Sektiolla synnyttäneet

Keskustelun 'Synnytys' aloitti corollamyyntiin, 21 maalis 2010.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Satumaa74 Uusi käyttäjä

    Suunniteltu sektio olisi ollut ma 11.3.13, jollei synnytys olisi käynnistynyt ennen sitä.

    Mulla meni lapsivedet torstai-perjantai välisenä yönä (rv 40+5) klo 1:00 aikaan. Ambulassikyydillä matkasin kylkimakuullaan sairaalaan, koska viimeisimmän tiedon mukaan poika olisi ollut päätarjonnassa, muttei vielä laskeutunut lantioon. Tällaisessa tilanteessa on pelkona napanuoran esiinluiskahdus, koska pää ei ole tukkimassa kohdunsuuta. Supistukset alkoivat ambulanssissa.

    Klo 1:40 sairaalassa ultraava kätilö totesi pojan olevan melkein päätarjonnassa, pää hieman oikealla puolella kohdunsuulta. Hän soitti päivystävälle lääkärille kotiin. Lääkärin ohjeistuksen mukaan sitten seurattiin synnytyksen ja supistusten etenemistä ja tarkoitus oli synnyttää poika normaalisti.
    Kohdunsuu oli tuossa vaiheessa korkealla liikkuvana, ulkosuusta sormenkärjen mentävä ja kanavaa jäljellä. Vihertävää lapsivettä tuli reilusti.
    Mitään muita kipulääkkeitä ei annettu, kuin jokin pistos pakaraan jotta olisin saanut nukutuksi. Pistoksesta huolimatta minulla oli supistuskipuja aamuun asti, enkä nukkunut ollenkaan.

    Aamulla lääkäri tuli töihin ja ultrasi minut. Poika oli kääntynyt jossain vaiheessa perätilaan. Koska lantiotani ei oltu missään vaiheessa mittailtu, että onnistuisiko perätila-vauvan synnyttäminen, lääkäri päätyi kiireelliseen sektioon.

    Tuon jälkeen alkoikin tapahtua nopeasti:
    Minulle laitettiin kestokatetri ja tippakanyyli klo 7.20.
    Leikkaussalissa oltiin klo 7.30. Siellä tehtiin loput valmistelut leikkausta varten esim. laitettiin spinaalipuudutus.
    Puudutuksen jälkeen alavartalossani tuntui lämmin aalto ja tunsin kuinka vartalo meni tunnottomaksi rinnoista alaspäin.

    Leikkaus ei tuntunut miltään ja koska minulla oli todella huonosti nukuttu yö takanani, niin taisinpa siinä torkahtaakin hetkeksi. Kun poika oli syntynyt, hoitaja herätti minut ja leikannut lääkäri toi pojan näytille. Kyllähän siinä itku tuli.
    Leikkaushaava ommeltiin kiinni ja kohtua paineltiin kutistumaan. Minut vietiin heräämöön.
    Kun jalkoihini alkoi palata tunto, siirrettiin minut heräämöstä synnyttäneiden vuodeosastolle.

    Perjantaipäivän olin niin kipeä leikkauksesta etten pystynyt hoitamaan vielä poikaa. Ruokakin tuotiin huoneeseen.
    Lauantaina pääsin eroon katetrista ja kanyylista. Yhden kätilön ja opiskelijan avustamana nousin sängystä ylös. Ylös nouseminen aiheutti huimausta, koska olin kokonaisen vuorokauden ollut makuullaan. Käveleminen oli todella tuskallista leikkaushaavassa olevan kivun vuoksi.
    Pääsin tekemään aamupesuja vessaan. Kun vaippa otettiin pois, verta valui aika paljon jalkojani pitkin vessan lattialle. Tein lappupesut ja alapesun, hammaspesun ja sain vaihtaa puhtaat vaatteet päälleni.
    Päivän mittaan poikaa tuotiin tissittelemään, milloin oikealle, milloin vasemmalle rinnalle. Illalla sitten aloin jo liikuskella enemmän ja suoritin ensimmäisen kerran pojalle vaipanvaihdon.
    Kävin ensimmäisen kerran syömässä ruokasalissa iltapalan.
    Yöksi poika vietiin vielä vauvalaan ja tuotiin sieltä sitten käymään välillä tissittelemässä.
    Sunnuntaipäivänä hoitelin vauvaa jo aikalailla itsenäisesti, jopa yön poika vietti samassa huoneessa. Syömässäkin kävin ruokasalissa.
    Maanantaipäivä kului samalla tavoin kuin sunnuntai ja tiistainahan sitten pääsimmekin kotiin.
    • Tykkää Tykkää x 1
  2. Maajo Rakastunut foorumiin Tammikuunmammat 2016

    Tuossa edellisessä kirjoituksessa mietin että uskallanko koskaan raskautua uudelleen ja päätin tulla kertomaan että kyllä uskalsin ja toinen poika syntyi joulukuussa 2011.

