissa ollut nuori ensihoidon harjoittelijapoika syöksyi apuun ja hieroi selkääni ja nosti mut sängylle. Kätilö tutki heti kohdunsuun tilanteen ja oli todella hämmästynyt, sillä nyt kohdunsuu oli 4cm auki! Hän soitti äkkiä anestesialääkärin paikalle, joka saapuikin samantien. Hänelle päiviteltiin sitä, miten osastolla olin auki sentin ja tänne päästyäni 4cm. He totesivat, että: "Kyllä sä varmasti olet tosi kipeä!" Supistuksilla ei ollut kuin muutamien sekuntien väli, mikä teki epiduraalin laittamisen haasteelliseksi.


Pyysin, että soittakaa miehelle, että tuleekin heti, kun olin sanonut, ettei kiirettä. Harjoittelijapoika yritti soittaa, mutta ei saanut yhteyttä. Kätilö lohdutti, että mies on varmasti jo talossa ja puhelin kiinni.


Harjoittelija oli yrittänyt laittaa tippaa käteeni siinä onnistumatta ja hermostunut kätilö sätti häntä sanomalla, että toi kyllä varmaan sattuu. Jälkeenpäin sanoin pojalle, että olin hyvä harjoituskappale, koska en todellakaan rekisteröinyt kädessäni mitään kipua, vaan ihan jossain toisaalla. Anestesialääkäri nappasi neulan pojalta ja sujautti tipan ranteeseeni. Ympärilläni kävi kova häärinä, mutta itse makasin silmät tiukasti kiinni puristettuina omassa maailmassani, rutistin sängynlaitaa ja huusin jotain ihmeellistä matalaa huutoa, mitä en vain pystynyt pidättelemään. Tuntui, että koko lantio räjähtää kappaleiksi seuraavasta supistuksesta.


Anestesialääkäri odotti selkäpuolella sopivaa taukoa supistuksissa, jotta voisi pistää neulan sisään, ja yhdessä kätilön kanssa he ihmettelivät, että kylläpä niitä tulee ihan koko ajan. Supistuksen loputtua huusin, että nyt loppu, laita äkkiä, ihan just alkaa uusi! Mutta vaikka hän yritti olla kuinka nopea, sain kaksi supistusta siinä neula selkärangassani. Onneksi olin niin halvaantunut kivusta, etten pystynyt liikahtamaankaan, joten mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Toisen supistuksen aikana tunsin ensimmäisen kouristuksenomaisen tahattoman ponnistuksen ja hätäilin, että nyt se tulee jo ulos. Kätilö sanoi lääkärille, että nyt sitä jo ponnistuttaa.


Juuri, kun anestesialääkäri oli saanut epiduraalin laitettua, mies tuli saliin ja huokaisin helpotuksesta. Mua pyydettiin kääntymään selälleni, jotta puudutusaine leviäisi tasaisesti, mutta en pystynyt liikkumaan. Tuntui lohduttomalta, kun kätilö sanoi, että kestää noin vartin ennenkuin puudutus alkaa vaikuttaa. Supistukset jatkuivat samaan tahtiin ja minä vain omassa kuplassani huusin ja huusin. Mies oli vieressä ja piti musta kiinni, mutta muuta muistikuvaa mulla ei juuri tilanteesta ole. Mesosin kätilölle, että vauva tulee nyt ihan väkisin ulos. Hän sanoi, että anna tulla vaan, olet jo ihan auki. Viimeiset 6 senttiä siis oli auennut epiduraalin laiton aikana!


Muiden avustuksella pääsin lopulta selälleni ja aloin ponnistaa. Siinä samassa alkoi vatsan iho kutista ja huomasin, etteivät supistukset enää satukaan. Avautumiseen en siis saanut mitään helpotusta, mutta onneksi sentään ponnistusvaiheeseen, sillä luulen, että mikäli kivut olisivat jatkuneet yhtä halvaannuttavan kovina, en olisi pystynyt ponnistamaan.


Tuntui, että vauva olisi liukunut supistusten voimasta ihan itsestäänkin ulos, mutta kätilö patisti ponnistamaan. Hän sorkki sormillaan ja komensi, että tähän suuntaan. Tuntui, että eniten sattui hänen sormensa ja komensin, että sormi pois. Hän nauroi ja käski keskittymään ponnistamiseen ja neuvoi asentoja. Ponnistaminen etenikin hyvin, mutta vauvan sydänäänet kävivät melko hitaiksi ja kätilö päätti tehdä episiotomian. Hän kovasti selitteli sen tarpeellisuutta, mutta sanoin vain, että anna mennä vaan. Sen jälkeen parilla ponnistuksella vauva olikin ulkona klo 17:46, kun salissa oltiin oltu noin tunti.


Syntymämitat tytöllä olivat pituus 47cm, paino 2780g ja päänympärys 33cm. Istukka oli vaivaiset 300g, mikä sai kätilön naurahtamaan sitä punnitessaan. Synnytyksen kestoksi merkittiin 2h 26min säännöllisten supistusten alkamisesta, ponnistusvaihe 15min. Kurkku tuli kipeäksi, sillä en pystynyt olemaan huutamatta supistusten ollessa pahimmillaan ja rintalasta oli myös kipeä pari päivää, mikä johtui varmasti lihasjännityksestä. 


Henkilökunta sairaalassa ja neuvolassa on kysellyt henkistä vointiani ja sitä, jäikö mulle traumoja tuosta synnytyksestä, kun se oli niin raju, mutta ei jäänyt. Ihan hyvä mieli oli heti, kun vauva oli ulkona ja kätilönkin kanssa vitsailtiin ja naureskeltiin heti, kun homma oli hoidettu. Eikä mulla ollut vertailukohdetta tuolle kivun määrälle ja kokoajan luulin, että tämä on vasta alkua ja menee pahemmaksi, mutta ilmeisesti se oli aika äärimmäistä juuri tuon nopean avautumisen takia. Toisilla on kohdunsuu auki 4cm monta viikkoa ja on auennut pikkuhiljaa, mulla paikat olivat vielä synnytyspäivän aamunakin täysin kypsymättömät ja ratkesivat sitten muutamassa minuutissa. Kuitenkin olen tyytyväinen, että homma oli nopeasti ohi, eikä tarvinnut käkkiä salissa kellon ympäri tai vieläkin kauemmin.

