Synnytyksestä toipuminen

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Mannaryyni
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Aretha! Kaikenlaiset tunteet kuuluvat vauvan kanssa asiaan. Joillain rakkaus omaa vauvaa kohtaan syntyy myöhemmin ja sitten välillä ehkä odottaakin sitä, että nyt mun pitäisi olla yltiömäisen rakastunut vauvaan. Ja täällä virtuaalimaailmassakin voi joskus tulla olo, että miksi mulla ei oo tollasta tunnetta (kun kaikki hehkuttaa niitä omia vauvojaan) ja rehellinen on siinä, että voi myöntää, ettei se aina niin herkkua ole. Mullakin oli vauva mun mielestä "jäätävä" kun huusi yhtä soittoa. Kyllähän se harmittaa kun ei vauva ookaan 24/7 ihana. Tsemppiä ja hyvä kun oot rehellinen.
 
Mutta kun poika on oikeasti helppo ja hyvin pienillä vaivoilla ollaan selvitty. Oon jopa saanut nukkua alun rytminhakemisen jälkeen useita tunteja putkeen joka yö. Kaikki on mennyt tosi hyvin.

Mutta silti on tunne, että mä en osaa tätä. Mä en pärjää. Mä en tiedä mistään mitään, muista mitään, ymmärrä mitään. Pakko tässä on olla jotain muutakin kuin syöttäminen (joka sekin sujuu) ja vaipanvaihto. Mikä kauheus mua kohta odottaa? Varmaan jotkut vanhat pohjamudat pääsivät pöyhiintymään synnytyksen tuoksinassa - vuosia ja taas vuosia lapsettomuushoidoissa taistelleena ja aina nokkiini ottaneena opin siihen, että mitään ei saa helposti. Aina menee jokin pieleen. No synnytys meni, mutta sain silti terveen lapsen ja toivuin fyysisesti nopeasti. Nyt on ollut liian helppoa ja mukavaa, joten kohta menee jokin kauheasti pieleen.
 
^Ja noikin on ihan tavallisia tunteita ja ihan varmasti herää erilaiset ajatukset kun on vuosien lapsettomuushoidot takana. Nyt tarttis vaan puhua ja käsitellä asiaa, että pääset asiassa jossain kohtaa eteenpäin. Sä osaat ja pystyt ja mitään kummallista ei tän takia tarvii tapahtua kun nyt on kaikki hyvin! Sympatiahalit sulle <3

Itellä takana n. 15 vuoden seurustelu ja vuosia jo raivostuttanut muiden kysely, että koskas teille tulee niitä lapsia tai ettekö voi niitä saada. Päädyin aina vastaamaan jotain ympäripyöreää kun ajattelen edelleen, että muille ei kuulu mun ja meidän parisuhteen asiat. Nyt kun vauva on syntynyt, oon saanu olla rauhassa ja kukaan ei oo tullu kysymään jos on ollu turvotusta, et oonko raskaana. Aah, ihanaa!
 
Mulla on nyt selkeästi menossa joku alun onnihormonien laskuhumala. Ensin kaikki oli niin ihanaa ja rakastuin vauvaan niin lujasti että meinasi pakahtua. Edelleen jaksan tuijotella nukkuvaa vauvaa hölmö hymy naamallani vaikka olisi itsellä miten väsy mutta alun euforian jälkeen normitila tuntuu lattealta. Toki tää imetyksestä stressaaminen on verottanut positiivisen energian varastojani vaikka olen pahimman murheen yli jo päässyt.

Pelko pärjäämisestä on kyllä ollut läsnä jo raskauden puolivälistä. Onko itku nälkää vai muuta, muistinko vaihtaa vaipan, tuinko päätä oikein, osaanko kulkea vauva sylissä törmäilmättä. Ehkä hyväkin että se iski ajoissa, niin se ei ole lamaannuttanut vaan tuntuu ihan luonnolliselta tavalta reagoida epävarmuuteen.

Sent from my SM-T310 using Vau Foorumi mobile app
 
Kiitos, Ameeba. Mullahan on pelkopolille aika heti juhannuksen jälkeen ja käyn sitä ennen ainakin kerran neuvolassa.
 
Mutta kun poika on oikeasti helppo ja hyvin pienillä vaivoilla ollaan selvitty. Oon jopa saanut nukkua alun rytminhakemisen jälkeen useita tunteja putkeen joka yö. Kaikki on mennyt tosi hyvin.

Mutta silti on tunne, että mä en osaa tätä. Mä en pärjää. Mä en tiedä mistään mitään, muista mitään, ymmärrä mitään. Pakko tässä on olla jotain muutakin kuin syöttäminen (joka sekin sujuu) ja vaipanvaihto. Mikä kauheus mua kohta odottaa? Varmaan jotkut vanhat pohjamudat pääsivät pöyhiintymään synnytyksen tuoksinassa - vuosia ja taas vuosia lapsettomuushoidoissa taistelleena ja aina nokkiini ottaneena opin siihen, että mitään ei saa helposti. Aina menee jokin pieleen. No synnytys meni, mutta sain silti terveen lapsen ja toivuin fyysisesti nopeasti. Nyt on ollut liian helppoa ja mukavaa, joten kohta menee jokin kauheasti pieleen.


