Synnytys

Keskustelun 'Laskettu aika maaliskuussa 2012' aloitti Madie, 15 joulu 2011.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Madie Ihastunut foorumiin

    Pian alkaa kolmosella alkavat viikot lähestyä ja synnytys sitä mukaa myös.
    Joko synnytys on hiipinyt teidän mieliin? Onko synnytykseen liittyviä toiveita tai pelkoja?
  2. Pachamama Peruskäyttäjä

    Jee! Synnytyskeskustelu!

    Itsehän olen ensisynnyttäjä, haaveilen vesisynnytyksestä, mutta ikinähän ei voi tietää miten kaikki menee loppuun asti vaikka nyt toistaiseksi kaikki mennyt hyvin.

    Ollaan menossa Haikaranpesään Kättärille - Oliko muita Haikaranpesään menijöitä? :)

    Haluisin vielä ennen maaliskuuta mennä synnytysvalmennukseen, katsotaan miten tässä ehtii :)

    Miten aiemmin synnyttäneillä on mennyt? Haluisin kuulla tarinoita :)
  3. safiye Aloittelija

    Neuvolassa oli juuri puhetta samasta asiasta. Tosiaan kun kyselin, että lasketaanko minut ensi vai toissynnyttäjäksi, kun edellisestä synnytyksestä on se 10 vuotta aikaa :). Samalla neuvolantäti kehotti miettimään toiveita valmiiksi sairaalaa varten...hmm. no toiveena olis kivuton, nopea, helppo synnytys ja terve lapsi! Eli siis en todellakaan kuulu niihin ihmisiin jotka haluavat tiettyä musiikkia, vesisynnytystä, jumppapalloja, klovnin ja torvisoittokunnan :D Realistisesti niin ainoa toive on alakautta käynnistetty synnytys. Nykyään sellaista ei enää suositella, mutta sellaisen haluan jos taas joudutaan  kaynnistää.
  4. Madie Ihastunut foorumiin

    Mullakaan ei ole sen kummempia toiveita. Toivoisin vaan, ettei tulisi ihan hirveä kiire ja saisi näppärästi esikoisen johonkin hoitoon. Tietenkin olisi mukavaa, jos synnytys sujuisi mahdollisimman helposti ja tietenkin alakautta, mutta eipä sille mitään voi, jos niin ei käy. Eli ajattelin mennä taas samalla asenteella, että otetaan vastaan se mitä tulee :)

    Mun ensimmäinen synnytys meni oikeastaan ihan kun "oppikirjoissa" eli tosi positiivinen kokemus. Voin kopsata synnytystarinan tähän tuolta elokuisista 2010, jos jotakin kiinnostaa lukea. Saa jättää lukematta, jos kammoksuttaa ;)

    eli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin mahakipuun ja menin vessaan,jossa huomasin vuotavani veristä limaa. Siitä sitten alkoi supistukset neljän minuutin välein ja kärvistelin niiden kanssa puolille päivin kunnes väli kasvoi 6-15 minuuttiin. Alkoi jo ärsyttää kun sattui niin vietävästi, mutta silti tuntui ettei vielä riitä. En saanut nukuttua ja olinkin varma, että seuraavana yönä lähdetään, koska kaksi unetonta yötä peräkkäin olis ihan mun tuuria[;)]

    Kahdeksan maissa supistukset alkoikin kovenemaan ja tuli noin 5 minuutin välein kestäen jo yli minuutin kerralla. Sattui, mutta päätin, että ennen puoltayötä ei lähdetä, koska ei siellä kuitenkaan mitään ole tapahtunut. Kello tuli sitten kaksitoista ja sattui jo niin paljon, että pakko oli lähteä.

    Sairaalaan saavuttiin 00.54 ja tehtiin sisätutkimus ja otettiin käyrää. Olin 2-3 senttiä auki, joten peräruiskeen jälkeen suoraa saliin. Meillä oli ihana kätilö, joka kehotti suihkuunmenoa ja siitä olikin apua. Oli vaan tuskaisaa kun viereisessä huoneessa nainen karjui ja ajattelin vain, että tuoko se on mulla edessä! Meinasi alkaa pelottaa[:D] Itku tuli kyllä kun kuului vauvan rääkäisyt lopulta.

    Suihkun jälkeen istahdin keinutuoliin ja kätilö sai mut puhuttua ympäri ottamaan ilokaasua. Jestas kun meni pää sekaisin! Ei se tuntunut kipuihin auttavan, mutta sekavuus oli plussaa. Hetken istuskeltuani kätilö halusi tarkastaa tilanteen ja puhkaista kalvot, jotta epiduraali voitaisiin antaa. Olin auki 4 senttiä ja voi apua mitkä supistukset alkoi kalvojen puhkaisun jälkeen! Itku alkoi tulla, mutta onneksi epiduraalin laitto olikin todella nopeaa toimintaa. Olin valmistautunut odottamaan sitä ainakin puoli tuntia, mutta anestesialääkäri saapuikin heti. Hän siinä kyseli, että sattuiko puudutusaineen laitto, mutta olin niin sekaisin ilokaasusta ja supistuskivuista, että en ollut edes huomannut koko asiaa.

    Epiduraali toimi täydellisesti. Katsoin kelloa sen alkaessa vaikuttaa, 04.50. Ajattelin, että toivottavasti uuden satsin saa mahdollisimman pian ensimmäisen lakattua vaikuttamasta, mutta eihän sitä tarvittu. Kätilö sanoi, että täytyy soittaa kelloa, kun tunnen tarvetta ponnistaa ja poistui salista. Sehän tuli ihan samantien! Tai ainakin siltä tuntui kun ajantaju oli täysin kateissa. Olisin kyllä voinut alkaa ponnistaa jo paljon aiemmin, mutta pidättelin kun en uskonut, että voisin olla niin nopeasti täysin auki. Kätilö tarkasti kuitenkin tilanteen ja sain luvan ponnistaa.

    Ponnistaminen oli yllättävän helppoa. Kysyin, että missä vaiheessa tän pitäis sattua ja kätilö ihmetteli, että eikö muka yhtään paina. Kyllähän se paine sitten lopulta tuli ja parilla ponnistuksella syntyi vauvan pää. Kieltämättä hieman ikävän tuntuista[:D] klo 6.05 oli sitten poika maailmassa yhtä aikaa auringon noustessa! vitsillä kutsunkin häntä nyt Ludvigiksi aurinkokuninkaan mukaan. Vasta synnytyskertomuksesta luin, että napanuora oli ollut kerran vauvan kaulan ympäri ja kerran vartalon ympäri. yhdeksän pisteen vauva joka tapauksessa[:)]

    Välilihaa ei leikattu, mutta repesin pinnallisesti vajaa pari senttiä. Enää ei juurikaan satu edes. Verta menetin normaalia enemmän, koska jostain oli katkennut verisuoni ponnistusvaiheessa.

    Helpohko synnytys siis ja sanoinkin heti, että kyllä sitä voisi toisenkin tehdä. Miehellä menee varmaan kauemmin aikaa toipua siitä kaikesta verestä[:D]

    Kestot siis:

    1.vaihe 9h 40min

    2.vaihe 25min

    3.vaihe 5min



  5. memi Aloittelija

    Joo täähän on mielenkiintoinen keskustelunaihe!:)
    Itellä on tosi positiiviset muistot jääny ekasta synnytyksestä ja toivon todellakin, että tälläkin kertaa pääsen yhtä helpolla!