 
Voi hurja mikä synnytys Pajunkissa! Täällä lueskelin kyyneleet silmissä. Samalla mietin omaa kohdunsuun tilannettani (2cm kaulaa ja kiinni täysin). Toivottavasti mulla ei ole sama edessä. Vauvakin on kuitenkin yli 4 kg. Onneksi et referoinut millään tavalla - oli hieno kuvaus koko synnytyksestä. Kiitos!

 
Pajunkissalla oli aikamoinen tarina..

Mulle tuli mieleen, et taidan tehdä pyynnön (olettaen et niin saa tehdä!) et opiskelijat ei sörki mua! Jos muutoinkin on kivuissaan niin ei sitä kyllä varmasti kaipaa mitään extrakipua, jonka vois välttää. Vaikka TAYS opetussairaala onkin, ja täytyyhän niitten tietty harjotella, ni silti..ei kiiitos. Omalla kohdalla vielä semmonen ku synnyin (no, silloin elettii vuotta -85) ni mut napattiin "neulatestiin", jossa useampi opiskelija yritti pistää neulan oikein vastasyntyneelle.

Jaa-a, saas nähdä meneekö mulla käynnistykseen asti...
 
Myy, voin kertoa, ettei mua todellakaan haitannut sen opiskelijan läsnäolo. Etukäteen olis voinut ahistaa ajatus, että joku nuori sälli vaihtaa mulle yöpaitaa ja seisoo jalkopäässä kattomassa, kun pinnistän polvet korvissa, peräsuoli pitkällä penskaa pihalle, mutta tositilanteessa olin niin omassa maailmassani, ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka siellä olisi seissyt mtv3:n kameramiehet.

Eikä sen tipan laittaminen tuntunut ollenkaan., eikä mikään muukaan, kuin se järkyttävä kipu lantiossa, joten ihan rennosti vaan opiskelijoiden kanssa. :D
 
Opisjelijoista ainakin minulta on joka kerta kysytty erikseen, sopiiko noiden olla läsnä tutkimuksissa ja aina olen antanut luvan. Kuitenkin esim. kun lokakuussa makasin sairaalassa uhkaavan ennenaikaisuuden takia sanoin, että läsnä saavat olla, mutta en halua kenenkään ylimääräisen ja kokemattoman sorkkivan minua, ja aina tahtoa on kunnioitettu. Taysissa synnyttämäni lapset olen fiksusti synnyttänyt viikonloppuna tai keskellä yötä, joten opiskelijaongelmaa ei ole ollut.

Minua se nestetippa hieman ärsytti koko ajan ja olinkin vain helpottunut, kun kanyyli irtosi itsestään nukkuessani. Mutta minullehan tuo pistettiin asta synnytyksen jälkeen, kun laitettiin sitä hemohessiä runsaan verenvuodon takia, joten siinä vaiheessa sen varmaan noteerasi enemmän kuin supistusten aikana, kun muistelen. että ekassa synnytyksessä en lainkaan tuntenut oksitosiinitipan laittoa.
 
Vedet silmissä luin tuota Pajunkissan kertomusta, koska jotenkin pystyin samaistumaan siihen. Tässä oma tarinani. Sori kun on pitkä; kopipeistasin sen itselleni kirjoittamasta versiosta.

Jouluaattona aamuyöstä heräsin siihen että takapuolessa tuntuu painetta. Ensin en kiinnittänyt siihen mitään huomioita kun ajattelin, että se on varmaan ummetusta josta olin kärsinyt. Oli kuitenkin kipeämpää ja jossain vaiheessa tajusin, että supistuksiakin on, vatsaa vihloo. Kun ne jatkuivat, rupesin huvikseni kellottelemaan. Ei tullut mielenkään, että jotain voisi oikeasti olla tapahtumassa, kun olin ajattelut, että vauva tulee sitten joulun jälkeen. Supistuksia tulikin säännöllisesti 10 min välein. Vielä ihan siedettävinä. Sama jatkuikin sitten koko aattopäivän ja alettiin miehen kanssa asennoitua, että lähtö tulee.

Kolmen maissa kävin suihkussa ja supistukset päättyivätkin siihen ja ajattelin, että väärä hälytys. Taukoa kesti kuitenkin vain 45 min ja sitten supistukset alkoi uudelleen säännöllisinä. Soitin Kättärille ja ne sanoivat, että kuulostaa siltä, että vauva on tulossa ja että voin joko tulla heti tai odotella kotona, jos pystyn. Jäimme kotiin, koska supistukset eivät vielä olleet kovin pahat. Illalla kahdeksan maissa alkoi tehdä olla jo sen verran kipeää, ajattelimme, että paras lienee lähteä Kättärille. Soitimme sinne vielä uudestaan, ja nyt osastolta joku haastatteli mua ja kyseltyään käski vielä pysyä kotona ja katsoa tilannetta ennen yötä uudestaan. Olin pettynyt, mutta lohduttauduin, että parempi kotona kuin sairaalan käytävillä.

Kymmenen maissa kivun kävivät sen verran pahaksi, että otin Panadolia ja soitimme Kättärille, että nyt tarvitaan lisälääkitystä, ei pysty olemaan kotona. Saimme luvan lähteä tulemaan. Taksia emme  kuitenkaan meenanneet saada mitenkään - vuoden kiireisin päivä kuulemma. Kättärillä menin käyrille, supistuksia 7-10 min välein, mutta kohdun suu vain sormenpään auki eli synnytys ei ole vielä käynnistynyt. Kätilö sanoi, että odotellaan 2 tuntia, että mihin tilanne kääntyy.