Aretha, on ihan normaalia, et tuommosia tunteita tulee. Ne on hyvä sanoa ääneen ja jos vaan jatkuu kuukausi tolkulla niin sit syytä jutella terkan kanssa. Tiedän monia jotka on tuntenut vauvan syntymisen jälkeen, et elämä on pilalla, mitä oon menny tekemään. Vaikka vauva onkin ihana, niin oma sopeutuminen äitielämään tulee toisilla hitaammin.

Selviytyminen kahdestaan vauvan kanssa vaikeina hetkinä antaa uskoa omiin kykyihin ja luota vaan siihen et olet maailman paras äiti sun vauvalle!

Muista välillä ottaa myös omaa aikaa... Parin tunnin shoppailu tekee hyvää!
 
Muokattu viimeksi:
Näin kuukausi synnytyksen jälkeen alkaa oleen fyysisesti jo ihan hyvässä kunnossa, vaik ei toi alakerta vielä ihan siltä omalta tunnukaan..välillä tuntuu niin kuin se hetkeks turpois vähän.. Hempan sain onneks nouseen itse aika hyvin kun söin viikon rautaa..oli 87 kun lähdin sairaalasta ja nopsaa nous 122.

Henkinen puoli onkin ollut rankempaa. Juteltiin viime torstaina kätilön kanssa tosta synnytyksestä. Kätilö yritti vakuutella, et jos joskus vielä uskaltaudun lapsia tekeen ei raskaus ja synnytys olis yhtä rankkaa kuin mitä se nyt oli. Se synnytyksen jälkeinen kipu kyl vaan oli jotain niin järkyttävää, että en halua vahingossakaan enää joutua sitä kokemaan ja se vaivaa päätä et jouduin sen kokemaan. Kätilö oli vielä lääkärin kanssa keskustellut mun synnytyksestä ja ei ollut lääkärikään osannut selittää miks mulle tuli niin järkyttävää kipua. Leikkaussalissa oli kuitenki löytynyt isompi repeämä kuin mitä synnytyssalissa oli nähty, et jos en sinne ois päätyny olis se repeämä jääny ompelematta loppuun.
Kuukauden päästä vielä kätilölle laitan omasta voinnista kuulumiset ja jos en oo vielä silloin päässyt kivun pelosta yli, niin sit ehkä pelkopolille jutteleen. Kätilö kyllä kauheesti kehu, et olin loistava synnyttäjä kun ensikertalaisena sain synnytettyä itse, vaikka oli tosi vaikea synnytys. Itsestä vaan ei tunnu yhtään loistavalta synnyttäjältä :/
 
Täällä taas, että miksi toi vauva huutaa ja miksi just meidän vauva ym. Ottaa koville väsymys.
 
Mä odotan kanssa tota laskuhumalaa tai jotain negatiivistä tapahtuvaksi. Ei kaikki nimittäin voi mennä näin täydellisesti, synnytystä lukuunottamatta. Mä voisin muhia kaikki päivät vaan vauvaa ihastellen ja nuuhkutellen enkä oikein tahdo edes tavata ihmisiä. Vauvakuumekin yltyy kun näkee kuinka mun pieni peikon poikanen on kasvanut jo kahdessa viikossa, kohta toi on jo iso poika.
 
Suski, en mitenkään vertaa omia kokemuksiani sun kokemuksiin... Mutta rohkaisuna voin sanoa, et eka synnytys oli toipumisineen aikas rankka. Pahat repeämät, eppari, virtsa ja suolilama.

Nyt toinen synytys ihan eri maailmasta. Pelkäsin, et kiristääkö vanhat repeämäkohdat ja eppariarpi, mut ei mitään huolta. Nyt pieni repeämä jossa 3tikkiä. Ajatukset synnytyksen jälkeen, voiko tää ollanäin helppo homma!

Sulla raskausaika oli jatkuvaa pelkoa ja myös synnytys oli pelottava kokemus. Älä nyt ollenkaan mieti uskallatko uudestaan! Nauti vauvasta ja anna ajan kulua. Mä en pystynyt edes ajattelemaan uutta raskautta ennen kuin esikoinen oli yli 2 vuotta. Tuommoset kokemukset vaatii pitkän toipumisajan!
 
Lähinnä musta tuntuu, etten ole ansainnut vauvaa. Että miksen mä ole umpirakastunut niin kuin kai kuuluis. Hoidan poikaa hellästi, mutta pelko perseessä: pian tämä multa jotenkin viedään. En osaa nauttia kuin aivan sekunnin pätkissä. Pelkään, että joku ajaa päälle, lapsi tukehtuu, tiputan sen lattialle ja muuta yhtä järkevää.

siis oon jotenkin huono äiti näin ihanalle pikkuihmiselle. Poika ansaitsee vain parasta enkä mä ole sitä.
 