    Kaks päivää ennen laskettua heräsin aamuviideltä ensimmäiseen koskaan tuntemaani kivuliaaseen supistukseen. Oli sen verran voimakas, ettei ollut epäilystäkään mistä on kyse:) Vähän ehdin säikähtää, että mitä on tulossa kun ensimmäinen supistus jo niin voimakas. Supistukset alkoivat samantien tulla 4min välein.
    Parin tunnin supistelun jälkeen alkoi tulla sellainen olo, että kyllähän se on pakko lähteä sairaalaan, vaikkakin epäilin koko ajan kun oli vasta niin vähän aikaa supistellut. N. puoli kahdeksan aikaan olimme sairaalassa ja kohdunsuu 4cm auki. Kohta selvisi, että vauva ei kestä supistuksia kovin hyvin ja sydänäänet heikkenivät liikaa. Mut sujautettiin synnytyskaapuun  ja vietiin synnytyssaliin, jossa sain tipan käteen ja tiedon siitä, että mitään kivunlievitystä ei voi antaa, ennen kuin vauvan sydänäänet tasaantuvat. Samalla varoiteltiin mahdollisesta leikkaukseen joutumisesta, jos synnytys pitkittyy.
    Lapsivedet päästettiin 08.01. Ilokaasua kokeilin kerran jossain vaiheessa, mutta en tykännyt ollenkaan, tuntui että se häiritsi supistuksiin keskittymistä. Mua muutenkin häiritsi kaikki ylimääräiset härpäkkäät mun ympärillä ja tipankin onnistuin vahingossa repäisemään irti.
    Joskus puoli kymmenen aikaan alkoi tuntua järjetön paine, ja oli hirveetä kun joutui pidättelemään ponnistusta. Onneksi oli sitten vaan se yksi supistus, kun kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja sain luvan ponnistaa.
    Ponnistaminen oli ihanaa! Siis oikeasti! Se poisti kaikki kivut, eikä missään vaiheessa tuntunut edes epämiellyttävältä. Kahden tikin verran repesin kun pää tuli ulos, mutta sekin sattui vain sen verran, että sanoin "ai!".  Ihana pieni tyttö syntyi tasan kello 10. Salista poistuin kävellen ja ylpeänä!:)
    Synnyttäminen oli siis kaikenkaikkiaan todella paljon miellyttävämpi kokemus kuin olisin ikinä uskonut. Paljon varmasti vaikutti se, että olin koko ajan varautunut siihen, että ensisynnytys kestää pitkään. Siksi avautumisvaihekin meni oikeastaan odotellessa, että koska ne oikeat supistukset alkavat. Mutta hyvä näin:)
    Synnytyksen kestoksi merkitty vaihe 1: 4h40min, vaihe 2: 20min ja vaihe 3: 11min

    Tätä seuraavaa synnytystä ootan jännityksellä. Tuntuu mahdottomalta, että voisi mennä toinenkin niin hyvin kuin ensimmäinen. Tietysti myös jännittää miten nopeasti synnytys etenee. Plus sitten se, että nyt ajattelen että varmaan etenee nopeasti ja sitten jos niin ei käykään...:D
    Mutta oon miettinyt, että en haluais nytkään kivunlievitystä (tosin aijon kuitenkin mennä tilanteen mukaan) ja toivon myös että jos kieltäydyn kivunlievityksestä niin sitä ei mulle tyrkytettäis:) Lisäksi toiveena että kohdunsuun tilanne tarkistettais mahdollisimman usein, etten joutuisi pidättelemään ponnistusta, koska se oli kaikista hirveintä. Toivoisin, että synnytys käynnistyisi itsestään ja etenisi kohtuu nopeasti ja lapsi syntyisi alateitse ja terveenä:)
  6. milin Peruskäyttäjä

    Koitan itekkin kertoa omasta kokemuksesta jos lyhyesti osais..

    Esikoisella ei todella ollut kiire maailmaan, 41+5 yliaikaiskontrollissa äippäpolilla päättivät käynnistää vaikka kaikki näytti hyvältä, istukka toimi ja vauva oli hyvänkokoinen (painoarvio 3,5kg) En kuollakseni muista millä se käynnistettiin mutta tabletti se jokatapauksessa oli. Aamupäivällä sain eka satsin eikä siitä tapahtunut yhtään mitään. Ilta kuuden maissa sitten annettiin toinen puolikas ja johan rupes tapahtumaan. Mies tuli vierailuajalla katsomaan joskus seitsemän maissa ja mä olin jo siinä vaiheessa suhteellisen kipeänä. Supistuksia tuli säännöllisesti mut ei vielä tarpeeks tiheesti. Puolen yön aikaan olin vasta sormelle auki ja saliin siis ei ollut mitään asiaa.

    Pienten torkahtelujen jälkeen sitten neljän maissa meni lapsivedet ja se oli menoa. Supistukset tuli heti yli puolet voimakkaammin ja olo oli järkyttävä. Kätilö passitti suihkuun ja siellä jaksoin puoli kuuteen asti aamua kärvistellä. Sen jälkeen ei enään pystyny olla, kätilö sai mulle hommattua vapaan salin vaikka ne oli ollu täynnä koko yön. Mies sai tulla vasta sinne ja voi sitä onnen määrää ku sai tukijan eikä tarvinu yksin itkeä ja olla kipeänä. Vaadinkin heti puudutteen ja sain melko pian kohdunkaulanpuudutteen joka uusittiin tunnin päästä ku vaikutus lakkas. Aamu kahdeksalta olin taas jälleen kuoleman partaalla kipujen vuoksi ja pyysin epiduraalin. Sitä odotellessa kokeilin ilokaasua mikä pisti mun vintin vaan aivan sekasin. Ja sit ku sen epiduraalin sain niin olo oli loistava. Kivut hävis ja paineen tunnekkin oli tosi minimaalinen. Mulle annettiin oksitosiinitippaa myös vauhdittamaan synnytyksen kulkua ja sen jälkeen ei enää mennytkään kauaa että olin kokonaan auki.

    Ponnistusvaihe tuli sinänsä yllättäin koska mulla ei tuntunut juurikaan minkäänlaista tarvetta ponnistaa. Lähinnä mä vaan testaiilin aluks miten se homma toimii ja ku kipujakaan ei ollut yhtään puudutuksen vuoksi. Olinkin aivan ulapalla ku kätilöt käski ruveta toimimaan enkä tienny että miten.. Sit ku siihen pääsi mukaan nii se olikin suht helppoa vaikka tuntu et sisuskalut kirjaimellisesti tulee mukana ja kipu oli aika valtaisa myöhemmin..

    Siinä hirveessä onnen huumassa me ei edes muistettu kysyä et kumpi sieltä tuli ja kätilö kysykin naureskellen hetken päästä ku tyttö oli mun sylissä et haluattekohan te tietää oletteko tyttö vai poikavauvan vanhemmat :)

    Repesin ihan mukavasti, tikkejä tuli se kymmenkunta - tarkkaa en tiedä enkä ehkä halua tietääkkään.. Toipuminen oli mun mielestä suhteellisen nopeeta. Jälkivuotoa kesti seitsemän viikkoa, jälkitarkastukseen mennessä olin saanut yhtä kiloa lukuunottamatta raskauskilot pois.

