Synnytyksen jälkeen!
- Ketjun aloittaja PiPaNat
- Aloituspäivämäärä
PiPaNat
Kommentoinnin ninja
Synnytyksestä on nyt viiko. Ilman megalomaanisia pukamia ei tuntuis juurikaan missään, että siitä on niin vähän aikaa!
Hauska on lukea muiden jännityksistä milloin on lähtö, mutta itella on niin huojentunut olo, että kaikki se kolotus ja ahdistus kropassa on ohi! Ja että tuo ihana pieni nuppunen tuhisee unessa tuossa vieressä!
Ollaan otettu tosi rauhassa tää viikko, uuteen tulokkaaseen tutustuessa ja isoveljeä super-huomioiden, että olisi mahdollisimman kivutonta tämä huomion jakaminen. Rauhallisuus aloitettiin jo laitoksella! Poika kun syntyi pe aamuna niin pe en halunnu ottaa ketään vieraita vastaan. Toisin kuin esikolla... Ite olin päätökseen tosi tyytyväinen. Saatiin rauhoittua koko pv, opetella syömistä ja nukkua aina kun oli tilaisuus. Vieraita oli tulossa vasta su,mutta kun päästiin kotiin niin ekat tuli vasta ma kotona käymään!
Kättärillä oli suhteellisen hiljaista koko vkon lopun, mikä oli ihanaa kun saatiin olla yksin huoneessa kokoajan! Kätilöt oli ammattitaitoisia ja mukavia! Siellä oli siis hyvä olla, vaikkakin oli kova ikävä kotiin. Kaksi vuorokautta laitoksella oli ihan riittävä!
Olin varautunut tunnepuolelle, että se äidin rakkaus ei varmaankaan tule samalla hetkellä kun vauva pullahtaa ulos! Esikoista kun rakastaa niin hurjasti, niin tuntui etten mitenkään pysty rakastamaan tätä uutta vauvaa heti niin syvästi. Tietty tunteet oli heti pe aamuna poikaa kohtaan vahvat, mutta jotenkin se pe meni tietyllä tavalla mekaanisesti hoitaen, varsinkin kun ruokailu ei heti sujunut ja energiaa meni siihen niin paljon. Lauantaina aloin katselemaan ja tutkimaan poikaa enemmän. Kävin tarkasti läpi korvat,nenän silmät, varpaat jne.. Ihmettelin, että tällainen pakkaus meille lähtee sitten mukaan. Varsinainen tunneaalto pyyhkäisi uuden vuoden aattona. Poika oli siis 6vrk vanha. Esikoinen nukkui, vieraat oli lähtenyt ja istuttin miehen kanssa sohvalla, minulla vauva sylissä. Silittelin vauvan poskea kun hän nukkui ja aloin yhtäkkiä itkeä ihan hurjasti. Se oli uskomattoman voimakas rakkauden aalto joka iski! Tuntui, että pakahdun siihen tunteeseen ja en saa henkeä! Ei sitä tunnetta pysty selittämään, se oli jotain niin voimaannuttavaa! Mies sanoi, että äidin onnenkyyneleet!
Tietysti se rakkaus on jollain tapaa erilaista vielä poikia kohtaan, onhan toisen tuntenut 1,4vuotta ja toisen vasta 7 päivää, mutta olisin valmis mihin vain poikien puolesta ja rakastan heitä enemmän kuin mitään!!
Miten teillä muilla on syntynyt rakkaus ja tunteet vauvaa kohtaan? Oon kuullu, että joillakin saattaa mennä hyvinkin pitkään ennenkuin äidin rakkaus syttyy kunnolla!
Jos mies vois olla raskaana niin mä voisin kyllä synnyttää vielä yhden vauvan
Raskaana olo on tietyllä tavalla kivaa ja ihanaa, mutta ne vikat viikot vaan on aika puuduttavia...
Hauska on lukea muiden jännityksistä milloin on lähtö, mutta itella on niin huojentunut olo, että kaikki se kolotus ja ahdistus kropassa on ohi! Ja että tuo ihana pieni nuppunen tuhisee unessa tuossa vieressä!
Ollaan otettu tosi rauhassa tää viikko, uuteen tulokkaaseen tutustuessa ja isoveljeä super-huomioiden, että olisi mahdollisimman kivutonta tämä huomion jakaminen. Rauhallisuus aloitettiin jo laitoksella! Poika kun syntyi pe aamuna niin pe en halunnu ottaa ketään vieraita vastaan. Toisin kuin esikolla... Ite olin päätökseen tosi tyytyväinen. Saatiin rauhoittua koko pv, opetella syömistä ja nukkua aina kun oli tilaisuus. Vieraita oli tulossa vasta su,mutta kun päästiin kotiin niin ekat tuli vasta ma kotona käymään!