Ei hyvä luoja sentäs mikä kutina!!!! Peräpukamat tullu synnytyksen jälkeen. Todella ulkonevat! Ei ne verta vuoda, mutta tää kutina!!!! Mites osti sheriproct neo-voidetta, joten katsotaan miten se auttaa. Toi kutina vaan keskeyttää koko ajan hommat niin että muutun tosi ärtyneeksi vaikka muuten alkaa olla asiat mallillaan.

Jälkivuotoa on niin kuin olis menkat. Siinä ei kummempia. Tikit kutisee vielä, mutta ei todellakaan niin pahasti kun pukamat. Tikkien alueelta tuntuu kovaa painetta mut senkin kestää.

Eilen illalla kun paikat kutisi ja on muutenkin ärtynyt niin menin vielä kaatamaan sormille kiehuvaa vettä. Se oli viiminen niitti ja repesin toivottomaan itkuun. Olo tuntui todella riittämättömälle. Mun pitäisi vissii olla joku superäiti jo nyt ja vaadin itseltäni liikaa. Mies rauhoitti: mun tehtävä on vaan nyt imettää ja helliä tyttöä, muu pitäisi jättää miehelle. Vaikeaa se on.

Kyllä tää kuitenkin tästä. Tunteiden käsittelyä ja omien voimavarojen kartoitusta. Meidän pitää pärjätä vanhempina kahdestaan kun ei ole mummeja sun muita apuna ja niin me pärjätään! Rakkautta, keskustelua ja toistemme tukemista, sillä esikoisen vauva-arki hoituu.

Voimia kaikille!

Sent from my GT-S7710 using Vau Foorumi mobile app
 
Tsemppiä kaikille! :Heartred

Se on yllättävän iso muutos lapsensaaminen. Mulle esikoisen tulo oli tosi iso muutos ja välillä oli tosi vaikeaa. Kaikenlaiset tunteet on normaaleja. Nuo pienet ihmiset saa meissä isoja tunneryöppyjä valloilleen. Valtavaa rakkautta ja järjetöntä raivoakin. Joskus taas tunteiden syttyminen vie aikaa, mutta ihan varmasti ne sieltä tulee. Ja yksilöitähän me ollaan kaikki, ei oo mitään yhtä oikeaa tapaa kokea näitä tunteita.
 
Mäkin toivotan kaikille paranemista ja voimia toipumiseen <3

Mulla oli muutama eka päivä oireena kunnollisen tasapainon puuttuminen. Horjahdin ihan yht äkkiä ja joutu ottaa tukiaskeleen. Masun lähteminen taisi muuttaa niin paljon painopistetta kehossa.... Tosi hämmentävää.

Epparihaava on nyt kirveltäny huuhtoessa pari päivää iiiiiiiiiihan vit*sti ja pistänyt liikuskellessa. Ehkä nää oireet on haavan muuttumista vaan. Jälkivuoto on nyt ihan kirkasta punaista.
 
Ei vielä lyyti. Jälkitarkastuksessa katotaan... Voi olla ohimenevää, sulla on vielä niin vähän aikaa synnytyksestä...


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Kaikki raskauskilot lähteneet kolmessa viikossa! Ja oikeestaan oon vähän vajaa kaks kiloa kevyempi ku ennen raskautta, uujee! Juhlin tätä ostamalla jäden( ja kirskoita ja mansikoita!)
Hemppa oli vain 96, eli sairaalasta lähtiessä se oli 90 niin nousu ei oo hurjaa. Apteekin kautta kotiin ja nyt alko super rautakuuri, toivottavasti vatsa kestää. Mut tän viikon on kyllä huipannutkin siihen malliin että huhhuh.
Neukkutäti antoi saunaluvan(synnärillä sanoivat et jälkitarkastukseen asti mielellään ei saunaa/kylpyä) ku jälkivuoto on ollut viikon verran jo tosi niukkaa, lähinnä joka kolmas päivä tulee jotain minkä vois sanoa olevan veristä vuotoa, ja sitäkin tosi vähän.
Kaikenkaikkiaan fyysisesti kuitenkin aika hyvällä mallilla mennään. Kunto toki rapistunut, mutta sitä pikkuhiljaa tässä haalitaan takaisin. Lantiopohjalihaksia pitäis muistaa vielä tietty treenata...
 
Plääh. Mun kaikki 5 raskauskiloa jäi synnärille, mut ylipainoa on parikymmentä, kun imetysaika lähinnä lihotti mua kolmosen jälkeen. Nyt oon saanut painon pysymään samassa, mutta miksi se ei voi pudota?! Oon alkanut liikkua ja tarkkailen syömistä, mut paino pysyy samana. Itseinho on korkeissa lukemissa.. :(
 
Takaisin
Top