    Mulle oli merkitty neuvolakorttiin kestot:
    I vaihe 6:45h
    II vaihe 0:33h
    III vaihe 0:17h

    Ensisynnyttäjäksi kätilöt meinas nopeeta synnytystä..
  7. milin Peruskäyttäjä

    Niin ja nyt ehkä pelkona on se et jos vauva ei käänny perätilasta pois missä se on ollu joka kerta ainakin neuvolassa et miten mä sen uskallan synnyttää.. Riskit on olemasssa suuremmat ja monet vaatiikin sektion. Onneks tässä on nyt vielä kolme kuukautta aikaa! :)
  8. Äippä12 Aloittelija

    Kummasti se synnytys vaan on alkanut mielessä pyöriä.. nyt on 30. viikko menossa ja viime päivinä on huomannut ajattelevansa enemmän sitä lähestyvää koitosta.

    Ainoa pelko mulla on kipu ja se, että miten suhtaudun/reagoin siihen kipuun. Pelko ei oo mitenkän järjetön, mutta silloin tällöin ajatuksissa. Jännä yrittää selittää omaa suhtautumistaan kipuun, kun ei oikein osaa sitä sanoiksi pukea. Ja kipuhan on aina niin subjektiivinen kokemus, että omaa kivun tuntemustahan on vaikea verrata muitten tuntoihin. Yleensäkin sairastamisissa ja lääkärikäynneillä mahdollinen kipu hirvittää. Mulla on nuorempana murtunu nilkka ja sain silloin kipushokin, joka lamasi hengityksen ja aiheutti paniikin. Veikkaan tämän kivun pelkäämisen johtuvan lapsuuden kokemuksista, jolloin mulla oli liimakorva useamman vuoden ajan ja tärykalvot on jouduttu puhkomaan väkisin useampaankin kertaan. Varmaan siitä on jäänyt alitajuntaan jotain pelkoja.

    Muuten synnytyksen suhteen toivon alatiesynnytystä, jossa tunnen, että tiedän mitä milloinkin tapahtuu. Masuasukki on kovin itsepintaisesti perätilassa, joten katselee miten päin hän päättää olla synnytyksen ollessa ajankohtaisempi.

    Ja tietty alatiesynnytystä ajatellessa mahdolliset repeämät mietityttää.
  9. Ksmirre Peruskäyttäjä

    Minustakin nää synnytyskeskustelut on ihania, vaikka toiset sanoo että niille tulee vaan lisää pelkoja :) Toistaiseksi mulla pyörii mielessä vaan vanhempien lasten hoito - en haluaisi mennä yksin synnyttämään, vaikka miehestä ei kyllä siellä salissa oo mihinkään muuhun kuin valittamaan (kahdesti on kokeiltu), ja kai mies itsekin haluaisi mukaan. Mutta kun isommille hoidon järjestäminen tuntuu niin tuskaisen hankalalta... sukulaisia ei oo lähellä (lähin on anoppi 1,5 tunnin ajomatkan päässä, ja kun on kolmas synnytys, se voi olla tosi nopea joten ei välttämättä ehtisi, plus jos sattuu olemaan töissä niin ei edes pääse), ja kaikki tutut ja ystävät on ihmisiä, joilla on opiskelut tai työt, joten kukaan ei voi pomminvarmasti luvata pääsevänsä lapsia hoitamaan. On yksi kotona pph:na työskentelevä, joka voisi ottaa lapset luokseen, mutta jos hänen miehensä sattuu olemaan työmatkalla, hän on autoton, ja meilläkään ei sitä ole, ja matkaa on hänen luokse jonkun verran. Lisäksi mun näkövinkkelistä asiaa hankaloittaa sekin, että tämä meijän pikkumies, tuleva isoveli, ei oo ollut hoidossa kuin muutaman kerran yhdellä ainoalla ihmisellä (joka taas saattaa olla synnytyksen aikaan missä tahansa) eikä koskaan yöhoidossa. Esikoinen on jo eskarilainen, ja vaikkei hänkään oo juuri hoidossa ollut, hän ymmärtää helposti miksi siellä nyt on (synnytyksen aikaan), mutta tää äidin pikkukultapoikapaapero ei oo vielä niin iso että oivaltaisi, enkä mä todellakaan haluaisi käyttää synnytyssalissa energiaani sen miettimiseen, miten kovaa poika mahtaa parhaillaan hoidossa karjua. Jos lapset jäisi isänsä kanssa, olisi helppo juttu heidän osaltaan, mut mä joutuisin yksin synnyttää. Kokemuksesta tiedän, että minä, joka muuten hallitsen kaiken ja hillitsen itseni aina, en todellakaan hallitse enkä hillitse yhtään mitään synnytyssalissa, ja ainoa ihminen maan päällä joka on tän mun kaiken kattavan kontrollin menetyksen koskaan nähnyt, on mun mieheni ja joku random kätilö. En pysty siis edes kuvittelee, että voisin jonkun ystävän pyytää synnytyssaliin tukihenkilöksi (ja jälleen kerran, kenenkähän tuloon sitä sitten voisi oikeasti edes luottaa...). Yks kaverini hankki itselleen doulan tulevaan synnytykseensä, mut musta sekin kuulostaa jotenkin vieraalta ajatukselta, ottaa sinne nyt joku tuikituntematon täti, jolle minä tai se syntyvä lapsi ei merkitä yhtään mitään, ja jotka unohtuu heti seuraavan synnytyssali-keikan tullessa.

    Mullakin on synnytykset tähän asti menneet hyvin, vaikka niiden alkamiset on olleet vähän hämäriä. Esikoiselta supistukset alkoi viikko ennen LA:ta, ja kävin yhen yön sairaalassa tarkkailussa. Lääkäri olis ottanut mut osastolle, mut en halunnut jäädä sinne, joten lähin kotiin supistuksineni. Ne oli enemmän ja vähemmän säännöllisiä ja välillä kivuliaita koko sen viikon, kunnes sit seuraavana sunnuntaiaamuna joskus klo 9 jälkeen irtosi limatulppa. Suunnattiin sairaalaan, jossa tehtiin sisätutkimukset ja ohjattiin synnytyssaliin, ja saliin kävellessä iski ensimmäinen tosi voimakas supistus, meinasi jalat tippua alta. Kokeilin kaikki lämpimät suihkut, jumppapallot ja muut vastaavat vaihtoehdot, mutta ne ei mun oloa helpottanut yhtään. Otin myös ilokaasua, joka sai mut vaan voimaan pahoin, ja kätilö ehdotti että laitetaan epiduraali. Mä olin siinä vaiheessa jo ihan tippa linssissä että ihan mitä vaan, kunhan tää kipu helpottaa. Anestesialääkäriä sain odottaa puolisen tuntia, mut kun se epiduraali oli laitettu, se alkoi auttaa melkein samantien. Sit kun ponnistamisen tarve ja paineen tunne alkoi, mä en ite edes tajunnu sitä, kätilö vaan totesi että mä kuulostan kuulemma siltä. Ponnistusvaihe oli mun mielestä aika pitkä, kesti 36 minuuttia, mut kätilön mukaan se oli aika normaali aika ensisynnyttäjälle. Kaiken kaikkiaan koko synnytys kesti 8 tuntia. Multa leikattiin väliliha, johon ommeltiin muistaakseni 4 tikkiä, repeämiä ei tullu. Mut jotenki se synnytys oli  mulle aika järkytys, kun en ollut tajunnut miten paljon se voikaan sattua, ja varmaan myös se ettei mulla ollu mahdollisuutta kontrolloida sitä koko tilannetta ollenkaan, vaikka olinkin omasta mielestäni "valmistautunut" tosi hyvin. No, esikoisella oli kokoa 4,1kg ja 52cm, ja syntyi rv 40+1.