Seuraa tuskaiset 1,5 tuntia. Supistukset ovat todella kipeitä, itkettää, kävelen edestakaisin huonetta ja käytäviä ja huohotan ja yritän vain kestää. Mieheni yrittää epätoivoisesti auttaa ja kehoittaa hengittämään rauhallisesti. Olin etukäteen suunnitellut, että selviäisin supistuksista oikean hengitystekniikan avulla, niin kuin monet olivat neuvoneet. Huomaan, ettei tekniikoista ole juuri apua. Alan tulla paniikkiin, ja mietin, että haluan vain pois tästä tilanteesta, ja samalla tajuan, että pakoa ei ole: vauva on vatsassa ja se on saatava ulos. Mietin, että en enää ikinä halua kokea tätä uudestaan ja suren, että olimme toivoneet useampiakin lapsia.

Lopulta en enää kestä ja mieheni lähtee hakemaan kätilöä. Kätilö tsekkaan kohdunsuun: 1,5 cm auki. Pyydän kipulääkettä, vaikka edes Panadolia. Kätilö toteaa sen olevan tässä vaiheessa vain plasebolääke ja ehdottaa Peditiiniä. Se kuulemma joko lievittää kipua tai edistää synnytystä. Saan piikin, mutta se ei vähennä kipua yhtään. Olen epätoivoinen. Kätilö sanoo synnytyssalin vapautuneen ja ehdottaa, että menisin sinne suihkuun kipua lievittämään. Tärisen kivusta, parun ja mieheni saa melkein raahata minut suihkuun, koska tajuni on lähteä, enkä pysty tottelemaan kehotuksia. Istun suihkussa jumppapallon päällä ja ehkä suihku jotain auttaa, mutta kipu on kaukana siedettävästä. Tuntuu, ettei supistus välillä ole kuin minuutti aikaa kerätä voimia uutta kipuaaltoa kohtaan.

Istun tunnin suihkussa, ja kun tulen ulos, verta valuu pitkin synnytysalin lattiaa: kohdunsuulla tapahtuu jotain. Kätilö tsekkaa: 3 cm auki. Hän sanoo, että nyt voimme laittaa epiduraalin. Kello on puoli kuusi aamulla. Samalla saan ilokaasua ja yllätykseni siitä on jopa apua – ainakin siinä mielessä, että huomion saa kivusta kohdistettua johonkin muuhun. Imen ilokaasua hullun lailla samalla kun epiduraali laitetaan. Se ei satu yhtään. Menee hetki ja se alkaa vaikuttaa, kivut lähtevät vihdoin! Makaan synnytyssängyllä voipuneena. Saan oksitosiini tipan ja kalvot puhkaistaan. Lapsivesi on vaalean vihreää. Kätilö kehottaa yrittämään nukkua ja keräämään voimia. Torkahtelemme. Jossain vaiheessa alan tuntea painetta peräsuolessa ja kivut palaavat. Imen taas ilokaasua ja saan toisen annoksen epiduraalia. Kohdunsuu 6 cm auki. En uskalla luopua ilokaasusta epiduraalin jälkeenkään, koska kuvittelen kipujen jatkuvan. Kätilö sulkee ilokaasun, koska olen jo ihan huppelissa, ja huomaan, että en tunnekaan kipuja.

Pian minulle tulee olo, että jotain pyrkii ulos. En ole varma onko se vauva vai tarve ulostaa. Kätilö tsekkaa tilanteen ja ilmoittaa, että olen täysin auki. Haluan synnyttää seisaaltani, mutta kun yritän nousta seisomaan, jalat eivät kanna yhtään. Epiduraali on mennyt jalkoihin. Tyydyn siis synnyttämään puoli-istuvassa asennossa sängyllä. Kätilö katedroi minut ennen ponnistamista, koska en ole onnistunut virtsaamaan ovin avuin.

Kun saan luvan alkaa pikkuhiljaa ponnistaa, epiduraali vaikuttaa yhä, enkä tunne mitään kipua. Olo aika hyvä. Odotan koko ajan, milloin ponnistuskivut alkavat, mutta en tunne mitään. Ponnistan ja ponnistan ja en voi käsittää: tämähän ei satu yhtään. Kätilö ohjaa sormillaan ponnistussuuntaa, ja kehuu, että osaan ponnistaa tosi hyvin. Luulen sitä vain tsemppipuheeksi, mutta vauvan pää alkaakin tulla jo esille. Tunnen kipua vasta kun vauvan pää on puoliksi ulkona. Silloin kyllä sattuu kovasti, mutta jotenkin kipu on paljon siedettävämpää kuin aiemmat supistuskivut. Kätilö imee lapsivedet vauvan mahasta ja henkityselimmistä. Kätilö käskee lopettamaan ponnistamisen ja jään odottamaan, milloin urakkaa jatketaan. Yllätykseni vauva solahtaakin jo ulos ja vain tuijotan sitä ihmeissäni. Kivut loppuvat heti. Saan vain hyvin pienen repeämän välilihaan ja siihen 3 tikkiä. Ompelu ei satu yhtään. Istukka soljahtaa vähän myöhemmin lähes itsestään ulos.

Ponnistusvaihe kesti 25 minuuttia. Lopulta synnytyksestä jäi hyvä fiilis. Epiduraalin saamisen jälkeen kaikki tuntui jopa helpolta. Pahin oli avautumisen alkuvaihe ilman kivun lievitystä, kun ei tiennyt mitä on edessä ja luulin homman pahenevan vain koko ajan loppuun asti. Lopputuloksena suloinen tyttö, 3774g  ja 50 cm pitkä. Pisteitä 7 (vähän säikähtänyt), 5 min jälkeen 10 pistettä. :)

 

 
Happy73: olitkos sinä Haikaranpesässä synnyttämässä? Jos olit, niin miten koit Haikaranpesän toiminnan noin yleisesti? Saitteko/halusitteko perhehuoneen?

Ei ollut helpon kuuloinen alkuvaihe... Ja yllättävän kauan supistuksia kesti ennen kuin aukesi kunnolla, huh!
 