Kättärillä oli suhteellisen hiljaista koko vkon lopun, mikä oli ihanaa kun saatiin olla yksin huoneessa kokoajan! Kätilöt oli ammattitaitoisia ja mukavia! Siellä oli siis hyvä olla, vaikkakin oli kova ikävä kotiin. Kaksi vuorokautta laitoksella oli ihan riittävä!
Olin varautunut tunnepuolelle, että se äidin rakkaus ei varmaankaan tule samalla hetkellä kun vauva pullahtaa ulos! Esikoista kun rakastaa niin hurjasti, niin tuntui etten mitenkään pysty rakastamaan tätä uutta vauvaa heti niin syvästi. Tietty tunteet oli heti pe aamuna poikaa kohtaan vahvat, mutta jotenkin se pe meni tietyllä tavalla mekaanisesti hoitaen, varsinkin kun ruokailu ei heti sujunut ja energiaa meni siihen niin paljon. Lauantaina aloin katselemaan ja tutkimaan poikaa enemmän. Kävin tarkasti läpi korvat,nenän silmät, varpaat jne.. Ihmettelin, että tällainen pakkaus meille lähtee sitten mukaan. Varsinainen tunneaalto pyyhkäisi uuden vuoden aattona. Poika oli siis 6vrk vanha. Esikoinen nukkui, vieraat oli lähtenyt ja istuttin miehen kanssa sohvalla, minulla vauva sylissä. Silittelin vauvan poskea kun hän nukkui ja aloin yhtäkkiä itkeä ihan hurjasti. Se oli uskomattoman voimakas rakkauden aalto joka iski! Tuntui, että pakahdun siihen tunteeseen ja en saa henkeä! Ei sitä tunnetta pysty selittämään, se oli jotain niin voimaannuttavaa! Mies sanoi, että äidin onnenkyyneleet!
Tietysti se rakkaus on jollain tapaa erilaista vielä poikia kohtaan, onhan toisen tuntenut 1,4vuotta ja toisen vasta 7 päivää, mutta olisin valmis mihin vain poikien puolesta ja rakastan heitä enemmän kuin mitään!!Miten teillä muilla on syntynyt rakkaus ja tunteet vauvaa kohtaan? Oon kuullu, että joillakin saattaa mennä hyvinkin pitkään ennenkuin äidin rakkaus syttyy kunnolla!
Jos mies vois olla raskaana niin mä voisin kyllä synnyttää vielä yhden vauvan
Raskaana olo on tietyllä tavalla kivaa ja ihanaa, mutta ne vikat viikot vaan on aika puuduttavia...
MarinaMelina
Sanavalmis juttuseppä
Olen miettinyt tota tunne puolta paljon. On todella jännä ajatus ja pelottavakin että pystyykö tosiaan rakastamaan ketään samalla tavalla kun esikoista rakastaa. Mulla esikolta meni sillä tapaa että sairaalassa oloaika oli kuin unta ja olin ihan töks kun olin valvonut niin paljon että siitä syystä luultavasti tunteet vyörysi vasta kun ajettiin kotia, mulla tuli silloin tuo sama rakkauden ja kiintymyksen hyökyaalto ylitse ..itkin sitten hillittömästi koko matkan kotiin.
Mutta kaikesta epävarmuudesta huolimatta nyt kun nähtiin tämä uusi tulokas siinä 3D ultrassa mutristelemassa suutaan niin mä jo rakastuin, kyyneleet valu ja tuli pakahduttava tunne♡ joten voi olla että mulle käy niin että tää kerta onkin heti jo synnärillä tunne pitoisempi.
Mutta kaikesta epävarmuudesta huolimatta nyt kun nähtiin tämä uusi tulokas siinä 3D ultrassa mutristelemassa suutaan niin mä jo rakastuin, kyyneleet valu ja tuli pakahduttava tunne♡ joten voi olla että mulle käy niin että tää kerta onkin heti jo synnärillä tunne pitoisempi.
PiPaNat
Kommentoinnin ninja
Oliko jo muilla synnyttäneillä lapsia entuudestaan? Miten ootte pärjänny kotona? Mä olin tänään poikien kanssa ekaa päivää yksin ja oon itkeny huonoa äitiyttä vain kerran! Voiko sanoa, että on ollu hyvä päivä 
Esikoinen nukkuu vielä 2 päiväunet ja tietty tänään vauvakin oli hereillä suurimman osan aikaa unien välissä. Esikoinen tietty reagoi aina kun mulla oli vauva sylissä, milloin mitenkin! Jossain vaiheessa kun vauvan kaikki perustarpeet oli just tyydytetty ja laitoin hänet sänkyyn nukkumaan niin päätin, että nyt on esikoisen jakamattoman huomion aika! Vauva jotain ähelsi korisängyssä, mutta ajattelin et nyt saa ähkiä siellä kun mikään (ei pitäisi) olla hätänä! Esikoinen sitten halusi mennä vauvaa katsomaan jonkin ajan kuluttua kun vauva vaan kitisi ja ähisi. Noh, vauvahan oli sitten palauttanut sänkyyn niin että kaikki vaatteet oli ihan märät ja sänky kanssa siinä minä sitten itkemään, että olen huono äiti kun en reagoinut heti vauvan ähinään!
