Synnytyskertomukset <3

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Henniv
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Mul nyt ei varsinaisesti synnytystarinaa oo kerrottavaks, mut laitan nyt sen päivän tapahtumat.

Eli edelliseen iltaan alko tihkuttaa lapsivettä, aamul tuli sit jo reilumpi loraus, mutten edelleekä ollu varma oliko lapsivettä vai jotai muuta. Supistuksii tuli vaihtelevasti, parin minuutin viiva vartin välein. Mies soitti neuvolaa ja kysy mitä tehdään (neuvola-aika ois ollu kymmenelt), neuvo soittaa sairaalaa ja kysyy kätilön mielipidettä.
Käytäntö kuulma on et jos epäilee lapsiveden tulleen (pitää ensin tarkkailla, minkä olin jo tehnyt) niin pitää mennä sairaalaan tarkistuttamaan asia. Pakkasin laukun ja lähdettiin ajelemaan Kotkaan.
Perillä kerroin mitä varten olin tullut ja hoitajat katselivat vähän pitkään että jaahas... En kyllä omasta mielestänikään näyttänyt sen kuntoiselta että olisi vedet menneet ja synnytys käynnissä. Varsinkin kun supistukset taukosivat melkein kokonaan ajomatkalla.
Tehtiin tikkutesti joka näytti ettei olisikaan kyseessä lapsivesi, mutta ne eivät aina kuulemma pidä paikkaansa. Kuten eivät nytkään... Laitettiin käyrille ja supistuksia piirtyi ihan mukavasti, osan tunsin osan en. Lääkäri otti päivystysajalle. Tutkimuspöydällä tuli sitten loputkin vedet pihalle. Lääkäri teki hyvin rutiininomaisesti (puhe kuulosti joltain liukuhihantyöskentelyltä) sisätutkimuksen ja totesi että kohdunsuu oli lyhentynyt ja auki kolme senttiä. Sitten ultrasi: "meillä on nyt pieni ongelma. Lapsi on perätilassa."
Itkuhan siinä pääsi, lääkäri selitteli kuinka ei ole muuta vaihtoehtoa kun ei ole aikaa röntgeniin mahtuuko lapsi ulos vai ei, vaan pitää tehdä sektio turvallisuuden takia. Ymmärsin kyllä hyvin, mutta harmitti niin vietävästi!! Olisin halunnut mahdollisimman lääkkeettömän synnytyksen, niin nyt sain täysin vastakohdan.
Mentiin valmistautumaan leikkaukseen yhteen synnytyssaleista, kätilö laittoi katetrin ja tipan. Leikkaukseen mentäisiin kuulma piakkoin. Saimme kuitenkin odotella kolme tuntia, sillä leikkurissa ei ollut vapaata. Koko  ajan olimme lisäksi käytännössä katsoen kahdestaan, tuntui jotenkin että jätettiin oman onnensa nojaan kun ei ollut alatiesynnytys. Olisin todella kaivannut kätilön selittämään ym, sillä pelotti ihan tajuttomasti tuo leikkaus!! Vieläkin vähän pettynyt toimintaan... Supistukset oli lopussa jo ihan mukavia, jokaiseen tarvitsin miehen käden käteen että meni ohi [:D] Vasta ihan lopussa tuli tarjoamaan supistusten estolääkitystä, mutta sitä ei ehdittykään antaa kun leikkuri vapautui.
Viimein päästiin leikkaussaliin. Jostain syystä oli ollut pieni tietokatkos ilmeisesti, sillä kukaan ei ollut etsinyt oikeaa puudutetta, vaikka lääkäri nimenomaan kirjoitti paperiin että se täytyy etsiä. Muussa tapauksessa tarkoitus oli nukuttaa. (todettu allergia puudutusaineiden lisäaineille) Loppujen lopuksi päättivät sitten puuduttaa joka tapauksessa väärällä aineella!!
Spinaali selkään ja menoksi. Itse leikkauksessa meni varmaan joku kymmenen minuuttia, lääkäri hyräili rauhoittavasti koko leikkauksen ajan [:)]
Vauvaa näytettiin kahteen kertaan ennen kuin mies ja kätilö hävisivät pienen kanssa pesulle ym, ja jäin kursittavaksi. Sen jälkeen heräämöön (eli nukuttamoon mielestäni [:D][:D] sen verta tuli lääkettä), jossa olin kolme tuntia, kunnes pääsin viimein takaisin pienen luo osastolle. Luoja että oli ikävä poikaa vaikka vain vilauksen oli nähnyt!! Tärisin tunnin vielä heräämössäkin, ilmeisesti lääkkeen takia, sekä koska oli jännittänyt niin. Loppujen lopuksi leikkaus ei kuitenkaan ollut yhtään niin paha kuin olin pelännyt, itseasiassa siinä ei olisi ollut mitään pelättävää, mutta mistä sitä etukäteen tiesi.
Ekan päivän olin ihan pihalla särkylääkkeitten takia, enkä voinut nousta sängystä lainkaan. Tokana päivänä pääsin jo pikasuihkuun ja katetri otettiin pois, muutaman kerran kävelin vessaan. Kolmantena päivänä olen kävellyt jo ihan hyvin ja olo on melko hyvä. Päässyt viimein hoitamaan lasta muutenkin kuin imettämällä. Harmitti myös se aluksi, ettei voinut samalla tavalla hoitaa pientä kuin jos olisi ollut alatiesynnytys. Muutenkin olisin niin halunnut synnyttää alateitse, mutta minkäs teet. Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen että kaikki meni hyvin ja lapsi on nyt vierellä. :)
 