Tuosta opiskelijasta piti vielä kommentoida, että se lääkäriopiskelijatyttö, joka oli mulla synnytyssalissa tuli kätilön mukana heti itsensä esittelemään ja kysyi saako seurata synnytystä. Mä olin etukäteen ajatellu, että en huoli ketään ylimääräisiä sinne synnytykseen mukaan, mutta tuossa vaiheessa kaikki estot ja mahdolliset häpeän tunteet oli jo kadonneet, kun alapäätä oli sorkkinut yks sun toinen kätilö tai hoitaja ja ne kuitenkin on ammatti-ihmisiä, jotka tietää, mitä tekevät. Tämäkään opiskelija ei tietenkään tehnyt mitään ilman lupaa, ja hänestä oli itse asiassa sitten hyötyä sekä mulle että miehelle.
Olin kyllä myös siinä kysymisvaiheessa jo niin suurissa kivuissa supistusten kanssa, että oisin varmaan vastannut kyllä ihan mihin tahansa kysymykseen :D
 
Meemi; oltiin Haikaranpesässä ja pyydettiin ja saatiin perhehuone. Mulle jäi Kättäristä ja Haikaranpesästä todella hyvä kuva. Kiitettävän arvosanan annan. Ei oo mistään valittamista. Kaikki kätilöt tosi ystävällisiä, palvelu hyvää ja kaikin puolin turvallinen ja hyvä olo oli koko ajan. Ja perhehuone oli tosi hyvä kans. Jos väen väkisin pitää miinuksia etsiä, niin ruoka ei ollut erityisen hyvää. No, en työpaikallakaan ikinä syö lounasravintoloissa kun en pidä ruuista, joten voi olla, että on vaan mun makumieltymykset mut kuiteskin.

Mut siis jatkossakin aion Haikaranpesään synnyttämään, jos vaan pääsen. :)
 
Tässä synnytyskertomus minulta.

Eli 28.12 aamulla menin sairaalaan valittamaan todella tukalaa oloani, maha oli koko ajan pinkeänä supistuksista mutta ei olleet juurikaan kipeitä paitsi muutama edellisenä yönä. En ollut nukkunut kolmeen yöhön ja olin ihan poikki. Sanoin synnärillä että en lähde täältä ennekuin synnytys käynnistetään, että en jaksa enää.

Kätilö kertoi jutelleensa lääkärin kanssa ja sanoi että nyt on kaksi vaihtoehtoa: a) lähden ravaamaan sairaalan portaita tai b.) otan kipulääkettä ja nukahtamislääkettä ja sitten synnytys käynnistetään mikäli lääkäri niin päättää, kätilö sanoi että minun on pakko saada nukutuksi ennen käynnistystä, muutoin en jaksa synnytystä.

No valitsin vaihtoehdon b ja nukuinkin ihan kohtalaisesti sen päivän ja yön sairaalassa. Seuraavana aamuna klo 9 lääkäri tuli juttelemaan ja tutki kohdunsuun tilanteen, kaula pois ja edelleen vain sentin auki. Hän sanoi että saan käynnistykseen noita Pajunkissan mainitsemia "puikkoja" ja että voi olla että mitään ei tapahdu moneen päivään tai sitten tapahtuu.

Ensimmäisen "puikon" kypsyttämään sain 29.12 klo 10, tämä puikko ei aiheuttanut minkäänlaisia muutoksia supistuksissa. Sain sitten lisäksi toisen puikon klo 14. Yhtäkkiä klo 16 alkoi tulla kivuliaita supistuksia. Mies tuli synnärille klo 18 maissa ja oli tulossa vaan katsomaan minua, ei arvannut että synnytys onkin lähtenyt käyntiin. Olin jo siinä vaiheessa todella kipeä ja supistuksia tuli minuutin välein ilman oikeastaan mitään taukoa. Tätä tahtia jatkui puoleen yöhön asti ja olin jo aivan poissa pelistä. Puolillta öin kohdunsuu oli vihdoin tarpeeksi auki jotta voitiin kutsua anestesialääkäri laittamaan epiduraalia. Epiduraalin laitto olikin sitten toinen ongelma koska supistuksia tuli niin tiheästi ja minun oli todella vaikea olla paikoillaan. Jotenkin epiduraali saatiin kuitenkin laitettua ja kivut hävisivät aika nopeasti, olin kuin taivaassa monen tunnin tuskan jälkeen.

No siinä sitten odoteltiin kolmeen asti aamuyöllä ennenkuin kohdunsuu oli kokonaan auki ja olisin saanut alkaa ponnistamaan,  no kävikin sitten niin että supistukset loppuivat epiduraalin vaikutuksesta ja jouduttiin laittamaan oksitosiinia jotta supistukset taas vahvistuisivat. Oksitosiinia ei voitu laittaa kovin suurta määrää koska supistukset olivat olleet aiemmin niin voimakkaita. Oksitosiini ei saanut siis supistuksia kestämään tarpeeksi pitkään että olisin saanut kunnolla ponnistettua.

Jotenkin sain kuitenkin ponnistettua vauvaa sen verran alaspäin että klo 6 kätilö soitti päivystävälle lääkärille että nyt olisi tultava paikalle ja otettava imukuppi kehiin.

Klo 7.30 saliin tupsahti sitten yhtäkkiä 2 synnytyslääkäriä, 2 lastenlääkäriä ja vielä yksi kätilö lisää. Sain sitten pudendaali puudutuksen ja episiotomia tehtiin nopsaan. Lääkäri kiskoi imukupilla ja minä yritin ponnistaa minkä lyhyiltä supistuksilta pystyin. Klo 7.57 vihdoin maailmaan tupsahti maailman suloisin tyttölapsi pieni pahka päässään :).

Synnytys kesti kaikkinensa 16h. Jälkeenpäin  kätilön kanssa käydyn keskustelun perusteella sain kuulla että noin tiuhat supistukset ovat istukalle aikamoinen riski. Hyvin kuitenkin onneksi kaikki meni ja vaavin sydänäänet oli koko ajan hyvät.

SAin myös kuulla että vaikka synnytys olisi käynnistynyt normaalia tietä niin imukuppia olisi luultavasti silti tarvittu koska vauvan pää oli huonossa asennossa enkä olisi saanut tulemaan vaavia ilman imukuppia.

Aikamoinen rupeama mutta maailman paras palkinto tuutii nyt tuolla kopassaan :).