Silläaikaa kun vaihoidoin vauvalle kuivat vaatteet oli esikoinen ystävällisesti tyhjentänyt liinavaatekaapin lattialle, käynyt hakemassa kattilakaapista patakintaan ( joka ylettyi häntä kainaloon) ja tuli omalla kielellään kertomaan, että uuni piippaa ja ruoka on valmis! Siinä tämä äiti sitten itkee ja nauraa yhtäaikaa ja esikoinen tuijottaa silmät lautasenkokoisina, että nyt äiti on seonnut lopullisesti
Nyt äiti suihkuun ja unille poikien kanssa! Eiköhän se isikin sillävälin tule kotiin!
Esikoinen nukkuu vielä 2 päiväunet ja tietty tänään vauvakin oli hereillä suurimman osan aikaa unien välissä. Esikoinen tietty reagoi aina kun mulla oli vauva sylissä, milloin mitenkin! Jossain vaiheessa kun vauvan kaikki perustarpeet oli just tyydytetty ja laitoin hänet sänkyyn nukkumaan niin päätin, että nyt on esikoisen jakamattoman huomion aika! Vauva jotain ähelsi korisängyssä, mutta ajattelin et nyt saa ähkiä siellä kun mikään (ei pitäisi) olla hätänä! Esikoinen sitten halusi mennä vauvaa katsomaan jonkin ajan kuluttua kun vauva vaan kitisi ja ähisi. Noh, vauvahan oli sitten palauttanut sänkyyn niin että kaikki vaatteet oli ihan märät ja sänky kanssa
siinä minä sitten itkemään, että olen huono äiti kun en reagoinut heti vauvan ähinään! Silläaikaa kun vaihoidoin vauvalle kuivat vaatteet oli esikoinen ystävällisesti tyhjentänyt liinavaatekaapin lattialle, käynyt hakemassa kattilakaapista patakintaan ( joka ylettyi häntä kainaloon) ja tuli omalla kielellään kertomaan, että uuni piippaa ja ruoka on valmis! Siinä tämä äiti sitten itkee ja nauraa yhtäaikaa ja esikoinen tuijottaa silmät lautasenkokoisina, että nyt äiti on seonnut lopullisesti
Nyt äiti suihkuun ja unille poikien kanssa! Eiköhän se isikin sillävälin tule kotiin!
Jeba83
Vauhtiin päässyt keskustelija
Hei te, jotka ootte jo synnyttäneet! Joku joka kärsi raskauden aikaisista liitoskivuista alapään ja lantion seudulla...onko kipuja ollut edellee synnytyksen jälkeen ja jos on, niin kuinka kauan? Mä siis synnytin 4päivää sitten eli siis tosi vähän aikaa sitten, mut silti mietin, että miks käveleminen ja ylösnouseminen sattuu niihin samoihin paikkoihin kuin raskaana ollessakin. Siis joo, eihän paikat oo tietenkään vielä täysin palautuneet, mut etten sit sekoita tätä kipuilua mihinkään kohtukipuun, josta pitäiskin sit jo mennä lääkäriin. Kohtalotovereita?
MarinaMelina
Sanavalmis juttuseppä
Mä en vielä synnyttämään ole päässyt mutta muistan että äitini kertoi että kolmannelta lapselta liitoskivut jäi synnytyksen jälkeen ja tuntuu edelleen 20 vuotta myöhemmin joskus samanlaista kipua. Paikat löysty eikä palautuneet enää sit samalla tavalla. Nyt kauhulla ootan tän kipuilevan lantioni kanssa että josko ne mullekin jää toiselta jo mutta sulla on niin vähän aikaa synnytyksestä että vielä on varmaan mahdotonta sanoa että jääkö vai meneekö ohi..joka tapauksessa varmaan on ihan normaalia varsinkin uudelleen synnyttäjälle! Tsemppiä kipujen kanssa♡
mutta sulla on niin vähän aikaa synnytyksestä että vielä on varmaan mahdotonta sanoa että jääkö vai meneekö ohi..joka tapauksessa varmaan on ihan normaalia varsinkin uudelleen synnyttäjälle! Tsemppiä kipujen kanssa♡
Mulla oli lantio odotusaikana ihan tuusana ja joka paikka kolotti sekä napsui. Nyt synnytyksen jälkeen ko. kivut lähes kokonaan poissa jo tässä vaiheessa, paitsi jos seisoskelee tai istuu samassa asennossa liian kauan. Aamusella kuului tuolta ristiselän ja lantion liitoksesta melkoinen poks, jonka jälkeen se puoli ei ole tänään kipuillut. Mutta mulla siis eka lapsi ja synnytys oli 4.1.