    Toisessa raskaudessa mulla oli raskaushepatoosi, jonka takia synnytystä yritettiin käynnistää rv 38+2 alkaen. Neljä päivää olin osastolla, jossa laitettiin käynnistyskapseleita (en ikinä pysty muistaa sen nimeä) kolmesti päivässä. Eka päivänä ei tapahtunu mitään, toisena päivänä tuli supistukset ekasta lääkkeestä, mut toinen sit lopetti ne. Kolmas alotti supistelut taas, mut ne loppui sit itsestään. Kolmantena päivänä todettiin, että supistuksia tulee, mut mä en tunne niitä. Neljäntenä päivänä lääkäri totesi, että mun on paras lähteä kotiin lepäilee viikonlopuksi (sairaalassa maanantai on sektiopäivä, joten käynnistelyt yleensä sijoitetaan välille ti-pe) ja palata tiistaina taas käynnistelemään. Mulla oli vielä synttärit just sinä päivänä, ja lähin sit kotiin, missä odotti karmea sotku ja kaaos, eikä mies ollut edes synttärikorttia ostanut "kun sä olit siel sairaalas enkä mä tienny että sä tuut vielä kotiin". Mua otti päähän ja mä puunasin koko kämpän lattiasta kattoon sen viikonlopun aikana. Yhtään supistusta ei tullu eikä mitään merkkiäkään siitä, että vauva aikois ehkä syntyä. Maanantaina en tehny enää mitään, haahuilin ympäriinsä ja kiukuttelin kun synnytys ei vieläkään käynnistyny. Illalla istuin sohvalla ja pakkasin ihan raivopäissäni sairaalakassia, ja sit huomasin, etten ollu pakannu vielä kännykän laturia. Nousin ylös ja ehdin ottaa yhden askeleen, kun lapsivedet hulahti suoraan siihen pakattuun kassiin... Supistukset alkoi pari tuntia myöhemmin, n. puoli yksi yöllä, ja puoli kahdelta mä ilmotin miehelle, että nyt on aika hälyttää esikoisen hoitaja (joka oli esikoisen entinen pph, hän itse käski soittaa hänelle heti kun synnytys käynnistyy ja sanoi hakevansa esikoisen luokseen), koska en halua että esikoinen joutuu näkee tai kuulee sen miten itken, kiroan ja karjun kun ne kovat supistukset alkaa. Esikoisen hoitaja vei meidätkin vielä sairaalaan samalla kun haki esikoisen luokseen. Esikoinen oli sillon tosi suloinen kun hänet herätettiin keskellä yötä pukemaan ja kerrottiin, että vauva alkaa pian syntymään, niin neiti 3v ilmoitti heti autoon päästyään hoitajalleenkin, että nyt hänestä tulee sitten oikeasti isosisko, vauva aikoo syntyä nyt. Sairaalassa jouduin aika kauan odottelee siinä tutkimushuoneessa sen jälkeen, kun sisätutkimus oli jo tehty, ja yövuorossa oleva kätilö vaan huseerasi ympäriinsä, kunnes lopulta älysin kysyä että mikä tilanne on, joko kohta päästään saliin. Sillon kätilö totesi, että pääsisitte vaikka heti, mutta kun hän ei löydä mun papereita mistään... mä sit sanoin, että olisi heti sanonut, kannattaa käydä osaston puolelta katsomassa, koska munhan piti tulla aamulla käynnistämään synnytys, paperit on voitu viedä sinne valmiiksi odottamaan. Siellähän ne oli :) Salissa ei ehditty olee kauankaan, kun kipeet supistukset tuli, ja kysyin kätilöltä heti, että mitä hän suosittelis lievitykseksi. Ilokaasua ei sillon ollu enää meijän sairaalassa edes tarjolla (joku oli hoksannut, että puutteellinen ilmanvaihto synnytyssaleissa aiheutti sen, että kätilötkin oli ihan pilvessä ;D), joten sitä ei edes tarjottu, vaan kätilö ehdotti samantien epiduraalia. Mä sanoin ottavani sen, ja jäin odottelee anestesialääkäriä, mut sit vauvan syke hidastui ja kätilö peruutti anestesialääkärin tulon. Syke normalisoitui aika nopeesti, mut kätilö halus seurata sitä "jonkun aikaa". Vajaan tunnin päästä sain sit epiduraalin, ja se oli ihan taivas - mulle se selkeästi sopii. Tunnin päästä siitä huomasin, että epiduraalin teho alkoi heiketä, ja kutsuttiin kätilö paikalle, ja hän tuplasi annoksen. Puolen tunnin päästä mä kutsuin kätilön paikalle uudestaan, koska mun mielestä epiduraali ei vieläkään tehonnut, ja pyysin että kätilö tarkastaa tilanteen. Hän tarkasti, totesi "aha" ja lähti salista, palasi toisen kätilön kanssa ja tää toinen sit napsautti jostain koneesta jonkun napin alas (ponnistusvaiheen keston mittaava kello) ja totesi, että "ponnista kun siltä tuntuu". Mä ponnistin, ja samantien se toinen kätilö napsauttikin sen napin takas ylös ja totesi, että "6 minuuttia", ja mä sanoin, että "ei kai se ny vielä syntyny". Se salissa alunperinkin ollut kätilö nosti vauvan mun näkyville ja totesi, että "tässä tää poika nyt on", ja mä sanoin miehelle, että mähän tiesin että se on poika. Se kelloa napsutellut kätilö sanoi, että "kun on synnyttäny sen kokoisen esikoisen ku sulla oli ni kyllä nää seuraavat tulee kuin tykin suusta" :D Kaikein kaikkiaan se synnytys kesti n. 6 tuntia, ja poika oli vähän reilu 3,3kg ja 50cm, syntyi rv 39+1. Tää oli mulle helpompi synnytys, mikä kai on ihan normaalia, ja tällä kertaa sain ite kävellä synnytyssalista osastolle vauva sylissä, esikoisen kanssa mut kärrättiin sängyllä. Osastolla oli vastassa hoitaja, joka oli edellisellä viikolla laittanu mulle niitä käynnistyskapseleita ja kytkeny mua supistus- ja sykeantureihin, ja tää hoitaja naureskeli mulle, että "et sit malttanu aamuun asti oottaa".
  10. Thilduska Tuttu foorumilla

    Voisin synnyttää jo, siis tän kömpelön pallero olotilan takia, toivon kovastim että vauveli vielä kasvaa rauhassa ennen kuin tulee maailmaan.

    Toivoeita synnytyksestä: lääkkeetön ja että pääsisin kokeilemaan allasta kivun lievitykseen, viimeksi allas oli varattu, enkä sitä päässyt testaan.
    Odotan, että synnytys on ihan erilainen kuin ensimmäinen.

    Muuten synnytys menee sitten kuin menee. Viimeksi otin epiduraalin, koska en olisi muuten jaksanut enää ponnistus vaihetta, vaikka silloinkin lähdin lääkkeettömään synnytykseen. Olen siis kaikelle avoin, mutta yritän selvitä mahdollisimman luonnollisin keinoin. Tällä kertaa en ehkä ota sellaista viihdyke arsenaalia mukaan, mitä oli viimeksi, jolloin oli kirjaa ja lehteä ja musiikkia sekä naposteltavaa koko kuukauden tarpeiksi, mutta mikään ei tullut tarpeelliseksi, paitsi salmiakki ja suklaa sekä muut herkut sitten syntymän jälkeen. Synnytyksen aikana en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin syntymään ja synnytyksen jälkeen sitä vaan tuijotteli vauvaa tai yritti opetella hoitamista ja imettämistä.