 
Josko minäkin selittäisin omaa yli 23 tunnin rupeamaa...
Lauantai-sunnuntai yönä heräsin supistuksiin, joita tuli koko yö 15-20 minuutin välein sen verran voimakkaina, ettei nukuttua saanut. Supistukset jatkuivat koko sunnuntain, pikkuhiljaa tihentyen mutta ei juuri voimistuen. Käytiin kaupoilla ynnä muuta jouduttamisyritystä kokeiltiin mutta ei ollut mitään vaikutusta voimakkuuteen. Sitten illalla havahduin siihen, että vauva ei ole liikkunut useampaan tuntiin juuri ollenkaan. Lähdettiin tarkistuttamaan tilannetta ja sinne jäätiin.
Vauvalla oli kaikki hyvin ja pääsimme perhehuoneeseen. Siellä ei keretty olemaan juuri tuntia pidempään kun minulle alkoi ilmaantua erilaisia oireita. Palelti, verenpaine nousi, proteiinit neljällä plussalla, yli vilkkaat refleksit ja ikään kuin vyö rintojen alla josta joku kiristää niin ettei henki kulje kunnolla jne.
Tässä vaiheessa lääkärit ja kätilöt puhuivat lähinnä keskenään ja me miehen kanssa yritettiin ymmärtää mistä mahtaa olla kyse. Siirryimme salin puolelle ja minulle laitettiin useampi tippa ja katetri sekä verenpainemittari pysyvästi käteen kiinni. Enpä päässyt enää siis liikkumaan supistusten helpottamiseksi vaan makasin loppuajan siinä sängyllä, jossa vaivalloisesti pystyin kylkeä kääntämään.
Lääkäreillä vaihtui vuoro ja kun verikokeiden tulokset oli saatu niin saatiin mekin tietää mistä oikeasti on kyse. Kunnon myrkytys oli minulle hetkessä kehittynyt, hellp syndrooma. Lääkäri oli ihana selitti huolella mitä on tapahtunut ja mitä jatkossa tapahtuu. Tilanne oli vakava, minulle jopa tilattiin Helsingistä verihiutaleita taksilla. Tulehdus- maksa, ja munuaisarvot heittivät härän pyllyä ja verenpaine oli koholla sekä verenvuotoriski oli olemassa. Minun oloani saatiin helpotettua oireiden suhteen nopealla lääkityksellä mutta synnytys ei edennyt millään. Supistukset eivät voimistuneet eivätkä tihentyneet toivotulla tavalla oksitosiinista huolimatta. Jossain vaiheessa alkoi sitten tapahtua enemmän silläkin rintamalla ja otin supistusten voimistuessa vastaan kaikki kivunlievitykset, koska en pystynyt liikkumaan ja hyvin pärjäsin. Nukuttua en vain ollut saanut kun verenpainetta mitattiin vartin välein, virtsaa seurattiin tunnin välein ja verikokeita otettiin vähän väliä.
Maanantaina iltapäivän puolella lääkärit alkoivat jo valmistella sektiota koska normaalioloissakin synnytys olisi katsottu pysähtyneeksi. Supistuksia tuli kyllä koko ajan mutta ne eivät saaneet kohdunsuulla juuri mitään aikaan. Mutta lääkäri kaikessa ihanuudessaan halusi viimeiseen asti antaa meille mahdollisuuden alatiesynnytykseen, kiitos hänelle siitä. Vauvalla siis oli koko ajan kaikki hyvin, minä olin se ongelma. Kun sitten oksitosiini annostusta ruvettiin pienentämään sektion valmistelun vuoksi alkoikin minulla kunnon supistukset. Eikä mennyt kauaa kun olinkin jo yllättäen täysin auki ja vauva jo pluspuolella tulossa. Ponnitusvaihe alkoi niin yllättäen, että kätilö oli juuri todennut että olen 8 senttiä auki ja lähti hakemaan lääkäriä. Kun ovi kolahti kiinni, minua alkoi ponnistuttamaan.
Kaikki meni hyvin, tuntui että tyttö oli hetkessä rintani päällä makoilemassa. Minulle paras apu myrkytyksen suhteen oli synnytys ja kun tyttö oli pihalla alkoikin tilani pikku hiljaa korjaantua itsestään. Verihiutaleita ei onneksi tarvittu ja tunsin oloni kaikin puolin hyväksi vaikka todellisuudessa taisin ollakin koettelemuksesta aika väsynyt ja voimaton. En vieläkään kunnolla muista tapahtumia vaikka itse tilanteessa olenkin ollut ihan selväjärkisen oloinen.
Vuodeosastolle siirryttyämme olin ensimmäiset päivät tehotarkkailussa ja vauva oli luonani vain syömässä. Sitten yhtäkkiä siirryttiinkin normaaliin vierihoitoon ja vauva tupsahti viereeni jäädäkseen. Aika sairaalassa oli henkisesti rankkaa vaikka itse synnytyksestä ei jäänytkään traumoja. Siirtymät vaiheesta toiseen aiheuttivat eniten itkua ja pelkoa. Hetkeä aikaisemmin minut oli esimerkiksi autettu vessaan ja tehty alapesu ja hetkeä myöhemmin olin vauvan kanssa kahden. Ihanaa mutta samalla niin pelottavaa.
Ajatukset eivät vieläkään ole sairaala-ajan osalta kunnolla jäsentyneet, joten kuvaukseni voi olla hieman sekava. Tulevaisuutta ajatellen minulla on suuri riski kehittää sama tilanne uudestaan, joten seuraavassa raskaudessa minua sitten seurataan tarkkaan jo alusta lähtien.
 
En nyt vielä ihan ehtinyt lukea tätä topiccia mutta aikamoisia tarinoita kyllä monellakin...hui :/
Omalla kohdalla oli koko synnytys erittäin postitiivinen kokemus. Minähän hulluna pelkäsin koko tapahtumaa
mutta nyt näin jälkikäteen täytyy mainita, etten tuntenut koko aikana minkään sortin kipua, lääkkeiden ansiosta.