PiPaNat
Kommentoinnin ninja
Mä kun pääsin ite synnytyksen helpolla niin näitä muita vaivoja sitten näköjään tupsahtelee.. Oon tässä vajaan vkon raaapinu itteä yötä päivää. Kutina on levinny pikkuhiljaa ympäri kroppaa. Ti havahduin siihen, että koko kroppa on täynnä punaista, ihottuman näköistä pientä läiskää, jotka kutisee aivan järkyttävästi! Itku silmässä oon kaksin käsin raapinu joka paikkaa. Ke kävin terveyskeskuksessa kuulemassa että "ei voi aina tietää mistä tuollaiset johtuu" ja sain perusvoidetta, miedointa kortisonivoidetta jota piti laittaa ohuesti vain pahimpiin kutina paikkoihin. No yllättäen niistä ei ole ollu apua. Kävin tänään yksityisellä erikoisihotautilääkärillä. Sano heti, että johtuu synnytyksestä ja hormooni muutoksista. Ei puhunu varsinaisesti raskausihottumasta! Sain kunnon rasvat ja lääkkeet (miedommaksi alkuun,jos ei auta niin vahvemmat odottaa). Nyt oon kerran aamulla raivannut paksulti koko kropan enkä ole juurikaan kutissut koko päivänä. Nyt rasvaisin uudelleen ja vielä yksi lääke suun kautta kutinaan yöksi. Jospa sais pitkästä aikaa (taas) nukkua vähän paremmin ne välit kun vauva vaan antaa!
Valohoito olisi kuulema todella tehokas. Yritin pyytää lähetteen Finnmatkoille 4 hengelle mutta ei suostunut kirjoittamaan Jos ei näillä lääkkeillä parane niin sitten voidaan harkita valohoitoa. On vissiin aika kallis...
Kaikkea lieveilmiöitä voi raskauskin teettä. Enkä mä oo enää edes raskaana
Valohoito olisi kuulema todella tehokas. Yritin pyytää lähetteen Finnmatkoille 4 hengelle mutta ei suostunut kirjoittamaan
Jos ei näillä lääkkeillä parane niin sitten voidaan harkita valohoitoa. On vissiin aika kallis... Kaikkea lieveilmiöitä voi raskauskin teettä. Enkä mä oo enää edes raskaana
MarinaMelina
Sanavalmis juttuseppä
Kuullostaapa Lila inhottavalta kiusalta, nyt juuri tähän hetkeen varsinkin mutta hyvä jos rasvat ja lääkkeet nyt auttaisi niin pääsisit nauttimaan vauva arjesta♡
Muoks. Tarkoitin Pipanat :) silmät ristissä aamupöpperössä kun kirjoittaa niin menee nimet sekasin :)
mutta hyvä jos rasvat ja lääkkeet nyt auttaisi niin pääsisit nauttimaan vauva arjesta♡Muoks. Tarkoitin Pipanat :) silmät ristissä aamupöpperössä kun kirjoittaa niin menee nimet sekasin :)
Muokattu viimeksi:
Synnytyksestä nyt tasan 3vkoa. Tuntuu, että aikaa olis mennyt paljon kauemmin! Olin pari viikkoa todella kipeä alakerrasta, istuminen on onnistunut vajaan viikon verran kivutta. Jknv repeämiä, lähinnä sisällä, mutta valtava hematooma, jonka laskeutuminen kesti kauan. Kyllä sellaistakin asiaa kuin sohvalle istahtamista osaa nyt arvostaa! Autollakin pääsee nyt liikkumaan kun masukaan ei ole enää tiellä!
Vauva-arki rullaa ja vaikka vauva on pääsääntöisesti kiltti, itkee vähän, lähinnä nukkuu ja syö, on parina viime pv:nä ollut hankalampaa, liekö jotain lievää mahavaivaa vauvalla kun ei rauhoitu kun tissille jos siihenkään ja huutaa vaan jos laskee alas. Täällä sitten itkeskellään välillä yhdessä kun itsellä mielialat tuntuu välillä heilahtavan niin rajusti laidasta toiseen. Kauheaa ees sanoa näin mut välillä kun vauva itkee mulla tuntuu kiehahtavan ihan yhtäkkiä ja tekis mieli raivota vauvalle kun se ei hiljene. Ja samalla hetkellä tunnen niin huonoa omaatuntoa että purskahdan siitä itkuun, miten voin olla niin huono äiti että suutun tuollaiselle viattomalle ihmisen alulle...! Eihän lapsi ilkeyttään huuda.. Kai se on ihan normaalia, hormonit hyrrää ja univelkaakin on kun tätä meidän keskosvauvaa on syötettävä vuorokauden ympäri 3h välein. Rinnasta syöminen ei välillä meinaa onnistua, vauva ei unisena varsinkaan meinaa jaksaa keskittyä ja hamuaa vaan sen varsinaisen imemisen sijaan ja se turhauttaa.