    Imettäminen: ottakaa hyvät naiset imettämisestä selvää jo etukäteen mahdollisimman paljon,.vaikka se ei välttämättä ihan ajankohtaiselta tunnu, jos suunnittelette täysimettävänne. Mun mielestä imettäminen ei ole helppoa ja se vaatii harjoittelua, oman itsen ja vauvan kuuntelua, että koska maitoa tulee liian vähän, koska sitä taas suihkuaa liikaa, koska vauvalla on menossa tiheän imemisen kausi.... Sain tämän vinkin silloin ennen 1. syntymää yhdeltä 3 lapsen äidiltä, mutta mistään en mitään selvittänyt ja sitten huomasinkin, että ei se ole ihan itsestään selvää hommaa. Paljon tietoa on esimerkiksi imetystukilistan nettisivuilla.

    http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=section&id=9&Itemid=165

    Edellinen synnytys:
    rv 41+5
    Supistukset alkoivat 3.00 aamulla. Otin panadolin, koska ajattelin niiden vaan olevan harjoitussupistuksia, mitä oli ollut jo rv 36 lähtien. Menin takaisin nukkumaan, mutta heräsin taas 5 aikaan koska supistukset oli niin voimakkaita. Siirryin sohvalle kellottaan supistuksia. (tässä oiva väline supistusten kellottamiseen: http://www.varktimer.se/ ) Supistukset tuli säännöllisesti noin 7min. välein. Seurailin niitä tunnin ja soitin sitten Kättärille, että miten toimia. Käskivät ottaa toisen panadolin ja jatkaa supistusten seurantaa, sitten kun ei enää kestä kotona tai supistukset tulee noin 4min välein sain lähteä sairaalaan, kunhan soitan ensin.

    Siinä sitten supistelin kotona koko aamupäivän. Alkuun pystyin kattoon telkkaria ja tein jopa ruokaa, välillä puuskuttavia taukoja pitäen, koska ajattelin, että seisaaltaan synnytys etenisi nopeammin.

    13.00 totesin, että en enää kohta kestä automatkaa kättärille, että nyt alkaisi olla viimeiset hetket lähteä. Lapsivesi ei siis ollut vielä mennyt.

    14.00 Päästiin kättärille, ensimmäisessä tutkimuksessa olin n.3cm ja alettiin odottaan, että josko se lapsivesi menisi. Meidät lähetettiin kahville/ kävelylle, että synnytys etenisi mahdollisimman nopeasti ja käskettiin tulemaan viimeistään 2h päästä takaisin. No käytiin kättärin kahviossa kahvilla ja ulkona uskalsin kävellä ehkä sata metriä, ennen kuin oli pakko palata osastolle.

    16.00 Sain kipulääkkeen, 4cm auki. Menin suihkuun helpottamaan kipuja

    18.00 6cm auki, siirryttiin synnytys saliin. 15h supistelu alkoi käydä voimille ja jokainen supistus tuntui vievän tajun. Kysyin epiduraalia ja sain sen melkein heti. 2 supistusta epiduraalin jälkeen ja tuntui, että jaksaisinkin synnytyksen loppuun. Kalvot puhkaistiin, että lapsivesi menisi ja synnytys etenisi.

    22.00 Vihdoin auki sen 10.00 ja lupa ponnistaa, sain vielä alapäähän puudutuksen. Supistukset tosin vaimenivat epiduraalin takia, eikä niitä vauhdittava ainekaan enää auttanut, joten piti yrittää ponnistaa ilman supistuksia. Selvisi, että neiti ei ole missään optimaalisimmissa asennosa, vaan kasvot kohti kattoa, kun optimaalisin asento on kasvot suunnilleen lattiaan päin. Ponnistin ja ponnistin, eikä mitään tapahtunut. Neidille oli laitettu jo sykeantura/ imukuppi päähän ponnistusvaiheen alussa, kun huomattiin, että kasvot on kattoa kohden. Ponnistin vielä vaan ja lopulta neiti syntyi. Ihmeellinen hetki, kun sieltä todella tuli sellainen pieni rääpäle.

    Synnytyksen jälkeen: kaikista kamalinta oli ompeleiden laitto, koska sain 2 asteen repeämän, siitä syystä, kun neidin kasvot oli kohti kattoa. Pystyin kuitenkin heti ompeleiden laiton jälkeen menemään suihkuun, sillä välin kun mies pesi ja puki neidin. Neidille tuli myös iso pahka päähän, koska tiellä oli ollut jotakin esteitä, kyseinen pahka (kuhmun näköinen patti päässä) hävisi vuoden ikään mennessä. Repeämän takia sairaalassa olo aikana oli aikas hankala ja kivulias liikkua, mutta en muista, että se olisi vaivannut hirveämmin enää kotiin pääsyn jälkeen.

    Synnytys kesti kokonaisuudessaan melkein 20h, mistä ponnistusvaihe 40min.

  11. Madie Ihastunut foorumiin

    Kiva, että ootte muutkin laittaneet synnytystarinoita. Kiva lueskella näitä vanhoja niitä uusia odotellessa sitten maaliskuussa :)

    Memillä
    ollut todella nopea ensisynnytys, Toivottavasti seuraavasta ei tule ihan syöksysynnytystä sentään!

    Mullakin sama pelko kun milinillä. Viimeksi kun vauva oli raivotarjonnassa koko ajan rakenneultrasta lähtien ja nyt pyörii ja hyörii niin väkisinkin tulee välillä mieleen, että entäs jos ei asetukaan pää alaspäin. En minäkään uskaltaisi varmaan synnyttää alakautta, kun tästä vauvasta tulee muutenkin varmaan hieman isompi kuin esikoisesta ja siinä perätilasynnytyksessä on aina riskinsä. Sektioon siis täytyisi mennä siinä tilanteessa.

    Olen kyllä samaa mieltä Thilduskan kanssa siitä, että kannattaa ottaa etukäteen selvää myös imetyksestä. Todella stressaavaa puuhaa ja minä ainakin luulin, että sairaalassa opastavat ja "itsestään" se sitten lähtee sujumaan. No sujuihan se jotenkuten, mutta turhien lisämaitojen takia piti taistella rintakumien kanssa se 9kk. Vaikka oli siinäkin plussansa, että lapsi suostui juomaan myös pullosta.
  12. milin Peruskäyttäjä

    Täällä pohjoisessa ei kyllä laitoksella sitä imetyshommaa opetettu ollenkaan. Neiti onneks tajus heti homman ja imuote oli erittäin loistava. Rintakumia me ei tarvittu, ainoastaan aluks sai käyttää joka kerran jälkeen LANSINOHia ku rinnanpäät oli melko heikossa kunnossa imemisestä. Kannattaa kyllä hankkia sitä jo valmiiks kotiin jos on aatellu imettää, huomattavasti parempi kuin vaikka Bepanthen joka pitäis aina pestäkki pois ennen syöttöä, niin mulle neuvottiin. 10kk meillä kesti imetys eikä pulloa huolittu ollenkaan, eikä Nannia ylipäänsä.. Vasta puolen vuoden ikäsenä opetettiin nokkamukille ja alkoi tottumaan korvikkeeseenki nii pääsi itekki joskus pidemmäks aikaa ku pariksi tunniksi vapaalle :)