Vedet meni päivää aikaisemmin, osastolle otettiin jossain makailin käyrillä ja aamulla käynnistettiin. Ei kuitenkaan paljonkaan
ekalla käynnistys"napilla" tapahtunut ja sain toisen. Supistukset alkoivat ja kohdunkaula alkoi avautua. Supistuksia ei omatoimisesti
tullut, joten sain sitten tipan mukana. Lapsi oli kuitenkin sivuuttain ja ensimmäiset 12 h olin menossa keisarinleikkaukseen, poika kuitenkin
kääntyi ja ponnistusvaihe kesti hiukka alle 40 minuuttia. Imukupilla kahdesti avitettiin, muttei tarvinnut ns. repiä.
5 tikkiä tuli muttei pahempia repeämiä. Ja tosiaan jäi erittäin hyvä kuva synnytyksestä. Epiduraali oksetti mutta otin sen 5 kertaa mitä sai, ilokaasu
auttoi hyvin ja mun miehen tuki oli sanoinkuvaamaton. Vauvan tulo maailmaan on edelleen tuoreessa muistissa, tosin täytyy sanoa että olin niin
"pöllyissä" että esim. ajantaju hävisi totaalisesti, olin mielestäni siinä kunnossa että olisin voinut juosta vaikka maratonin synnytyksen jälkeen (väsymys tuli
vasta muutaman päivän jälkeen) mutta täydet pisteet ja kiitosket naistenklinikan kätilöilla, aivan ihania, osaavia ja kultaisia ihmisiä!
 
Pyydän jo etukäteen anteeksi tarinani pituutta. lukekoon, ken jaksaa, ken ei niin ei. :D

Minä sepitän tähän oman 20h kestäneen synnytystarinan.. elikkäs näin:

10.12. oli illalla vähän omituinen olo, menkkamaisia kipuja, noh kävin sinä päivänä vielä shoppailemassa ja iltasella rauhassa nukkuun. klo 4 heräsin, kun tuntui että jotenkin outo olo, kiemurtelin sängyssä ja 4.45 tuli lapsiveet sänkyyn ja suoraan vessaan ja sinne lisää. Herätin miehen, mies ihan heti tolpillaan ja mitä tapahtuu!?! :D
Soitin synnytyssairaalaan ja kaskivat tulla aamulla kasin maissa. Käytiin suihkussa ja koitetttiin syödä, alkoi tulla supistuksia. MElko useinkin mutta heikkokestoisia..

11.12 Sairaalassa olin jo että lähettäkää kotiin, tekivät tutkimuksen ja kaikki kiinni ja kohdunkaulaakin jäljellä. Mutta ensisynnyttäjä niin en päässyt kotiin. Siinä meidät sitten ohjattiin kylmään välikköön, supistuksia tuli ja meni, ei vielä järjettömän kipeitä. Tekivät tutkimuksen niin ei mitään ollut tapahtunu, joten lähdettiin veljelleni katsomaan suomi-ruotsi salibandyn mm-finaali ja suomihan sen voitti! tuon pelin aikana alkoi supistukset olla jo melko kipeitä, palattiin takasin sairaalalle kahdeksan aikaan ja yhdeksän aikaan illalla alkoi kovat ja säännölliset supistukset.

Siinä sitten koitin kärvistellä, lämpöpussien avulla. Aloittivat antibiootin, kun vesi tullut ja ei näyttänyt synnytys edistyvän niin suojaamaan vauvaa ja kohtua. Ramppasin mieheni kanssa pitkin osastoa ja oli niin kipiänä, aina kun tuli supistus mies piti selässä lämpöpusseja ja minä keskityin hengittämään. Liikkuminen auttoi tosi paljon ja hengittäminen, vessareissut oli tuskaa, kun AINA silloin supisti..yhden maissa yöllä halusin jo päästä nukkuun, mutta kivuiltani en pystyny, joten sain jotain kipulääkettä lihakseen. Sen avulla sain unen ja nukuin siellä kylmässä välikössä (osastolla ei ollut tilaa) tunteroisen ja miesraukka kahden istuttavalla sohvalla nukku.

12.12 HEräsin kahden maissa yöllä ja olin niiiiin kipeä, ja pökkyrässä lääkkeestä. yritin herättää miestä huutamalla sängystä ja soittamalla hänen puhelimeen, mutta ei herännyt. Itkeä vollotin siinä, kun en yksin pystynyt liikkeelle lähteä kivuiltani, sitten ainoan keinon minkä keksin oli lyödä kännykällä seinään niin siihen mies havahtui. Raukka oli ihan järkyttynyt, kun normaalisti niin herkkäuninen ja nyt ei reagoinut mihinkään. Noh, siitä alkoivat taas voimistua supistukset ja yhtä rmappaamista pitin käytävää.. joka paikkaan sattui. Mies oli tukena ihanasti ja hieroi välillä ja tuki lämpöpusseilla.

klo 4.15 pääsin siirtymään synnytyssaliin, pyysin päästä suihkuun ja siellä sitten olinkin 4.30 olin 4 senttiä auki.. tuntu että tuska, ylipuolet vielä jälellä! Kipu tuntui jo niin joka paikassa, ei voi kuvailla.klo 5.00 menin ammeeseen ja siellä noin tunnin olin. Aluksi se auttoi hyvin supistuksiin, mutta sitten alkoi tulla pahaolo. Epiduraalia ehottivat, mutta en halunnut vielä.. ajattelin, että minähän kestän, vaikka kivuiltani tuntui etten pystyssä pysy, mutta pakotin itseni liikkumaan, kun se hieman auttoi.

siinä sitten kärvistelin menemään klo 8.00 5 senttiä auki ja siinä vaiheessa halusin jo epiduraalin. Pelkäsin todella paljon sen laittoa. Mutta lääkäri oli ihan huippu ja itku pääsi itslelä, kun se ei sattunutkaan yhtään.Ihanasti auttaa epiduraali.

Viereisessä huoneessa synnyttää perhevalmennuksesta tuttu nainen ja huutaa kuin sikaa pieksettäis, itse oon ihan hermona, kun kuulen sen selvästi, meinaa itselläki loppua usko siihen, että selviää hengissä, kun toinen huutaa kuin sikaa pieksettäis. Siinä vaiheessa päätin, että tuo huutaminen ei ainakaan voi edistää synnytystä, joten en päästäisi äänähdystäkään, niin kuin en siihenkään asti.