Mies ottaa osan yösyötöistä ja hoitaa tyttöä ja kotia muutenkin, mutta siitäkin alkaa näkyä että kaipaa töihin. Joka päivä käy muutaman tunnin jossakin, ihan ok toki nähdä kavereita ja käydä salilla jne ja pidän tärkeänä että meneekin, se ei ole niin koti-ihminen kun minä ja sillä hajosi pää jos ei "sais" mennä välillä. Silti tekis mieli välillä omaa väsymystä ja turhautumista kiukutella sille, kun enhän minä voi samalla lailla mennä. Kaipaan liikkumaan ja omaa aikaa. Vauvaa ei voi viedä kärryttelemään, liian kylmä ja painoa niin vähän ettei ole luvattu viedä ulos ja itsellä herkästi nostattaa lämmön ja rinnat kipeytyy kun oon koiria koittanut edes pieniä lenkkejä välillä viedä että itse pääsisi edes hieman ulos. Eilen olin ensimmäistä kertaa kaverin kanssa brunssilla pari tuntia ja mies vauvan kanssa kotona, kyllä se tekikin hyvää!
Kuulostaa kauhealta valitukselta tämä mun romaani mutta pakko saada pullauttaa ulos näitä fiiliksiä vähän. Mut on yllättänyt se, etten olekaan niin onneni kukkuloilla vauvasta kuin automaattisesti raskaana ollessani oletin tapahtuvan vauvan synnyttyä. Tykkäsin olla raskaana ja se oli helppoa aikaa mulle, tiedän olleeni onnekas sen suhteen. En oikein tiedä mitä odotin, millaista kuvittelin elämän vauvan kanssa olevan, mutta en osannut odottaa tuntevani näin paljon ns. negatiivisuutta myös sen kaiken muun tunnemyllerryksen lisäksi.
Tottakai vauva on ihana ja suloinen. Pitkiä aikoja päivittäin vain ihastelen sen nöpönenää, silittelen poskea ja nuuhkin vauvantuoksua. Musta on ihana katsoa kuinka haltioitunut mies on vauvasta ja kuinka se sitä hoitaa, silloin tulee sellaisia onnellisuuteen pakahtumisen tunteita. Siinä ne nyt on, mun perhe! Ehkäpä nämä fiiliksetkin tästä tasaantuu, en oo mikään ailahteleva tyyppi "normaalisti" ja tässä on nyt tottutteleminen monessa suhteessa meneillään.
Tsemppiä loppumetreille teille, jotka ootte vielä yhtenä palana ja onnea kaikille vauvan jo saaneille! Elämässä jännä vaihe kaikilla ja jokainen uusi pieni todellinen ihme, miten me tuollaisia ollenkaan osattu tehdä!
Vauva-arki rullaa ja vaikka vauva on pääsääntöisesti kiltti, itkee vähän, lähinnä nukkuu ja syö, on parina viime pv:nä ollut hankalampaa, liekö jotain lievää mahavaivaa vauvalla kun ei rauhoitu kun tissille jos siihenkään ja huutaa vaan jos laskee alas. Täällä sitten itkeskellään välillä yhdessä kun itsellä mielialat tuntuu välillä heilahtavan niin rajusti laidasta toiseen. Kauheaa ees sanoa näin mut välillä kun vauva itkee mulla tuntuu kiehahtavan ihan yhtäkkiä ja tekis mieli raivota vauvalle kun se ei hiljene. Ja samalla hetkellä tunnen niin huonoa omaatuntoa että purskahdan siitä itkuun, miten voin olla niin huono äiti että suutun tuollaiselle viattomalle ihmisen alulle...! Eihän lapsi ilkeyttään huuda.. Kai se on ihan normaalia, hormonit hyrrää ja univelkaakin on kun tätä meidän keskosvauvaa on syötettävä vuorokauden ympäri 3h välein. Rinnasta syöminen ei välillä meinaa onnistua, vauva ei unisena varsinkaan meinaa jaksaa keskittyä ja hamuaa vaan sen varsinaisen imemisen sijaan ja se turhauttaa.
Mies ottaa osan yösyötöistä ja hoitaa tyttöä ja kotia muutenkin, mutta siitäkin alkaa näkyä että kaipaa töihin. Joka päivä käy muutaman tunnin jossakin, ihan ok toki nähdä kavereita ja käydä salilla jne ja pidän tärkeänä että meneekin, se ei ole niin koti-ihminen kun minä ja sillä hajosi pää jos ei "sais" mennä välillä. Silti tekis mieli välillä omaa väsymystä ja turhautumista kiukutella sille, kun enhän minä voi samalla lailla mennä. Kaipaan liikkumaan ja omaa aikaa. Vauvaa ei voi viedä kärryttelemään, liian kylmä ja painoa niin vähän ettei ole luvattu viedä ulos ja itsellä herkästi nostattaa lämmön ja rinnat kipeytyy kun oon koiria koittanut edes pieniä lenkkejä välillä viedä että itse pääsisi edes hieman ulos. Eilen olin ensimmäistä kertaa kaverin kanssa brunssilla pari tuntia ja mies vauvan kanssa kotona, kyllä se tekikin hyvää!