Mikään kun ei mene niiin kun ajattelee ! Mutta pääasia , että kaikki nyt hyvin ! Ja saitte ihanan pienen pojan turvallisesti maailmaan ![:)]
 
Juu mikään ei todella mene niinkuin ajattelee tai tapahdu silloin kun ajattelee!! Ei ainakaan meillä.

Eli siis, mulla eilen tasan rv 36. Ihan normiaamu, kävin koiran kanssa aamupissatukset kaheksan aikaan ja menin takaisin nukkumaan. Yhentoista aikaan heräiltiin, miehelläkin oli vapaapäivä. Housuihin lorahti jotain, ja vessassa totesin vain että jaa, valkovuotoa, joskin seassa myös vetisempää sellaista. Vaihdoin housut ja sitten lorahti ihan kunnolla! Ei epäilystäkään, että mitä se vesi oli.

No, soitin synnärille, ja sanoivat että juu, voin rauhassa pakkailla mitä tarvitsen mukaan ja tehdä aamutoimet kotona, ja tulla sitten näytille. Ja että todennäköisesti sille tielleni sitten jään.

Yhden aikaan oltiin sitten miehen kanssa synnärillä, laittoivat käyrille ja katsoivat kohdunsuun. Supistuksia ei ollut, sydänkäyrä hyvä, kohdunsuu auki kolme senttiä. Sain käskyn mennä osastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä, tai käynnistämistä, jos sitä ei itsestään tapahdu seuraavanakaan päivänä. Ihmettelin siellä sitten, että häh, täällä sitten ollaan.

No, mies lähti viemään koiraa vanhemmilleni, ja jäin osastolle pötköttelemään. Neljän aikaan söin kalakeittoa, olo oli suhteellisen ok, mahassa tuntui hieman erilaiselta kuin aiemmin. Puoli viiden aikaan alkoi sitten supistelemaan, ja viideltä kun mies tuli takaisin, supisteli jo oikein kunnolla. Hoitaja laittoi taas käyrille ja juu, aikamoisia supistuksia piirtyi ja juu, tunsin ne todellakin. Kävin suihkussa, se auttoi vähän. Vain vähän. Jokainen supistus oli edellistä pahempi, ja veti kippuraan ja suoraksi ja ties miten eikä mitenkään ollut hyvä. Hoitaja sitten halusi tarkastaa kohdunsuun tilanteen, kello oli vähän vaille seitsemän. Hankalaa oli tuo tarkistus, kun supistuksia tuli sitä tahtia. No, ilmeisesti tilanne oli alakerrassa sellainen, että ei kun kimpsut ja kampsut kasaan ja takasin synnärille.