Supistuksia tuli harvakseltaan, joten oksitosiinitippa tippumaan, jonka älkeen heti alkoi tihenemään supistukset. Nukuin hetken, kun epiduraali vaikutti. klo 11.45 supistukset taas muuttuivat jäätävän kipeiksi, en pystynyt syömään, 6 senttiä auki. -saan taas pompsin epiduraaliin, olo hetken parempi noin ½ tntia.

Hoitajilla vaihtu vuoro, taas eri kätilö, mutta kaikki yhtä mukavia ja ihania. Supistukset taas tosi kipeitä, 2-4 minuutin välein tulevat tosi voimakkaina, kohdunsuu 7 cm auki. Taas yksi pompsi apiduraalia, niin kipeitä supistuksia että meinaan välillä antaa itsehillinnän mennä, mutta taistelen ja keskityn hengittämään. Mies auttaa ja on tukena koko ajan. klo 14.55 k-suu auki 8 cm supistukset tuntui vähäsen, ei kovasti, mutta kuitenkin lantiossa ja alamahassa tuntui. Laittavat tipan tippuun, kun en ole pystyyt syämään, sokeritippaa menee.

Olo alkaa olla jopa toiveikas, että joskus se nyytti syntyykin.. klo 15.30, alkaa tuntua että maailman valtavin kakka haluaa tulla ulos. :D Pääsen synnyttämään Relax birth:llä. k-suu auki kokonaan, pääsen ponnistaan. Aluksi tuntuu, ettei ollenkaan paha, sitten alkaa painaa tosi kipeästi alas, kun vauva laskeutuu. Mies antaa vettä ja pitää lujasti kädestä kiinni, kaikki kannustavat koko ajan, kätilöopiskelija, kätilö ja mieheni.

Ponnistan ja ponnistan, vauvan sydänäänet laskee. Lääkäripaikalle, väliliha puudutetaan. ITse kauhistun ajatusta imukupista ja ponnistan niin etten koskaan. Ja niin 16.20 syntyy pieni tyttö, joka niin kauniisti alkaa itkeen<3 :)
Tuo poinnistusvaihe oli kyllä helpompi ja pystyin siihen keskitty,ään paremmin, mitä olin ajatellut. kesti siis 40 minuuttia.

Olo tässä vaiheessa vielä hyvä, saan vauvan syliin ja voi sitä tunnetta, itkettää ilosta, mies vieressä, ottaa kuvia ja on lähellä<3 uskomatonta, se pieni on tässä<3 kaikki kipu pois.

Vuodan tosi paljon yhtäkkiä istukan ja muiden syntymisen jälkeen. Saan jotain peräsuoleen, joka estää vuotamista. Alkaa tulla huono olo, oksettaa, paleltaa. Väsyttää. verenpaine 90/40. Yhtäkkiä ympärilläni on kymmenkunta ihmistä, jokainen häärää jotakin, kanyylejä menee kolme ja tippuu sitä sun tätä.. Tajunta alkaa hämärtyä. Mies hoitaa huoneen nurkassa pientä nyyttiämme, joka ihmettelee nappisilmillään maailmaa.

On lämpäpeittoa, nesteet menee lämmittimen kautta, silti palelee, lääkäreitä on paikalla, otetaan verikokeita.. hirveä hässlinki. Kysyn, mikä tilanne? Kukaan ei oikein vastaa mitään..Osa ompelee repeämiä..vuotoa tulee reippaasti yli 1500g..

Sitten olo alkaa helpottua, en pysty käveleen. Tilaavat verta.. Tuore isä, rakas mieheni hoitaa pientä nyyttiä, kun ei äiti pysty/jaksa/tajua/kykene.

Sängyllä raahaavat vessaan, hB 80. Kätilöt haluuvat laittaa veret tippuun, kaksi pussia, lääkäri ei anna lupaa. Perhehuoneessa olemme, vuava vauvalassa, koska olemma kumpikin niiiiin poikki, itse en tajua mitään. Mies huolissaan, kun olen kalpea kuin lakana ja nukun vaan.

13.12, mittaavat hBn ja se on 60!!! Ei kummakaan kun en pysty yksin edes istumaan, ja maatessakin huimaa. Jo antaa lääkäri laittaa luvan tiputtaa veret, sen jälkeen olo paranee ja kaksi päivää synnytyksestä pääsen kävelemään ja pikkusen hoitelemaan pientä rakasta nyyttiämme.

Pieni mustatukkanen tyttö syntyi käsi poskella ja 3312/48/35. kympin pisteet.

Että tällainen synnytys täällä. Kovasti puhuttiin synnytyksestä, ettei jää traumoja, vähänhän tuo pelottaa, kun tuollanen kriittinen tilanne oli, jota ei ite onneksi tajunnut.

Anteeksi vielä tarinan pituus ja välillä vaihtelee mennyt muoto ja nykyinen aikamuoto :D

 
TsN aikamoinen kokemus, huh!

Kaippa minäkin voisin omani tässä jakaa. Pitkä selostus tiedossa, en osaa kirjoittaa lyhyesti :)

Pohjustan lyhyesti sillä mitä olin synnytyksestä raskausaikana ajatellut:
-toivoin että voin olla kotona mahdollisimman pitkään. Sairaalassa haluaisin käyttää ammetta ja suihkua kivunlievitykseen. Toivoin että minua tuetaan mahdollisimman pitkään olemaan pystyasennossa ja liikkumaan. Ponnistaa haluaisin eri asennoissa. Isä haluaa leikata napanuoran, ja mikäli jotakin "poikkeavaa" tapahtuisi, isää pitää informoida ja hän kulkee vauvan mukana. Vauvalle ei saisi missään nimessä antaa lisämaitoa, ellei se olisi lääketieteellisistä syistä välttämätöntä.
Vähämpä tiesin tulevasta.

Minnulla oli ollut supistuksia jo pitkin joulukuuta. Ramppasin äitiyspolilla diabeteksen takia joka viikko ja maanantaina 27.12 lääkäri totesi kohdunsuun olevan 3,5cm auki ja totesi että tämä vauva tulee vuonna 2010. Helppo olisi kuulemma ollut puhkaista kalvot, mutta syytä tälle ei kuitenkaan oikeastaan ollut, joten käski kotiin käynnistelemään synnytystä miehen avustuksella. Ei kokeiltu.
Sain kuitenkin ohjeet tulla ma 3.1 käynnistykseen klo 08.00 ellei vauvaa kuuluisi, jotta ei tulisi valtavaa sokerivauvaa jota ultrissa oltiin jo valmiiksi lupailtu.