Kuulostaa kauhealta valitukselta tämä mun romaani mutta pakko saada pullauttaa ulos näitä fiiliksiä vähän. Mut on yllättänyt se, etten olekaan niin onneni kukkuloilla vauvasta kuin automaattisesti raskaana ollessani oletin tapahtuvan vauvan synnyttyä. Tykkäsin olla raskaana ja se oli helppoa aikaa mulle, tiedän olleeni onnekas sen suhteen. En oikein tiedä mitä odotin, millaista kuvittelin elämän vauvan kanssa olevan, mutta en osannut odottaa tuntevani näin paljon ns. negatiivisuutta myös sen kaiken muun tunnemyllerryksen lisäksi.
Tottakai vauva on ihana ja suloinen. Pitkiä aikoja päivittäin vain ihastelen sen nöpönenää, silittelen poskea ja nuuhkin vauvantuoksua. Musta on ihana katsoa kuinka haltioitunut mies on vauvasta ja kuinka se sitä hoitaa, silloin tulee sellaisia onnellisuuteen pakahtumisen tunteita. Siinä ne nyt on, mun perhe! Ehkäpä nämä fiiliksetkin tästä tasaantuu, en oo mikään ailahteleva tyyppi "normaalisti" ja tässä on nyt tottutteleminen monessa suhteessa meneillään.
Tsemppiä loppumetreille teille, jotka ootte vielä yhtenä palana ja onnea kaikille vauvan jo saaneille! Elämässä jännä vaihe kaikilla ja jokainen uusi pieni todellinen ihme, miten me tuollaisia ollenkaan osattu tehdä!
Muokattu viimeksi:
Mun mielestä on tosi hieno juttu Nunnuliina, että uskallat kertoa myös vauva-ajan negatiivisista tunteista. Nekin kun ovat ihan normaaleja ja niistä puhutaan julkisesti aivan liian vähän, jolloin äiti tai isi voi tuntea itsensä epänormaaliksi ja yksinäiseksi fiilistensä kanssa. Toivoisin, että mahdollisimman moni jaksaisi jakaa hienojen fiilisten lisäksi myös niitä 'kummallisia' ja negatiivisiakin fiiliksiä.
MarinaMelina
Sanavalmis juttuseppä
Nunnuliina muistan ihan samanlaisia kiivastumisen hetkiä esikon kanssa! Varsinkin väsyneenä ja uupuneena niitä tuli, öisin kun yksin kukkui vaavin kanssa. Eli totuus on että vanhemmuuteen/äitiyteen kuului ja kuuluu edelleen ne negatiivisetkin reaktiot ja tunteet..se on vaan mulle ainakin ollut hankalaa hyväksyä ja poden siitä usein huonoa omaatuntoa..oma äiti on saanut sen ymmärtämään että on pakko hyväksyä että välillä vain menee hermot siihen kaikkein rakkaimpaankin, ihmisiä mekin vain olemme♡
Tsemppiä nunnuliina!
Me kotiuduttiin eilen vauvan kanssa, 3 vrk ikäisenä. Maito ei ole vielä kunnolla noussut, lisämaitoa annettiin sairaalassa ja kotona, hyvin poika kyllä syö :)
Tuntuuuu vaan että joka päivä on huolta jostakin asiasta, synnytyspäivänä stressasin kun vauvan sokerit laskivat alas (silloin lisämaito auttoi) mutta asiahan sitten luonnollisesti on korjaantunut :)
Toisena päivänä huolehdin siitä tuleeko pissaa nyt varmasti tarpeeksi, vaippa tuntui kokoajan niin kuivalta, mutta siitäkään ei huolta enää, pissavaippoja ihan riittävästi
Eilen sain hepulin kun tuntui että multa ei tule maitoa. Tänä aamuna heräsin kuitenkin ns "hanat auki" ja toivoisin että tää olis nyt varma merkki siitä että maito on noussut :) poika tyytyi ainakin aamuimetyksen jälkeen täydellisesti, muta aion silti huomiseen neuvolayhteydenottoon asti antaa lisämaitoa kun sitä sairaalasta suositeltiin.
Ja sitten, murheenkryyni tänään. Sairaalassa pojalta tuli pihkakakkaa mutta vieläkään ei ole sitä maitokakkaa kuulunut miten muilla, kuinka nopeasti lähtenyt pikkuihmisten mahat toimimaan? Tämä paukuttelee kyllä ja pahalta haiskahtaa, toivottavasti hyvä merkki ja pian sitä maitokakia tulisi.
