Minustakin nää synnytyskeskustelut on ihania, vaikka toiset sanoo että niille tulee vaan lisää pelkoja :) Toistaiseksi mulla pyörii mielessä vaan vanhempien lasten hoito - en haluaisi mennä yksin synnyttämään, vaikka miehestä ei kyllä siellä salissa oo mihinkään muuhun kuin valittamaan (kahdesti on kokeiltu), ja kai mies itsekin haluaisi mukaan. Mutta kun isommille hoidon järjestäminen tuntuu niin tuskaisen hankalalta... sukulaisia ei oo lähellä (lähin on anoppi 1,5 tunnin ajomatkan päässä, ja kun on kolmas synnytys, se voi olla tosi nopea joten ei välttämättä ehtisi, plus jos sattuu olemaan töissä niin ei edes pääse), ja kaikki tutut ja ystävät on ihmisiä, joilla on opiskelut tai työt, joten kukaan ei voi pomminvarmasti luvata pääsevänsä lapsia hoitamaan. On yksi kotona pph:na työskentelevä, joka voisi ottaa lapset luokseen, mutta jos hänen miehensä sattuu olemaan työmatkalla, hän on autoton, ja meilläkään ei sitä ole, ja matkaa on hänen luokse jonkun verran. Lisäksi mun näkövinkkelistä asiaa hankaloittaa sekin, että tämä meijän pikkumies, tuleva isoveli, ei oo ollut hoidossa kuin muutaman kerran yhdellä ainoalla ihmisellä (joka taas saattaa olla synnytyksen aikaan missä tahansa) eikä koskaan yöhoidossa. Esikoinen on jo eskarilainen, ja vaikkei hänkään oo juuri hoidossa ollut, hän ymmärtää helposti miksi siellä nyt on (synnytyksen aikaan), mutta tää äidin pikkukultapoikapaapero ei oo vielä niin iso että oivaltaisi, enkä mä todellakaan haluaisi käyttää synnytyssalissa energiaani sen miettimiseen, miten kovaa poika mahtaa parhaillaan hoidossa karjua. Jos lapset jäisi isänsä kanssa, olisi helppo juttu heidän osaltaan, mut mä joutuisin yksin synnyttää. Kokemuksesta tiedän, että minä, joka muuten hallitsen kaiken ja hillitsen itseni aina, en todellakaan hallitse enkä hillitse yhtään mitään synnytyssalissa, ja ainoa ihminen maan päällä joka on tän mun kaiken kattavan kontrollin menetyksen koskaan nähnyt, on mun mieheni ja joku random kätilö. En pysty siis edes kuvittelee, että voisin jonkun ystävän pyytää synnytyssaliin tukihenkilöksi (ja jälleen kerran, kenenkähän tuloon sitä sitten voisi oikeasti edes luottaa...). Yks kaverini hankki itselleen doulan tulevaan synnytykseensä, mut musta sekin kuulostaa jotenkin vieraalta ajatukselta, ottaa sinne nyt joku tuikituntematon täti, jolle minä tai se syntyvä lapsi ei merkitä yhtään mitään, ja jotka unohtuu heti seuraavan synnytyssali-keikan tullessa.