    Raskausaika sujui hyvin ja kävin pelkopolilla juttelemassa peloistani (pelkäsin kaikkea mahdollista ja mahdotonta) ja tuntemuksista ja toiveista synnytyksen suhteen ja hyvin lääkärit siellä minua kuuntelivat. Tässä toisessa raskaudessa sain raskausdiabetes -diagnoosin ja sen takia myös vauvan kasvua seurattiin tarkemmin. Synnytys jouduttiin tälläkin kertaa käynnistämään, mutta ballonki-käynnistyksellä, helppo ei ollut synnytys ja samankaltaisia ongelmia oli kuin ensimmäisessäkin synnytyksessä mutta tällä kertaa lopputulos oli että toinen poika syntyi alateitse ja vaikka ponnistusvaiheessa hävis epiduraali ja tunsin kaiken kivun niin kipu loppui saman tien kuin poika oli ulkona, joten itse voin sanoa että toipuminen oli alatiesynnytyksestä nopeampi kuin sektiosta ja olen iloinen että pääsin kokemaan myös alatiesynnytyksen, eipähän enää tarvi jossitella mitään mitä jossittelin sektion jälkeen.

    Ensimmäisen synnytyksen jälkeen tuumin että ei enää koskaan niin tän toisen synnytyksen jälkeen tuumin kätilölle että ehkä joskus kolmannen kerran vielä. Jos vielä joskus kolmannen kerran raskaudun niin toki toivon alatiesynnytystä ja jos sektioon päädytään niin aion toivoa että minut humautetaan nukuksiin, en halua olla sektiossa enää hereillä, samaa toivoin toisessakin synnytyksessä että en halua olla hereillä jos se sektioon ois päätynyt.
  3. Vauva3 Tuttu foorumilla

    .
    • Tykkää Tykkää x 1
    Last edited: 10 joulu 2014
  4. TerhiJii Tuttu foorumilla

    Mulla oli suunniteltu sektio vajaa kolme viikkoa sitten. Terve lapsi syntyi helposti maailmaan ja itse toivuin hyvin. Vauva oli vierihoidossa alusta asti ja imetin ja hoidin häntä kellon ympäri. Leikkauksesta kolmen tunnin päästä olin jo jalkeilla ja samana iltana kävin pesulla jne. Seuraavana päivänä otettiin kipupumppu ja katetri pois ja neljäntenä päivänä pääsin kotiin.

    Kaksi viikkoa sektiosta niin aloitin lenkkeilyn ja nyt kolmen viikon jälkeen olo on kuin ei olisi ikinä mitään leikkausta tehtykkään. Peittoja heiluteltiin miehen kanssa parin viikon jälkeen. Haava ja maha oli ekan viikon "arat" muttei mitään kovaa kipua ollut missään vaiheessa.

    Imetys lähti käyntiin normaaliin tapaan, maito nousi toisena/kolmantena päivänä. Vauva ei vaikuta mitenkään traumatisoituneelta kuten ei äitikään.

    Itselläni siis suunniteltu sektio pelkoperustein, vaikkei taustalla varsinaista pelkoa ollukkaan. Alatie-synnytys ei ollut vaan minun tapani synnyttää.. Ja hyvä näin, ei ole kaduttanut ja tuntuu ihan omalta ilman sitä useiden tuntien kipua ja kärsimystäkin.
    • Tykkää Tykkää x 4
  5. Nassukka87 Aloittelija