Mutta, ihanaa on olla kotona, hieman kaoottista välillä ja pelko siitä että onko kaikki varmasti hyvin ja osaako sitä varmasti olla hyvä äiti. Isäkin onnessaan :)
Me kotiuduttiin eilen vauvan kanssa, 3 vrk ikäisenä. Maito ei ole vielä kunnolla noussut, lisämaitoa annettiin sairaalassa ja kotona, hyvin poika kyllä syö :)
Tuntuuuu vaan että joka päivä on huolta jostakin asiasta, synnytyspäivänä stressasin kun vauvan sokerit laskivat alas (silloin lisämaito auttoi) mutta asiahan sitten luonnollisesti on korjaantunut :)
Toisena päivänä huolehdin siitä tuleeko pissaa nyt varmasti tarpeeksi, vaippa tuntui kokoajan niin kuivalta, mutta siitäkään ei huolta enää, pissavaippoja ihan riittävästi
Eilen sain hepulin kun tuntui että multa ei tule maitoa. Tänä aamuna heräsin kuitenkin ns "hanat auki" ja toivoisin että tää olis nyt varma merkki siitä että maito on noussut :) poika tyytyi ainakin aamuimetyksen jälkeen täydellisesti, muta aion silti huomiseen neuvolayhteydenottoon asti antaa lisämaitoa kun sitä sairaalasta suositeltiin.
Ja sitten, murheenkryyni tänään. Sairaalassa pojalta tuli pihkakakkaa mutta vieläkään ei ole sitä maitokakkaa kuulunut
miten muilla, kuinka nopeasti lähtenyt pikkuihmisten mahat toimimaan? Tämä paukuttelee kyllä ja pahalta haiskahtaa, toivottavasti hyvä merkki ja pian sitä maitokakia tulisi.Mutta, ihanaa on olla kotona, hieman kaoottista välillä ja pelko siitä että onko kaikki varmasti hyvin ja osaako sitä varmasti olla hyvä äiti. Isäkin onnessaan :)
MarinaMelina
Sanavalmis juttuseppä
Kotimama muistaakseni meillä maitokakat tuli joitakin päiviä synnytyksestä. Kätilö sillon neuvoi että jos ähisee kakkaa eikä saa tulemaan niin laittaa kuumemittarin päähän vähän bebanthenia ja pyöräyttää hellästi vauvan pyllynreiässä, ns. stimuloi suolta toimimaan niin usein helpottaa suolen toiminnan alkamista!
Komppaamaan muita siinä, että mun mielestä on tärkeää saada kertoa niistä negatiivisistakin tunteista! En ymmärrä ihmisiä, jotka toteaa, että "pitää olla onnellinen jos on kerran sen lapsen halunnut". Toki siihen kaikki pyrkii, mutta noi kaikki hormonimuutokset näkyy eri ihmisillä eri tavoin. Itse olen varoitellut miestä, että kun en ole itse suurempia myllerryksiä nyt odotusaikana huomannut, niin vähän pelkään että uudet muutokset hormonitasoissa saattaakin tulla yllätyksenä.
Toisaalta oma äitini on jo ollessani teini kertonut, miten hän yllättyi omasta väsymyksestään ja tunteistaan ja luuli tulevansa hulluksi, kun silloin kukaan ei puhunut väsymyksestä tai masennuksesta tm. Niinpä ainakin ajatuksen tasolla olen tottunut ajatukseen. Käytännössä se voi aiheuttaa silti melkoista shokkia. Ainakin toivon, että saan purkaa tarvittaessa tuntojani ilman, että niistä syyllistetään. Pahinta kai olisi se, että itse pyrkii pääsemään niistä yli puhumalla ja sitten muut kieltävät sen, ja tunteet pitäisi padota sisäänsä..
Nunnuliina, paljonko etuajassa teidän vauva syntyikään?
Toisaalta oma äitini on jo ollessani teini kertonut, miten hän yllättyi omasta väsymyksestään ja tunteistaan ja luuli tulevansa hulluksi, kun silloin kukaan ei puhunut väsymyksestä tai masennuksesta tm. Niinpä ainakin ajatuksen tasolla olen tottunut ajatukseen. Käytännössä se voi aiheuttaa silti melkoista shokkia. Ainakin toivon, että saan purkaa tarvittaessa tuntojani ilman, että niistä syyllistetään. Pahinta kai olisi se, että itse pyrkii pääsemään niistä yli puhumalla ja sitten muut kieltävät sen, ja tunteet pitäisi padota sisäänsä..
Nunnuliina, paljonko etuajassa teidän vauva syntyikään?