Mullakin on synnytykset tähän asti menneet hyvin, vaikka niiden alkamiset on olleet vähän hämäriä. Esikoiselta supistukset alkoi viikko ennen LA:ta, ja kävin yhen yön sairaalassa tarkkailussa. Lääkäri olis ottanut mut osastolle, mut en halunnut jäädä sinne, joten lähin kotiin supistuksineni. Ne oli enemmän ja vähemmän säännöllisiä ja välillä kivuliaita koko sen viikon, kunnes sit seuraavana sunnuntaiaamuna joskus klo 9 jälkeen irtosi limatulppa. Suunnattiin sairaalaan, jossa tehtiin sisätutkimukset ja ohjattiin synnytyssaliin, ja saliin kävellessä iski ensimmäinen tosi voimakas supistus, meinasi jalat tippua alta. Kokeilin kaikki lämpimät suihkut, jumppapallot ja muut vastaavat vaihtoehdot, mutta ne ei mun oloa helpottanut yhtään. Otin myös ilokaasua, joka sai mut vaan voimaan pahoin, ja kätilö ehdotti että laitetaan epiduraali. Mä olin siinä vaiheessa jo ihan tippa linssissä että ihan mitä vaan, kunhan tää kipu helpottaa. Anestesialääkäriä sain odottaa puolisen tuntia, mut kun se epiduraali oli laitettu, se alkoi auttaa melkein samantien. Sit kun ponnistamisen tarve ja paineen tunne alkoi, mä en ite edes tajunnu sitä, kätilö vaan totesi että mä kuulostan kuulemma siltä. Ponnistusvaihe oli mun mielestä aika pitkä, kesti 36 minuuttia, mut kätilön mukaan se oli aika normaali aika ensisynnyttäjälle. Kaiken kaikkiaan koko synnytys kesti 8 tuntia. Multa leikattiin väliliha, johon ommeltiin muistaakseni 4 tikkiä, repeämiä ei tullu. Mut jotenki se synnytys oli mulle aika järkytys, kun en ollut tajunnut miten paljon se voikaan sattua, ja varmaan myös se ettei mulla ollu mahdollisuutta kontrolloida sitä koko tilannetta ollenkaan, vaikka olinkin omasta mielestäni "valmistautunut" tosi hyvin. No, esikoisella oli kokoa 4,1kg ja 52cm, ja syntyi rv 40+1.
Toisessa raskaudessa mulla oli raskaushepatoosi, jonka takia synnytystä yritettiin käynnistää rv 38+2 alkaen. Neljä päivää olin osastolla, jossa laitettiin käynnistyskapseleita (en ikinä pysty muistaa sen nimeä) kolmesti päivässä. Eka päivänä ei tapahtunu mitään, toisena päivänä tuli supistukset ekasta lääkkeestä, mut toinen sit lopetti ne. Kolmas alotti supistelut taas, mut ne loppui sit itsestään. Kolmantena päivänä todettiin, että supistuksia tulee, mut mä en tunne niitä. Neljäntenä päivänä lääkäri totesi, että mun on paras lähteä kotiin lepäilee viikonlopuksi (sairaalassa maanantai on sektiopäivä, joten käynnistelyt yleensä sijoitetaan välille ti-pe) ja palata tiistaina taas käynnistelemään. Mulla oli vielä synttärit just sinä päivänä, ja lähin sit kotiin, missä odotti karmea sotku ja kaaos, eikä mies ollut edes synttärikorttia ostanut "kun sä olit siel sairaalas enkä mä tienny että sä tuut vielä kotiin". Mua otti päähän ja mä puunasin koko kämpän lattiasta kattoon sen viikonlopun aikana. Yhtään supistusta ei tullu eikä mitään merkkiäkään siitä, että vauva aikois ehkä syntyä. Maanantaina en tehny enää mitään, haahuilin ympäriinsä ja kiukuttelin kun synnytys ei vieläkään käynnistyny. Illalla istuin sohvalla ja pakkasin ihan raivopäissäni sairaalakassia, ja sit huomasin, etten ollu pakannu vielä kännykän laturia. Nousin ylös ja ehdin ottaa yhden askeleen, kun lapsivedet hulahti suoraan siihen pakattuun kassiin... Supistukset alkoi pari tuntia myöhemmin, n. puoli yksi yöllä, ja puoli kahdelta mä ilmotin miehelle, että nyt on aika hälyttää