Ja sinne kun päästiin niin kävikin jo käsky että alahan ponnistaa! Kohdunsuu oli täysin auki! Sain ilokaasua, ja siinäpä se kivunlievitys. Ennen kahdeksaa oli sitten pikkuinen tyttö maailmassa. Melkeinpä luomuna siis!! Oltiin kyllä miehen kanssa ihan ällikällä lyötyjä että huh! Eipä olisi aamusta aavistanut moista!

Nyt meillä sitten on pikkuinen tyttö. Kokoa tosiaan 2915 grammaa ja 47 cm. Yheksän pistettä syntyessään, miinus tuli väristä. Kymmenen pistettä viiden minuutin jälkeen.

Täksi yöksi pieni meni lastenosastolle, kun sokeriarvot menivät niin alas. Ilmeisesti yleistä noilla suhteellisen vahaisilla viikoilla syntyneillä, kun ovat laiskoja syömään. Mutta mielestäni osittain kyllä puutteellisesta opastuksesta johtuvaa: kukaan ei missään vaiheessa tullut opastamaan vauvan syöttämisessä, että kuinka usein ja miten jne, kun on pienestä ennenaikaisesta vauvasta kyse. Eli siitä kyllä iso miinus hoitohenkilökunnalle. Itse kun ensimmäiseni kanssa täällä olen.

Mutta siis, pikkuista kävin juuri katsomassa, ja ovat jo saaneet arvot kohdilleen ja neidin syömään pullosta. Eli saattaapi olla, että neiti on huomenna jo taas tuossa kainalossa tuhisemassa. Toivottavasti:) Sen verran kerkesin jo rakastua siihen pieneen tummatukkaan:)
 
Täällä tuli ihan tippa linssiin kertomuksia lukiessa..niisk [:)] alkanu nää raskaushormonit jyllään oikeen kunnolla nyt loppua kohden [:D]
 
Kirjotin eilen pitkän keretomuksen mun synnytyksestä, ja sit tää kone/netti petti eikä lähettäny sitä, kyllä otti päähän!!

No, uusi yritys:

Eli 26.5 rv 38+4 meni "yllättäen" nukkuessa vedet klo.2.30. Odottelin kotosalla sen sallitun 12h, mut suppareita ei kuulunu. Lähdettiin miehen kanssa naistenklinikalle ja siellä päivystyksessä pääsin käyrille. Syke oli vauvalla hyvä, mut suppareita ei kuulunu. Jäin osastolle odottelemaan ja aluksi olivat sitä mieltä et käynistetään seuraavana aamuna. Omat supparit alko kuitenkin pikkuhiljaa klo. 18 ja klo 19 ne tuli jo 5-10 min välein, tästä laskettiin synnytys alkaneeksi. Käynnistysmurunen laitettiin kuitenkin jo illalla vauhdittamaan tilannetta klo.20. Tuolloin kohdunkaulaa oli vielä 1,5cm jäljellä.

Supparit alko hyvin napakoitua ja klo.23.30 halusin päästä tutkimukseen olinko jo auennut yhtään. Siinä vaiheessa kanava oli hävinnyt ja 2cm auki. Sain petidin piikin, mut se meni jotenkin enemmän päähän kuin autto kipuihin. Kätilö sano, et sit kun en enää kestä niin pääsen saliin. Klo 01 kivut oli jo hirveät, soitin miehelle et nyt ois aika tulla takas sairaalaan, ja pääsin siirtymään saliin.