Nunnuliina ainakin minusta kuulostaa kovin tutuille noi sinun tuntemukset enkä varmaan ole ainoa. Kun meidän viimeisin syntyi ja sillä olikin koliikki niin taas olin ihan uusien tuntemusten äärellä vaikka luulin että kun on jo kolmas niin en niin hirveästi "ylläty" enää tuntemuksista. Toisin kävi. Herra itki aina yöt ja päivisin nukkui puolen tunnin pätkissä joten en päässyt itse nukkumaan. Mies oli silloin viikko reissussa. Kyllä silloin tuntui että en selviä hengissä. Vertaistuki olisi ollut enemmän kuin tarpeen mutta sitä en saanut enkä pöljyyttäni tajunnut ottaa mihinkään yhteyttä. Onhan se ihanaa kun on se tuhiseva nyytti viimein siinä kun sitä niin kovasti odotti mutta välistä oli niitä negatiivisia tuntemuksia. Kaikki hyvin siihen asti kun niitä hyviä on enemmän. Koitahan jaksaa ja pura tänne tuntojasi. Täällä on ainakin niitä jotka varmasti ymmärtää ja tietää mistä puhut!
Oi, ihania kommentteja, kiitos! Juuri noin KoBe itseäni soimaan, itse olen lapsen halunnut niin en kyllä nyt saa valittaa...! eikä tämä äitiys ja vauvan kanssa oleminen pääsääntöisesti olekaan mitenkään kamalaa tai hirveän raskastakaan, paitsi väsymyksen taso on tietysti aivan eri kuin mihin on tottunut, mutta sitä vaan pienistäkin vastoinkäymisistä tuntuu paisuvan kauheita kriisejä ja syytän kyllä hormoneja tästä 
Ihanaa, että saa "luvan kanssa" purkaa, kyllä tämä pienen ihmisen tulo niin iso muutos ja "shokki" on ollutkin. Kaikessa hyvässä ja voisiko sitten sanoa pahassakin.
Tilanne voisi olla paaaaaaljon huonompi, meillä on hyvä tukiverkosto lähellä ja valmiina olemaan avuksi, on mammakavereita ja molemmat isovanhemmat asuu lähellä ja on valmiita tulemaan avuksi minuuttien varoitusajalla jos vaan pyydetään. Mussa on vaan sellaista luonnevikaa että haluan olla super, ja pärjätä itse ja vakuuttaa ulkopuolisille ettei apua tarvi ja me pärjätään, niinkuin pärjätäänkin ihan oikeasti tottakai, mutta on varmasti jossain kohtaa tilanteita, jossa oma ylpeys on nieltävä ja apua pyydettävä jos/kun tuntuu tarvetta. Varsinkin sitten kun mies lähtee töihin. Ja onneksi on mm tämä foorumi josta saa vertaistukea!
Meidän neitonen syntyi Rv 35+1, mulla olisi vielä pari viikkoa laskettuun jos ei oltaisi jakauduttu joulukuun puolella. Oli siinä se hyvä puoli, että mun pienestä koosta johtuen täysiaikaisen lapsen synnytys olisi voinut olla hankalampi kokemus, kun nytkin ponnistus jo kesti pitkään eikä repeämisiltäkään vältytty vaikka vauva oli vain n. 2,5kg. Kätilö totesikin, että kun kannalta parempi näin ja loppu hyvin kaikki hyvin kun vauvakin oli aivan valmis syntymään.
Ihanaa, että saa "luvan kanssa" purkaa, kyllä tämä pienen ihmisen tulo niin iso muutos ja "shokki" on ollutkin. Kaikessa hyvässä ja voisiko sitten sanoa pahassakin. Tilanne voisi olla paaaaaaljon huonompi, meillä on hyvä tukiverkosto lähellä ja valmiina olemaan avuksi, on mammakavereita ja molemmat isovanhemmat asuu lähellä ja on valmiita tulemaan avuksi minuuttien varoitusajalla jos vaan pyydetään. Mussa on vaan sellaista luonnevikaa että haluan olla super, ja pärjätä itse ja vakuuttaa ulkopuolisille ettei apua tarvi ja me pärjätään, niinkuin pärjätäänkin ihan oikeasti tottakai, mutta on varmasti jossain kohtaa tilanteita, jossa oma ylpeys on nieltävä ja apua pyydettävä jos/kun tuntuu tarvetta. Varsinkin sitten kun mies lähtee töihin. Ja onneksi on mm tämä foorumi josta saa vertaistukea!
Meidän neitonen syntyi Rv 35+1, mulla olisi vielä pari viikkoa laskettuun jos ei oltaisi jakauduttu joulukuun puolella. Oli siinä se hyvä puoli, että mun pienestä koosta johtuen täysiaikaisen lapsen synnytys olisi voinut olla hankalampi kokemus, kun nytkin ponnistus jo kesti pitkään eikä repeämisiltäkään vältytty vaikka vauva oli vain n. 2,5kg. Kätilö totesikin, että kun kannalta parempi näin ja loppu hyvin kaikki hyvin kun vauvakin oli aivan valmis syntymään.