Synnytyksestä on nyt viiko. Ilman megalomaanisia pukamia ei tuntuis juurikaan missään, että siitä on niin vähän aikaa!
Hauska on lukea muiden jännityksistä milloin on lähtö, mutta itella on niin huojentunut olo, että kaikki se kolotus ja ahdistus kropassa on ohi! Ja että tuo ihana pieni nuppunen tuhisee unessa tuossa vieressä!
Ollaan otettu tosi rauhassa tää viikko, uuteen tulokkaaseen tutustuessa ja isoveljeä super-huomioiden, että olisi mahdollisimman kivutonta tämä huomion jakaminen. Rauhallisuus aloitettiin jo laitoksella! Poika kun syntyi pe aamuna niin pe en halunnu ottaa ketään vieraita vastaan. Toisin kuin esikolla... Ite olin päätökseen tosi tyytyväinen. Saatiin rauhoittua koko pv, opetella syömistä ja nukkua aina kun oli tilaisuus. Vieraita oli tulossa vasta su,mutta kun päästiin kotiin niin ekat tuli vasta ma kotona käymään!
Kättärillä oli suhteellisen hiljaista koko vkon lopun, mikä oli ihanaa kun saatiin olla yksin huoneessa kokoajan! Kätilöt oli ammattitaitoisia ja mukavia! Siellä oli siis hyvä olla, vaikkakin oli kova ikävä kotiin. Kaksi vuorokautta laitoksella oli ihan riittävä!
Olin varautunut tunnepuolelle, että se äidin rakkaus ei varmaankaan tule samalla hetkellä kun vauva pullahtaa ulos! Esikoista kun rakastaa niin hurjasti, niin tuntui etten mitenkään pysty rakastamaan tätä uutta vauvaa heti niin syvästi. Tietty tunteet oli heti pe aamuna poikaa kohtaan vahvat, mutta jotenkin se pe meni tietyllä tavalla mekaanisesti hoitaen, varsinkin kun ruokailu ei heti sujunut ja energiaa meni siihen niin paljon. Lauantaina aloin katselemaan ja tutkimaan poikaa enemmän. Kävin tarkasti läpi korvat,nenän silmät, varpaat jne.. Ihmettelin, että tällainen pakkaus meille lähtee sitten mukaan. Varsinainen tunneaalto pyyhkäisi uuden vuoden aattona. Poika oli siis 6vrk vanha. Esikoinen nukkui, vieraat oli lähtenyt ja istuttin miehen kanssa sohvalla, minulla vauva sylissä. Silittelin vauvan poskea kun hän nukkui ja aloin yhtäkkiä itkeä ihan hurjasti. Se oli uskomattoman voimakas rakkauden aalto joka iski! Tuntui, että pakahdun siihen tunteeseen ja en saa henkeä! Ei sitä tunnetta pysty selittämään, se oli jotain niin voimaannuttavaa! Mies sanoi, että äidin onnenkyyneleet!
Tietysti se rakkaus on jollain tapaa erilaista vielä poikia kohtaan, onhan toisen tuntenut 1,4vuotta ja toisen vasta 7 päivää, mutta olisin valmis mihin vain poikien puolesta ja rakastan heitä enemmän kuin mitään!!
Miten teillä muilla on syntynyt rakkaus ja tunteet vauvaa kohtaan? Oon kuullu, että joillakin saattaa mennä hyvinkin pitkään ennenkuin äidin rakkaus syttyy kunnolla!
Jos mies vois olla raskaana niin mä voisin kyllä synnyttää vielä yhden vauvan
Raskaana olo on tietyllä tavalla kivaa ja ihanaa, mutta ne vikat viikot vaan on aika puuduttavia...