Siellä tarkistettiin tilanne ja olin 5cm auki. Sain ilokaasua, mut en sitä oikein osannu ottaa. Maski tuntu ahdistavalta ja siltä ku ilma loppuis. Joten siitä ei ollut apua kovinkaan paljoa. Pyysin epiduraalia ja anestesialääkäri tuli sen laittamaan melko pian, jotain 1.30. Se kyl autto supistuskipuihin vatsan puolella mut teki mulle tosi kovan paineen tunteen alaselkään/takapuoleen joten mies joutu painamaan mua selästä vastaan aina supistuksen tullessa. Epiduraali teki mulle myös ihan hirveän horkan päälle, vapisin, tärisin ja hampaat löi yhteen, enkä mahtanu sille mitään. Puhumien oli vaikeeta kun tärisytti niin kovasti. Tilanne kuitenkin edisty aika nopeasti, klo.03 olin 8cm auki ja 03.20 alko tuntua et pitäis saada ponnistaa.

No, sit annettiin lupa alkaa ponnistaa, sängyn pääty nostettiin ylös ja mitä tapahtuikaan? Supparit alko loppua!! Niitä tuli harvakseltaan ja oli lyhyitä, enkä ehtiny oikein kunnolla tehdä mitään kun suppari oli jo ohi. Sit mua alko nukuttaa...Koko homma alko lässähtää käsiin. Sain oksitosiini tipan mut ei se tahtonu vauhdittaa tilannetta.

Aikani ähellettyä sekä kyljellään et selällään kätilö päätti kutsua lääkärin paikalle. Lääkäri päätti et otetaan imukuppi avuksi. Kivut oli mielettömät ja usko alko loppua itseen ja koko hommaan. Olin varma etten saa muksua ulos. Oksitosiinia lisäättiin vähän väliä, aluksi se meni 20 nopeudella ja lopuksi 150 nopeudella. Hiki valu ja mies yritti ola siinä tukena ja silitellä. Olin kyl jo lähes taju kankaalla. Lääkäri kutsu paikalle toisen lääkärin, yht äkkiä huone oli täynnä ihmisiä. Sain rannekkeen käteen ja otettiin verinäytteitä ( ei mitään kivaa puuhaa ponnistuksen aikana) ja kaikki vaan huus mulle et nyt ponnista ja tsemppiä. Sattu ihan pirusti ja sit hoitaja teki epparin, et tilaa tulis vähän lisää. Toinen lääkäri paino täysiä mun mahan päältä ja toinen veti imukupilla ja mä huusin kivusta. Mut sit se meidän poika sieltä synty!! Oli todella helpottavaa kun se oli ulkona.

Eka lääkäri oli suunnitellu mulle jo sektiota ja sen takia ottavat näytteitä jne. mut toinen lääkäri oli sitä mieltä, et jatketaan kun vauvan sydänäänet oli hyvät. Joten lähellä sektiota käytiin, mut onneks homma saatiin hoidettua alateitse. Lääkäri kävi parin päivän päästä juttelemassa ja kertomassa siitä tilanteesta, vauva oli kääntyny kasvot mun napaa kohden jossain vaiheessa ( vähiten tilaa vie pää niin et vauvan kasvot on äidin selkään päin) ja pää oli vielä hieman kallellaan joten sen takia homma ei edenny. Kyseli miten mä koin sen tilanteen ja jäikö siitä paha maku suuhun, mut sanoin etten oikeesti muista ponnistuksesta paljon mitään, sieltä täältä vaan pätkiä, joten ei jääny suuremmin mitään traumoja. En kyl lähtis ihan heti uudestaan, alapää on tosi arka vielä epparista ja istuminen vaikeeta. Mies on päivittäny mun tietoja kun en tosiaan muista kunnolla mitään.

POikamme siis syntyi 1,5h ponnistuksen jälkeen 27.5 klo.4.54 rv 38+5. Imukuppia tästä ajasta käytettin 15 min, 6 vetoa. Mitat 3562g ja 51cm.

Poikamme on aivan syötävän suloinen ja nukkunut tähän asti ainakin hyvin, joten nyt vaan opetellaan vauva-arkea yhdessä ja nautitaan toisistamme. Onneksi synnytys on ohi!
 