    Joo, Madie mä oon kans vähä miettiny et jos perätilassa on ja pysyy nii en varmasti uskalla synnyttää alakautta.. En antas ikinä itelle anteeks jos tapahtus jotain ja vaihtoehtona olis voinu olla myös sektio. Toki normaali synnytyksessäkin on aina riski tapahtua jotain odottamatonta.
  13. glacies Aloittelija

    milin meille taas sanottiin neuvolassa, et bepanthen on yks harvoista, mitä ei tartte pestä pois. :D Tää on niin just tätä. :D
  14. march12 Aloittelija

    Mulle tehdään suunniteltu sektio.. Päivämäärää ei ole vielä päätetty, mutta kuulemma ei Maaliskuulle asti venytellä. Riippuu nyt ihan et miten vauva kasvaa ja kehittyy, ja miten mun kohtu jakselee.
    Torstaina taas kontrolli, niin ehkä siellä jo uskaltais ennustetta kysellä.
    Jännittää kyllä ihan hirveesti koko juttu.
    Kun sain nuo sektio paperit käteen pari viikkoa sit, en tienny että oisko pitäny itkee vai nauraa. Panikoin itse synnytystä alkuun ihan hirveesti, mutta nyt tuntuu että ennemmin se kuin sektio. Tai jotenkin ehkä harmittaakin etten "saa" synnyttää alakautta.. Tai edes yrittää.
    Noh, mutta pääasia on että molemmat selviydytään sektiosta kunnialla :)
  15. Ksmirre Peruskäyttäjä

    Ei opetettu täällä Keski-Suomessakaan imettämään juuri ollenkaan, ainakaan sillon 6v sitten. Mulla tuli maitoa alusta asti (tai jo ennen synnytystäkin) tosi runsaasti, ja sairaalassa "imetysneuvonta" oli sitä että kun huonekaveri kutsui yöllä hoitajaa avuksi imetykseen, hoitaja sitten katsoi tarpeelliseksi herättää myös mut ja mun vauvan tarkastaakseen samalla, mitenkäs meillä imetys sujuu. Sekin herätys piti tehä niin törkeesti kuin mahollista, eli tää hoitaja suurin piirtein sukelsi sen ihanan sairaalakaavun sisään ja rupesi suorilta käsin tökkimään mua nänneistä huudellen samalla, että mitenkäs se imetys täällä oikein sujuu, millonkas ootte viimeks syöneet. Jostain en viihtyny kauaa sairaalassa...

    Esikoiselta koko imetys menikin sit lopulta ihan puihin. Neuvolasta koko se eka kuukausi vauhkottiin siitä, kun käytin rintakumia, mut koska mulla oli niin matalat nänninpäät, vauva ei saanut mitenkään kiinni rinnasta ilman sitä kumia. Mä tyhmänä uskoin ja jätin kumin pois, ja kun en jaksanu taistella nälkää karjuvan vauvan ja lättäpää-tissin kanssa, vaihdoin pulloon. Tosin monta kuukautta pumppasin omat maidot talteen ja syötin niitä pullosta.

    Toisen lapsen kohdalla olin jo päättänyt, etten edes yritä imettää, mut synnytyssalissa kätilö sai ympäri puhuttua mut edes kokeilemaan. Se lähtikin sit sujumaan, ja kotiin päästyä tutkailin ite tota imetystukilistan sivustoa. Käytin alkuun tälläkin kertaa rintakumia, enkä edes muista kuinka kauan (useamman kuukauden kuitenkin) kunnes se jäi sit vaan pois ilman että ite edes tajusin koko asiaa. Maitoa tuli taaskin, sen tulo ei itseasiassa loppunut ollenkaan noiden kahden lapsen välillä (vaikka ikäeroa heillä on 3,5v), ja neuvolasta terveydenhoitaja totesi, kun olin täysimettänyt 3kk, että nyt voin jo lopettaa, tosi hyvin olin onnistunu kuulemma jo... totesin siihen, että katotaan nyt, jatketaan siihen asti kun näyttää sujuvan. Lopultahan mä imetin tota toista 1v9kk, eli vasta vuosi sitte on hänet vierotettu kokonaan imetyksestä (5kk3vkoa täysimetystä, loput osittain).

    Tän kolmannen kohdalla oon ajatellut olla mahdollisimman sinnikäs imetyksen suhteen, jos siinä jotain ongelmia ilmenee. Noilla kahdella vanhemmalla kun on tän vuoden aikana todettu, etteivät he siedä lehmänmaitoa, ja oon ite ollu varsinki nyt raskaana ollessa pääasiassa maidottomalla ruokavaliolla, koska maha menee aivan sekaisin pienestäkin maitomäärästä, enkä haluaisi alkaa pelaamaan vauvan kanssa sillä riskillä, ettei hänkään lehmänmaitoa siedä. Kokemusta siitä, miten helposti neuvolan kautta pääsee edes maitoallergiatutkimuksiin tai miten tosissaan edes suhtaudutaan kun kerrot epäileväsi lehmänmaidon aiheuttavan jotakin ongelmia lapselle, on ihan tarpeeksi - lätkitään vaan maitomonopolia pyörittävien firmojen esitteitä käteen ja paasataan siitä, miten (lehmän)maito on elintärkeää ihmisen elimistölle ja miten sille EI VAAN VOI olla allerginen. Esikoisella sitä ite epäilin jo vuosia sitten, kun hän oli vielä alle vuoden ikäinen, mutta silloin neuvolalääkärin virallinen lausunto oli, että "ei voi olla allergiaa koska ei ole iho-oireita". Nykyään tiedän, että hevonkukkua, meilläkin molemmilla oireet on suolisto-oireita. Toisella lapsella taas romahti painonnousu heti, kun imetyksestä siirtyi lehmänmaidolle, ja sanoin tän ääneen, kun neuvolassa terkka pohti, miksi painonnousu on romahtanut näin. Hän totesi, että yleensä ensin tehdään keliakia- ja pari muuta testiä, mut suostui laittamaan lähetteen myös laktoosigeenitestiin (joka siis testaa laktoosi-intoleranssia, ei maitoallergiaa). Laktoosigeenitesti oli positiivinen, mutta ruoka- ja oirepäiväkirjan mukaan kaikki oireet hävisivät viikossa kun oltiin kokonaan maidottomalla dieetillä, mut palasi heti, kun otettiin laktoosittomat tuotteet käyttöön. Siitä huolimatta neuvolalääkärin virallinen lausunto oli taas, että pitäisi käyttää laktoosittomia maitotuotteita, jotta turvataan lapsen riittävä energian saanti. Jotenkin mun mielestä on ristiriitaista, että ruokavalio, joka saa lapsen mahan kuralle, voisi jotenkin kummallisesti turvata riittävän energiansaannin... Mä itsevaltiaasti karsin maidon kokonaan molemmilta pois, ja ilmotin esikoisen eskariinkin, että meidän perheen ruokavalio on sitten maidoton, ja jos se ei heiltä onnistu, esikoinen ei sitten syö eskarissa. Virallista allergialääkärin lausuntoa meillä kun ei ole, eikä saada, kiitos ton neuvolalääkärin oman lausunnon. Yksityiseltähän sitä voisi lähteä hakemaan, mutten oo vielä lähtenyt. Jos esikoisen koulun kanssa tulee joku häikkä, sitten lähetään sillekin polulle.
  16. milin Peruskäyttäjä

    glacies oishan se pitäny arvata jo etukäteen, tiiäppä sitte mitä uskoa :D
  17. memi Aloittelija