esikoisen hoitaja (joka oli esikoisen entinen pph, hän itse käski soittaa hänelle heti kun synnytys käynnistyy ja sanoi hakevansa esikoisen luokseen), koska en halua että esikoinen joutuu näkee tai kuulee sen miten itken, kiroan ja karjun kun ne kovat supistukset alkaa. Esikoisen hoitaja vei meidätkin vielä sairaalaan samalla kun haki esikoisen luokseen. Esikoinen oli sillon tosi suloinen kun hänet herätettiin keskellä yötä pukemaan ja kerrottiin, että vauva alkaa pian syntymään, niin neiti 3v ilmoitti heti autoon päästyään hoitajalleenkin, että nyt hänestä tulee sitten oikeasti isosisko, vauva aikoo syntyä nyt. Sairaalassa jouduin aika kauan odottelee siinä tutkimushuoneessa sen jälkeen, kun sisätutkimus oli jo tehty, ja yövuorossa oleva kätilö vaan huseerasi ympäriinsä, kunnes lopulta älysin kysyä että mikä tilanne on, joko kohta päästään saliin. Sillon kätilö totesi, että pääsisitte vaikka heti, mutta kun hän ei löydä mun papereita mistään... mä sit sanoin, että olisi heti sanonut, kannattaa käydä osaston puolelta katsomassa, koska munhan piti tulla aamulla käynnistämään synnytys, paperit on voitu viedä sinne valmiiksi odottamaan. Siellähän ne oli :) Salissa ei ehditty olee kauankaan, kun kipeet supistukset tuli, ja kysyin kätilöltä heti, että mitä hän suosittelis lievitykseksi. Ilokaasua ei sillon ollu enää meijän sairaalassa edes tarjolla (joku oli hoksannut, että puutteellinen ilmanvaihto synnytyssaleissa aiheutti sen, että kätilötkin oli ihan pilvessä ;D), joten sitä ei edes tarjottu, vaan kätilö ehdotti samantien epiduraalia. Mä sanoin ottavani sen, ja jäin odottelee anestesialääkäriä, mut sit vauvan syke hidastui ja kätilö peruutti anestesialääkärin tulon. Syke normalisoitui aika nopeesti, mut kätilö halus seurata sitä "jonkun aikaa". Vajaan tunnin päästä sain sit epiduraalin, ja se oli ihan taivas - mulle se selkeästi sopii. Tunnin päästä siitä huomasin, että epiduraalin teho alkoi heiketä, ja kutsuttiin kätilö paikalle, ja hän tuplasi annoksen. Puolen tunnin päästä mä kutsuin kätilön paikalle uudestaan, koska mun mielestä epiduraali ei vieläkään tehonnut, ja pyysin että kätilö tarkastaa tilanteen. Hän tarkasti, totesi "aha" ja lähti salista, palasi toisen kätilön kanssa ja tää toinen sit napsautti jostain koneesta jonkun napin alas (ponnistusvaiheen keston mittaava kello) ja totesi, että "ponnista kun siltä tuntuu". Mä ponnistin, ja samantien se toinen kätilö napsauttikin sen napin takas ylös ja totesi, että "6 minuuttia", ja mä sanoin, että "ei kai se ny vielä syntyny". Se salissa alunperinkin ollut kätilö nosti vauvan mun näkyville ja totesi, että "tässä tää poika nyt on", ja mä sanoin miehelle, että mähän tiesin että se on poika. Se kelloa napsutellut kätilö sanoi, että "kun on synnyttäny sen kokoisen esikoisen ku sulla oli ni kyllä nää seuraavat tulee kuin tykin suusta" :D Kaikein kaikkiaan se synnytys kesti n. 6 tuntia, ja poika oli vähän reilu 3,3kg ja 50cm, syntyi rv 39+1. Tää oli mulle helpompi synnytys, mikä kai on ihan normaalia, ja tällä kertaa sain ite kävellä synnytyssalista osastolle vauva sylissä, esikoisen kanssa mut kärrättiin sängyllä. Osastolla oli vastassa hoitaja, joka oli edellisellä viikolla laittanu mulle niitä käynnistyskapseleita ja kytkeny mua supistus- ja sykeantureihin, ja tää hoitaja naureskeli mulle, että "et sit malttanu aamuun asti oottaa".