Sanattomaksi vetää tarinat. . .

Kaikki niin erilaisia; mutta jokaisessa sama ihana palkinto <3
 
Näitä lueskellessa tulee itku ihan väkisin. niin jännittäviä ja kuitenkin kuten jenni90 sanoi kaikissa sama ihana palkinto lopussa.
 
JOtenkin mua lohduttaa toi, että kun synnytyksessä tulee vaikeaa ja tosi kivuliasta, niin äidillä tulee muistikatkos. Jälkikäteen ei tiedä ponnistaneensa 1,5 h, vaan aika tuntuukin lyhyemmältä. Mutta saa nyt nähdä kun sinne eka kerran itse pääsee punnertamaan, että miten lyhyeltä aika tuntuu...
 
Itsekin koin kyllä niin, että ponnistukseen kulunut aika oli lyhyempi kuin mitä kellon mukaan. Ihan sama supistellessa, siinä ei kauheasti kelloa vilkuiltu tai edes ajateltu, kun yritti vain pysyä hengissä! Kun viimein vauva oli ulkona, ei kyllä ajan kulumisesta ollut minkäänlaista käsitystä. Ja sanotaanko että kamalaa se oli sillä hetkellä, mutta ei sitä kipuakaan enää oikein muista, että miltä se tuntui.
 
Mulla taas esikoisen kanssa meni vähän päinvastoin. Ponnistusvaihe kesti vain n. 15min mutta tuntui kuin olisi kestänyt ikuisuuden [&:] Mutta muuten kyllä on ihan totta ettei siinä hommassa kyllä ajankulua huomaa samalla tavalla kun normaalisti, joutuu sellaiseen omaan kuplaan sisälle eikä huomaa mitä kaikkea ympärillä tapahtuu [:)]
 
Tulee kyl kylmii väreit ja kyynelii ku lukee. Tohon aika asiaan... ite nyt en ponnistamaa päässy, mut ne kolme tuntii jotka sain [:)] tuntee suppareita meni mun mielest ihan hetkes, aika suorastaan lens ja ihmettelin miehelle miten kello oli liikkunu niin paljo. Mä todella toivon että saan synnyttää mun seuraavan normisti alateitse.. Oon edelleen pettyny että jäi synnytys kokematta. Vaikkakin onnellinen pikkuisesta ja ylpeä leikkaushaavasta [:)]
 
Tyttö syntyi 28.05.2010 klo 14.26 rv 37+4
3300g, 50cm ja 9/9 pistettä.