    Joo imetyksen kanssa kannattaa ottaa mahdollisimman paljon selvää ja siltikin varautua siihen, että tulee yllätyksiä:) Mua ei myöskään pahemmin neuvottu sairaalassa. Synnytyssalissa kyllä ja kun maitoa tuli ja tyttö pysyi tississä kiinni niin eipä sen kummemmin enää. Eipä kyllä muutenkaan käyneet mua ja vauvaa turhan usein tarkistelemassa. Kysyivät vaan onko mulla kokemusta vauvahoidosta ja kun sanoin joo niin sainkin tehdä kaiken yksin punnituksista lähtien. Tuloksia kävin sitten kertomassa jollekin kuka vastaan sattui kävelemään... Mä kun synnytin oli Taysissa tosi täyttä, eikä mahduttu edes synnyttäneiden osastolle, vaan oltiin siellä, missä synnyttämättömät oottelee käynnistystä yms. Että sekin toki vaikutti asiaan, mutta kuitenkin.
    Mulla ton imettämisen kanssa oli ongelmana mm. se, että maitoa tuli aivan liikaa. Ei kukaan ollut missään vaiheessa kertonut, miten paljon sellainenkin vaikeuttaa. Aina pelotellaan vaan sillä, että maidontulo loppuu kesken ja neuvotaan miten sitä voidaan estää. Oon kyllä nyt tyytyväinen, että taistelin imetyksen kanssa ja maidontulokin rauhottui kun imetysvälit pitenivät ja vauva alkoi saamaan kiinteitä. En mä tästä paljon edes neuvolasta puhunut, kun tuntui että parempia neuvoja sai imetystukilistan sivuilta ja tutuilta. Onneksi on lähipiirissä kokeneita imettäjiä:) Jälkikäteen neuvolassa kun kerroin meijän kikkailuista, oli terkka ihan ihmeissään miten olin ees jaksanut jatkaa. Aluksi vauvan imuotekaan ei ollut ihan kunnossa ja imetin ensin itkien ja sitten rintakumin kanssa pari kuukautta. Mulla onneks oli neuvolassa ihana täti, joka heti sanoi, että senkun imetät vaikka vuoden rintakumin kanssa. Vauvan imuote kuitenkin korjaantui itsestään ja pystyin imettämään ilman kumia. Olihan se tosi kiva sitten, ettei tarvinnut rintakumin kanssa sählätä, mutta on se myös mahtava keksintö. Mulla oli lisäksi matala rinnanpää, joten auttoi siihenkin. Loppujen lopuksi imetin aika tarkkaan vuoden, josta täysimetystä reilu 5kk ja isomman vauvan imettäminen oli jo tosi mukavaa kun syötöt hoitui nopeesti ja ilman suihkuja, kipuja ja säätämistä!:)
    Toi lehmänmaidon tyrkyttäminen on kyllä mun mielestä vähän lähtenyt käsistä. Tuntuu, että maidon juominen on Suomessa joku elinehto ja ilman sitä ei hengissä selviä. Meijän 1,5v tyttö ei juo maitoa, koska ei vaan tykkää siitä. Puuron seassa menee plus jogurttia ja muita maitotuotteita. En oo tästä puhunut neuvolassa, koska tiedän että tulis sanomista. En kuitenkaan koe tätä miksikään ongelmaksi vaan meinaan edetä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Mua tää nykyinen th nimittäin moitti jo siitä, kun en itse juo maitoa näin raskausaikana...
    Sitä on neuvoja ja neuvojia niin paljon, että pitää vaan jotenkin yrittää löytää se itselleen sopiva tapa ja pitää päänsä:)
  18. memi Aloittelija

    Ohhoh, meni kyllä vähän aiheen vierestä nää mun maitovouhotukset, mutta tulipahan purkauduttua:)
  19. Kaika Rakastunut foorumiin

    Ihanaaaaa- synnytysketju!

    Tätä ehdin jo odottamaan, ku itsellä on tullu sellainen tunne, että voi saatans, taasko sitä mennään väkertämään vauvaa!

    Mun synnytyskokemukset:

    1. synnytys: kesti 2,5 vuorokautta, oli kamala ja jäi synnytyspelko, joka sitten laantui kohti toista mentäessä joogan avulla.
    Suosittelen lämpimästi jokaista synnyttäjää ottamaan selvää,millä tavalla pystyy itse rentouttamaan koko mielen ja kehon. Supistusten välillä on ihan paras keino ;)
    En viitsi lähteä erittelemään, mitään kauhutarinaa, mutta sen sanon, että nukkukaa/levätkää/rentoutukaa aina kun on mahdollista supistuksten alkamisen jälkeen!

    2. synnytys: Ihana kokemus. Aamulla lähti limatulppa ja oltiin esikoisen kanssa aamupäivä leikkipuistossa, sitten sain lounaan syödyksi ja esikoisen päikkäreille ja menin itse lepäämään.
    Kun pääsin makuuasentoon, kuului POKS, ja käänsin kylkeä, että häh, mikäs se oli?
    Nousin ylös sängystä ja vedet hulahti siihen. Ei muuta ku hoitaja esikoiselle ja taksiin ja kohti kättäriä. Mies tuli sinne ja pyysin samoin tein suolihuuhtelun ja mentiinkin siittä sitten saliin.
    Ilokaasu ja jumppapallo auttoivat seuraavat sentit ja sitten epiduraali ja melkeinpä heti sain ponnistaa. Se oli nopesti ohi ja olin tosi pirteä, joten eiku suihkuun ja haukkaamaan huikopalaa ja sitten perhehuoneeseen, jossa vietin 3 yötä kahden vauvan kanssa.
    (halusin oikeasti levätä ennen kotiin menoa).

    3. synnytys.
    Enteili supistusten alkamisella 1 vuorokautta ennen synnytystä ja tasin ottaa panadolia ja tein kävelylenkkejä sen vuorokauden aikana ainakin kolme. Sitten syötiin iltasella miehen kanssa jotain herkkua ja sanoin miehelle, että menee nyt nukkumaan ja nukkuu ihan rauhassa niin kauan ku unta riittää. Itse menin sohvalle lukemaan ja yritin nukkua, mutta aina kun sain unesta kiinni tuli kova supistus, joka herätti. Mutta lueskelin, istuin jumppapallon päällä ja rentouduin hengittelemällä erilaisia hengitysharjoituksia. Sitten yöllä klo 2 alkoivat tulla säännöllisinä ja menin suihkuun, jotta on kipu lievittyisi ja olisi puhtaana ja nättinä laitoksella (:D heh hee, suoristin hiuksetkin). Siitten herättelin miehen, että tulee kahville ja kun on juonut kahvin, lähdettäisiin ajamaan kohti nkl:aa (n 1 tunti meiltä). Olin jo aikas kipuinen, mutta otin rennosti sen minuutin pari supistusten välissä.
    Klinikalle päästyä supistukset olivat jo tosi voimakkaita, enkä pystynyt puhumaan tai liikkumaan niiden aikana..sisätutkimus oli tuskaa :/.
    Pääsin suoraan saliin ja vanha tuttu yhdistelmä: jumppapallo ja ilokaasu siihen saakka kunnes oli sietämätön kipu - sitten epiduraali ja humps, olinkin n. 40 minuutissa auennut 10 cm:iin ja sainkin ponnistaa hetimiten. Se oli nopesti ohi ja olin tosi pirteä, joten eiku suihkuun ja haukkaamaan huikopalaa ja sitten perhehuoneeseen, jossa vietin 2 yötä miehen ja vauvan kanssa.