Uudet vuodet tuli ja meni, vauvaa ei kuulunut (supisteli menkkamaisesti jatkuvasti). Sunnuntai maanantai välisenä yönä kävin vessassa klo 04.00 ja siinä samalla tunsin yhden napakan supistuksen, joka oli ihan erilainen kuin aiemmin. Ajattelin että menen vielä nukkumaan, ja katson josko se oli vain yksi supistus. 04.25 tulee seuraava, yritän nukkua, 04.28 tulee kolmas ja totean että nyt tarvis vissiin nousta soittamaan sairaalaan. Sieltä ohjataan tulemaan heti kun keretään. Mies pakkaa tavaroita ja steppaa ympyrää. Nojaan pakastimeen ja mietin että voiko tämän homman vielä peruuttaa...
Lähteissä sanon kissoille että mennään hakemaan ihmispikkusiskoa, johon mies toteaa että veljeäpäs! Autossa katson kelloa 5.30 ulkona on liikaa pakkasta, pimeää ja rauhallista.
Oletan että sairaalassa mennään ensin vastaanottoon jossa ronklataan, mutta hisseillä meitä odottaa kätilö papereiden kanssa ja lähettää suoraan synnytyssaliin. Käytävällä on muutamia ei-vielä-niin-isomahaisia jotka katsovat minua kauhuissaan kun irvistän ja puuskutan.
Synnytyssalissa käyn suihkussa, jotakin tutkimuksia ja rannekeita laiteltiin mutta en muista näitä kyllä enää. Ilokaasua opiskelin käyttämään, ja kätilö tarjosi kohdunkaulan puudutetta (tollo kieltäydyin). Haluan epiduraalin koska kaikki on kertonut "että siitä aukeaa taivas". Kipu on vielä siedettävää, ja supistusten välillä jaksan jutella. Hengitän ilokaasua ja lämpöpusseja vaihtelen selän ja mahan välillä. Kätilö yrittää haastatella epiduraalia varten, mutta supistukset keskeyttää jatkuvasti ja koen siitä huonoa omaatuntoa...
Kalvot puhkaistaan koska vauvalle pitää saada "pinni" päähän. Tämän jälkeen supistuksissa ei ole taukoa, ja vedän ilokaasua niinkuin muualta ei happea saisi. Mies yritti jossain välissä kokeilla, mutta puristin kuuleemma maskia niin kovaa ettei saanut sitä minulta pois. Epiduraali laitetaan, en muista muuta kuin Jenni Vartiaisen äänen radiosta ja anestesialääkärin kylmät kädet.
Joku käskee vaihtaa kylkeä.
Odotan että "taivas aukeaa".
Joku sanoo "9,5cm auki, kohta ponnistetaan"
Mitä ?! Mun piti saada nukkua ennen ponnistamista! Odotan että "taivas aukeaa".
Yritän tavata miehelle jostain kivun ja ilokaasun pilvestäni, että haluan ponnistaa. Kuulen että mies kertoo kätilölle ponnistustarpeistani.
Ponnistan muutaman kerran.
Lääkäri tekee sisätutkimusta kun supistaa, jolloin on pakko karjaista että LOPETA!(myöhemmin mies sanoi, että tässä vaiheessa hän näki että nyt tosiaan sattuu..)
Ponnistan, mutten saa kunnon asentoa enkä tukea mistään. Joku laittaa jalkatukia, enkä ymmärrä miksi minun oloani tehdään hankalammaksi.
Joku sanoo "onko tehty päätös imukupista".
Päätän että minuunhan ei mitään imukuppeja laiteta ja ponnistan todella.
klo 8.39 Vauva itkee. Joku nostaa sen eteeni. Se on poika. Poika?!
Kuulen ihmisten ääniä, ja tajuan käskyn ponnistaa istukka ulos. Pikkuhiljaa palaan tähän maailmaan ja kätilö kertoo laittavansa pari tikkiä johonkin pieneen repeämään. Sitten onkin hiljaista, mies syöttää vauvaa tuttipullolla ja sanoo "haluaisitko sä seuraavaks semmosen pikkusiskon?" Siis mitä?! MINKÄ PIKKUSISKON? Älä nyt herranjestas, mut on justiin kursittu kokoon ja tyyppi puhuu jostain siskoista!
Vihdoin saan vauvan syliini, ja katselen että kukas tämä pikkuihminen onkaan? Terve, minä olen sinun äitisi.

3790g,51cm,py 35cm. (Se siitä jättiläisvauvasta...)
Myöhemmin kätilö käy kanssani synnytystä läpi. Lääkäri oli joutunut siirtämään jotain "lippaa" siksi sisätutkimus kesken supistuksen. Vauvan sydänäänet oli notkahdellut heti epiduraalin jälkeen, ja ponnistusvaiheessa laskenut kokonaan. Siksi huoneeseen pamahti niin paljon porukkaa (me+7), ja eppari oli tehty ja imukupilla ohjattu vauva ulos. Olin ponnistanut niin kovaa, että lääkärin ei kuulemma tarvinnut vetää.
Edelleen olen vihainen siitä että vauva sai lisämaitoa (olin kieltänyt sen jo sairaalaanlähetetyissä papereissa) pullosta, ja sen jäleen vasta sain kokeilla ensi-imetystä. VAuvalla oli syntymän jälkeen kaikki happiarvot ok, ei tärinää tms.

Kävelin synnytyssalista osastolle ja jo silloin sanoin että tulen kyllä toistekin! Paranin hyvin ja nopeasti. Kokemuksena vauhdikas, mutta miellyttävä. Suurimmaksi osaksi olin kyllä niin tillin tallin taivasalla, että en muista mitään. 

Kokonaiskestoksi laitettiin 4h39min. ponnistusvaihe 19min.
 
Takaisin
Top