Elikkäs tosiaan mentiin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan keskiviikkona 26.5 kontrolliultraan esofagusatresia-epäilyn vuoksi. Epäily todettiin ultrassa hyvin todennäköiseksi, eli synnytys siirtyisi kanta-hämeestä Tayssiin. Lääkäri halusi, että jään yöksi osastolle, sillä seuraavana päivänä multa poistettaisiin lapsivettä pari litraa sekä lapsivedestä otettaisiin kromosominäytteet. No minä menin yöksi sitten osastolle 4a.
Yöllä nukuin sikeässä unessa, kunnes klo 04.15 heräsin siihen, että jotain lämmintä pulpahti valtavalla paineella. No sitten toisen ja kolmannen kerran ennenkuin kerkesin edes nostaa sormeani ja painaa punaista HOITAJA -nappia. Hoitaja juoksi kiireesti kysymään mikä hätänä, ja sanoin että lapsivedet tais mennä. Hoitaja nosti vähän yöpaidan helmaani ja sanoi, että kyllä se sitä on. Hän haki toisen hoitajan kiireesti ja lapsivettä vaan tuli lisää ja lisää ja alko valuun ihan lattialle asti kun sänky ei pystyny enää imee niin valtavaa määrää. Mua hävetti kauheesti, kun samassa huoneessa oli kaksi muutakin odottavaa äitiä ja lorinaa kuulu koko ajan kun lattialle tippui sitä myöten mitä sitä tuli minusta ulos. TIP TIP TIP TIP... En saanut nousta sängystä, ennen kun mut laitettiin supistus ja vauvan sydänääni käyrille. Lääkäri oli sanonut, että saan nousta jossei supistuksia tule. No niitä ei sitten ilmaantunut, joten sain luvan nousta lähteäkseni vessaan. Toki pystyasennossa vettä vaan tihkui paineella lisää ulos minusta ja tottakai sillä osastolla oli viemäriremppa, ettei vessoja sitten ollut kuin yksi ja sekin niin helvetin pieni ettei siellä mahtunut edes kääntymään. Sinne kun matkasin talvicrockseissani (muut ei mahtunu jalkaan kun oli niiin paljon turvotusta), niin kengissä lotisi ja litisi kun niissä ei ollutkaan sivureikiä kun oli talvimallit. No pääsin vessaan asti, sinnekkin vaan tuli lisää.... Nousin pöntöltä, toinen hoitajista veti mun jälkiä lastalla perässä missä kuljinkin. Sit sanoin sille, että nyt lähtee kyllä taju. Se käski ottaa kiinni sen kaulasta ja PIDÄ SILMIÄ AUKI PIDÄ SILMIÄ AUKI - sit pimeni. Kun virkosin siitä, luulin että kaikki oli vaan unta, mutta ei ollutkaan kun kerran roikuin edelleen sen hoitajan kaulassa.
Toinen hoitajista oli vaihtanu mulle kuivan sängyn ja se haki sokerivettä ja mehua juotavaks sekä pyörätuolin, jolla ne rullas mut takasin sänkypaikalleni. Noustuani sänkyyn mut laitettiin taas niille käyrille ja ei vieläkään supistellut ja vauvallakin onneks kaikki hyvin. Aloin tärisee siinä hulluna kaikesta tapahtuneesta.
No kirjottelin miehelle viestiä siinä, mitä oli tapahtunu ja jossain vaiheessa laitoin äitille sit viestiä että tuo mun miehen sairaalaan heti ku heräävät, kun joudun varmaan kohta siirtyyn synnytyssaliin. Äiti tietysti oli paniikissa menny herättää miestä, että nyt pitäis lähtee sairaalaan, että se alkaakin siellä jo synnyttää. Toinen ihan unenpöpperössä että HÄ, mitennii? (tosiaan kun koko homma alko sillä, että TAYSsiin mentiin vaan tarkkailuun)
Mun mies tuli sitte sinne osastolle joskus siinä seittemän aikaa, eikä mun tilassa ollu mitään tapahtunut. Siinä sitten hengailtiin koko päivä niin ettei mitään edistystä tapahtunut. Ite sain vaan antibioottia suoneen, kun tulehdusarvot oli vähän koholla.
Seuraavana aamuna mulle sanottiin, että aletaan lääkkeellisesti käynnistää synnytystä. Otin aamu 9 aikaan ensimmäisen tablettineljänneksen ja alkohan se heti vaikuttaa. Kivuliaita pitkiä supistuksia tuli, mutta 10 minuutin välein. Sitten lääkärit oli jossain palaverissaan päättäny, että kyllä sen muksun on parempi syntyä päiväsaikaan kun se on itekkin leikkauksen tarpeessa. Mulle tultiin sanoon, että sulle tehään sektio. Olin vaan, että aijaa - no meen suihkuun. Pääsin toisen osaston suihkuosastolle asti, kun joku huusi mulle että onko Luoto? Minä nyökkäsin ja se sitten vaan sano, että sun pitäis nyt kuule mennä sektioon. Mä vaan, että AI NYT?? eipä siinä sitten paljoo keretty suihkussakaan käymään.