    Kaksi viimestä synnytystä on ollut ihania kokemuksia ja nyt neljänteen toivon vain, että etenee samalla tavalla nopeasti, mutta omalla painollaan, jotta saan olla "mukana" siinä...
    Synnytys on mielestäni ihana kokemus ja ajattelenkin olevani oikeutettu, kun saan synnyttää.
    Jotain semmoista "oma kroppa ja sen toimiminen siihen tarkoitetussa tilanteessa" - fiilistä.
    Voimaannuttavaa voisi joku sanoa.

    Mutta oli miten oli, omanlainen jännitys on täälläkin vaikka 4. jo tulossa. Kulunnee asiaan.

    Imetyksestä sen verran, että kannattaa ottaa selvää juu, mutta muistaa samalla, että onnistunut (täys)imetys = hyvä äiti ajattelu kannattaa heittää romukoppaan. (tuohon ajatteluun törmää vieläkin usein. mrr >:-|)
    Kuunnelkaa kehoanne ja itseänne, mä sanoisin, että äidinvaisto/intuitio/maalaisjärki vie pitkälle. Ja neuvoja kannattaa kuunnella, mutta te tunnette parhaiten oman itsenne ja vastasyntyneen. Te olette parhaita tekemään päätökset.

    Jopas tuli paasaus, mutta ku mua niin ottaa päähän, ku näitä "tiedän kaiken äitiydestä ja syyllistän muita, jotka toisin tekevät" - tyyppejä on ihan liikaa.

    Kirjoitelkaa muutkin, näitä on kiva lukea!
  20. helvi Aloittelija

    Synnytystarinoita, näitä on mukava lukea kun koskaan ei tiedä mitä edessä on ja tuntuu että erilaisia on ihan jokaisella.

    Mun esikoinen lähti syntymään viikolla 37+3 sillai että kävin puolen yön jälkeen vessassa ja sitten se "hätä" ei vaan loppunutkaan... Kesti hiukan aikaa tajuta että tätä veden tuoloa en nyt säätelekkään minä vaan joku muu :) Lapsivedet ei siis menneet holahtamalla nilkkoihin vaan lorotteli pikkuhiljaa.  Suoraan sanottuna ensimmäinen ajatus oli että jos nyt menen takasin sänkyyn nukkumaan enkä kerro kellekkään niin voisko tätä vielä hiukan lykätä. Hetken kuitenkin asiaa mietittyäni ja tilanteeseen herättyäni totesin että kait tästä tarttee jonnekkin soittaa ja kysellä ohjeita. Kättäriltä sitten sanoivat että saan olla kotona seuraavat 12 h mikäli vauva liikkuu ja lapsivesi pysyy kirkkaana. Siitä sitten miestä herättämään ja kertomaan tilanteesta. Ensimmäinen kysymys oli hänelläkin että ai, syntyykö sen nyt ens viilkolla? Johon totesin että ei, kun tänään tai huomenna :) Ei oltu kumpikaan vielä ollenkaan ehditty odottaa synnytyksen käynnistymistä niin oltiin kait hiukan pihalla kun kaikkien puheiden mukaan ne esikoiset menee aina yliaikaisiksi ja meillä ei la ollut vielä lähelläkään.

    Ja mullahan siis ei alkaneet supistukset itekseen ollenkaan. Mutta en kyllä myöskään pystynyt enää sinä yönä nukkumaan kun panikoin niitä vauvan liikkeita mitä oli käsketty laskea. Tajusin myös että eihän meillä ole pinnasänkyäkään kasattuna vielä niin aloinpa sitten silloin yöllä kasaamaan sitä. Sehän oli tärkeetä, vauva nukku siinä ensimmäisen kerran ollessaan 2 kk ikäinen...

    Aamulla mies lähti vielä töihin kun mulla ei tosiaan ollu tullu vielä ensimmäistäkään supistusta ja tuntu muutenkin että ei tämä täältä ole mihinkään tulossa. Puolen päivän maissa sitten ajeltiin rauhassa kättärille, kävin kaupasta vielä mennessä hakemassa evästä miehelle. Laittoivat vauvan sydänäänten tarkkailu vyön hetkeks ja totesivat että odotellaan vielä muutama tunti ja että saadaan lähteä ulos kävelylle. Neljän maissa sitten tultiin takasin ja laittoivat mut antibioottitippaan kun tulehdusriski alko olla vesien menon takia sen verta suuri. Edelleenkään en voi sanoa että olis mitenkään supistellu. Kuuden maissa kerrottiin että isä voi valmistautua lähtemään kotiin yöksi että yötä vasten ei käynnistettä vaan aamulla laitetaan sitten  käyntiin jos ei muuten ole mitään tapahtunut. Katteltiin siinä sitten vielä hetki telkkaria kunnes lääkäri tuli kattomaan tilanteen ja totesikin yht´äkkiä että tämä on ihan selvä juttu täällä että kanavat on pehmenneet ja auki että saliin vaan. Hiukan tyhmänä sitten mentiin saliin (edelleenkään ei supistuksen supistusta) ja kun kätilö alko kysellä että onko toiveita synnytykselle niin enpä siihen osannu muuta sanoa että no jos vaikka supistuksia saisi niin voisi tuntuakkin siltä että vauva on tulossa mahasta pois. 

    Tässä vaiheessa vesien menosta oli siis kulunu noin 20 h ja olin valvonu kaks päivää ja yhden yön. Laittoivat salissa sitten tipan ja sen jälkeen muistikuvat onkin sitten jotakuinkin hataralla pohjalla. Olin valvonu niin paljon, että kun tippa sitten räjäytti ilman mitään ennakkovalmisteluita supistukset täysillä
    käyntiin niin putosin jo alkumetreillä ite siitä vauhdista pois. Mutta alkuun mentiin ilokaasulla keinutuolissa siihen pisteeseen että multa oli kysytty pyörtymisen jälkeeb että haluaisinko epiduraalin. Siihen olin nyökänny. Epiduraalin laitosta muistan harmaan kärttysen lääkärihahmon, en muuta, sen jälkeen olen nukkunu hetken jonka jälkeen heränny melkein suoraan ponnistamaan. Koko synnytys oli siis ohi 5 h tipan laiton jälkeen.

    Suositukseksi voin siis myös sanoa että NUKKUKAA ennen synnytystä. Tai kun huomaatte että merkkejä on ilmassa niin ainakin koittakaa nukkua niin paljon kun voitte. On jotenkin hämmentävää että tietää synnyttäneensä muttei muista siitä oikeastaan mitään. Siksi mulle tuleekin isona pettymyksenä se, etten mitä todennäköisemmin sa kokea alatiesynnytystä enää uudelleen kun tämä toinen leikataan eteisistukan takia. Ja tämä siis jää mitä todennäköisemmin myös meidän toiseksi ja viimoiseksi lapseksi.

    Noista sektioista haluaisin minä mielelläni kuulla, jos jollain on sellainen kokemus takana kun mulla vähän samanlainen olo kun March12:lla että en tie itkisinkö vai mitä mutta pelottaa!

Jaa tämä sivu