Sinne sitten mentiin, kun 4-5 lääkäriä/hoitajaa siellä salissa jo odotteli mua ja alko sitte heti hommiin. Ensin käskettiin leikkiä vihasta kissaa, jotta saisivat puudutuksen selkään oikeeseen kohtaan. Sit se alkokin heti vaikuttaa, lämpö valtas ensin perseen ja lähti sit jalkoihin ja muuhun kroppaan. Leikkauspöytää käänneltiin ja väänneltiin eri suuntiin, kun en saanu olla selinmakuulteni ettei vauva paina verisuonia.
Sitte mulle laitettii letkua käteen ja mahaa puhdisteltiin jollain mömmöllä. Sitten ne vetäs siihen jonkun suojapeiton kiinni, ja alkoivat leikkaamaan. Minä tärisin siinä hulluna ja se yks lääkäri tai mikä lie, kysy moneen kertaan haluanko rauhottavia. En en en halua. Kaasunaamariin hengittelin koko ajan ja vatsaa alettiin penkoo. Ei sattunu yhtää, mutta tuntu tosi ilkeeltä kun kiskottiin muksua ulos. No jahka se sieltä saatiin ulos, kuulu rääkäsy moneen kertaan ja joku näytti sitä meille (mies istu mun pään takana) ja kysyi, että näettekö kumpi tuli. Mun oli huono kääntää päätä, mutta näin sen verran että pitkät jalat ja ihan normaalin näkönen [:)] Kaikki tietenkin onnitteli meitä tytöstä, isä lähti mittaileen ja punnitseen ja mut ommeltiin kuosiin. Sit mut vietiin heräämöön tarkkailtavaks ja kyseltiin koko ajan miltä tuntuu jne. Tärisin vieläkin, ja sanoin että jalat on umpijäässä. Sain monta peittoo ja lämpöpuhaltimen puhaltaan jalkoihin. Olinkohan tunnin heräämössä, kun mut tuli joku hoitaja hakee osastolle 2b, ja höpötti vaan heti mitä lääkkeitä saan ja niin edespäin. Mua ei tosiaankaan kiinnostanu siinä kohtaa mitkään lääkkeet, kysyin siltä missä mun mies on ja aloin itkee. Se kysy puhelinnumeron ja meni soittaa miehelle missä oon. Sit kun mies tuli vihdoin mun luo, niin sillä oli ihana iso kukkakimppu mukana.
Itkin varmaan tunnin siinä pelosta, onnesta ja helpotuksesta, vaikka kaikki oli tapahtunu niin nopeella temmolla etten tajunnu ees mitää niissä lääkehuuruissa.

Niin minusta tuli äiti [:)]

Ja tosta lapsiveden runsaudesta, kävin sen menon jälkeen vaa´alla ja multa oli 5kg lähteny. Että todellakin sitä tuli runsaasti! [:D]
Ja mies toi mulle sitten seuraavana päivänä sellasen kalevala-korun ja sanoi sen nimeks äiti-lapsi koru? Siinä kuitenkin pieni punainen kivi kertomassa tytöstä, ja jos lapsia tulee lisää niin kiviä saa siihen myös lisää.
 
Se oli kyllä jotain niin uskomatonta nähdä mies sen operaation jälkeen ja vielä tollanen kukkakimppu kädessä. Siinä oltiin aika herkillä fiiliksillä tuoreina vanhempina.
 
nyt on pakko mennä takahuoneeseen kun tuli kyynel silmään.. asiakkaat katsoo ihmeissään.

Oikein paljon onnea mohomaha ja tietenkin muutkin [:)]

Täältä elokuisistakin huojentuneena lueskellaan teidän tarinoita [:)]
 
Täälläkin silmät kostuivat Mohomahan synnytyskertomuksesta [:)] Veikkaan että kun omani synnytän niin itken kyynelkanavat tyhjiksi [;)][:D]
 
Täälläkin saatiin ripsarit poskille [:D] Voimia sinne jatkoon, kyllä se pikkuemäntä sieltä vielä kotiin tulee[:)]
 
Pakko oli myös tulla tuolta heinäkuisista kurkkimaan mohomahan tarinaa. Kyyneleitä täälläkin vierii..
Paljon onnea ja tsemppiä jatkoon! [:)]
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top