    Elikkäs viikolla 38 laitettiin ballongi n klo.15 ja illalla 21 se lähti pois, seuraavana aamuna synnärille käyrille ja tutkimuksiin, ja tutkimuksissa selvis että 4cm auki. siitä sitte saliin ja puhkaistiin kalvot ja laitettiin oksitosiinitippa. Supistukset alkoivat aika lievinä ja kun oksitosiiniannosta lisättiin, supistukset kovenivat. Vähän väliä ku ne kävi ronkkimassa tuota alakertaa niin ei ollut siitä 4cm auennut ja kohdunkaulakaan ei lyhentynyt. Ainoa lääke mitä sain salissa tiistain aikana oli joku lääkepiikki reiteen että saisin nukuttua, koska oksitosiinissa piti pitää 6 tunnin tauko. no eihän se auttanut koska omat supistukset alkoivat ja kesti siihen asti ku oksitosiinia jatkettii. Vielä keskiviikkoaamunakaan ei ollut tapahtunut mitään muutoksia alakerrassa, edelleen 4 cm. Mulla pääsi monta kertaa itku ja kätilölle valittelinki, että kestäisin kyllä nämä kivut jos ne vaan tekiski jotain tuolla alapäässä. No sen itkupotkuraivarin jälkeen sain ilokaasun ja siitä ei ollut mitään hyötyä. Supistukset tuli keskiviikkoaamun sisätutkimuksen jälkeen yhtäjaksoisesti,taukoamatta ja olin todella tuskissani. n.klo 15 kätilö tuli taas kyselemään ja katselemaan miten jakselen ja mä siinä jo räjähdin että mä oon maanantaista asti valvonu, olen väsynyt ja kipeä ja tuo perkeleen ilokaasu ei auta mitään, huonoa oloa vaan lisää jo valmiiksi, HALUAN jotain kunnon lääkettä. Sitte se kätilö tuumas nii että voihan sulle jo laittaa tosiaan sen epiduraalin, miten en sitä aiemmin tajunnut ehdottaa.. Siinä vaiheessa jos olisin ollut toimintakykyinen, olisin saattanut kyseisen henkilön vaikka kampata. Kätilö lähti hakemaan lääkäriä joka laittas epiduraalin, mutta sitä aiemmin 2 lääkäriä tuli tekemään sisätutkimukset ja tutkimaan vauvan sydänääniä ja sydänäänissä oli poikkeuksia ja lapsivesi oli muuttunut vihreäksi. Lääkärit lähti sitte huoneesta ja oltiin miehen kans ö-aapisen laidalla että mitä tämä tarkottaa, että tuliko nyt oikeesti kiire. Siinä väsyneenä ei oikein enää normaalipuhettakaan ymmärtänyt.. Sitten tuli kätilö taas uuden valkotakkisen kanssa ja sanoi että laitetaanpa se epiduraali ja sen jälkeen toinen lääkäri tulee tekemään taas tutkimuksen. Noh epiduraalin laitto meni ekalla kerralla, vaikka se perhanan kipeää kävikin niiden jatkuvien supistusten takia, mutta sitten helpotti kivut =) . n.15.30 taas samaiset 2 lääkäriä tuli ja sanoivat että nyt alkaa lapsella olemaan jo hätä ja aletaan valmistautumaan leikkuriin. Siinä mulle sitte heti tyrkättiin jotaki lääkettä ja kuskattiin saliin jossa laitettiin spinaali. Niiiiin inhottavan tuntuinen kun selkää piikitetään.. 16.15 maailmaan syntyi sitten tytöntylleröinen 3500g 47cm. Tärisin tahtomattani koko leikkauksen ajan, kukaan ei tiennyt mistä se johtui? Lääkäri vaan heilautti tyttöä verhon takaa ja sanoi "enpä ole aikoihin nähnyt näin tuuheatukkaista vastasyntynyttä" ja lähti vauvan kanssa toiseen huoneeseen jonne pyysi miehen. Mulla alkoi sitten verenpaineet laskemaan ja tulin todella huonovointiseksi, oksensin (tai yritin oksentaa koska rinnoista alaspäin ei ollut tuntoa) keltaista vaahtoa ja alkoi silmissä pimeneen ja ne käski pysyä hereillä. Siinä sitten leikkaava lääkäri naurahti "kun yökkäilit, sun suolet meinas tulla ulos sun mahasta".. jooh paljonpa mua nauratti. Sitten seuraava muistikuva oli heräämöstä kun ne mua herätteli. Olivat antaneet niin vahvat lääkkeet että olin sen takia nukahtanut. väsymyskin tais tehdä osansa. Heräämössä sitten kun hoitaja paineli kohtua, tunsin tosi viiltävää kipua vasemmalla puolen leikkaushaavaa, vaikka spinaali vielä vaikutti o_O Hoitaja soitti lääkärille vaan lääkäri ei tuntenut tarvetta tulla tutkimaan. Siinä meni sitten muutama tunti nukkuessa ja tunnon palautumista odotellessa. Siitäkin hoitaja huolestui kun ei tunto palautunut, ja lääkäri ei tullut sitäkään katsomaan. 4 tuntia heräämössä olon jälkeen tunto palautui ja mua lähettiin kuskaamaan synnyttäneiden osastolle. Mies oli saanut olla tytön kanssa sen aikaa ja oli jo niin myöhä niin mies lähti kotiin nukkumaan, koska hänkään ei ollut nukkunu pariin vuorokauteen. Siinä alettiin sitten tytön kanssa toisiimme tutustumaan ja seuraavana päivänä leikkaushaavan ympärille oli kauttaaltaan tullut muutaman sentin levyinen punoittava alue. ja aloitettiin toinen antibiootti. siitä sitten seuraavan viikon ajan lääkärit ihmettelivät että "leviääpä nopeaa tuo puna" kunnes jo hermostuin että jotain pitää tehdä. olin nimittäin todella kipeä ja mikään lääke ei kipuihin auttanut. ultrassa sitten näkyi kymmenkunta mustaa kohtaa haavan ympärillä. Tulehtunuthan se oli ja eikun avausleikkaukseen ja puhdistukseen. Haava sitten jätettiin auki seuraavan viikon ajaksi ja päivittäin sitä puhdisteltiin ja lääkkeeksi sain oxynormia joka kyllä vei pään sekasi mutta ei kipuun auttanut. haavan leveys oli n.25 ja syvyys 10 sentistä 15 senttiin. vaan minkäpä siinä teet kun lääkärillä käsi sun mahan sisällä. Puna vain levisi ja tulehdus paheni. puna oli levennyt jo rintojen alapuolelle. Sitten asiasta huolestui jo potilas-asiamies ja tuli mun juttusille, että joku virhe tässä on tapahtunut ja siitä eteenpäin alkoi sitten tapahtumaan. Sairaalan paras plastiikkakirurgi tuli haavaa katsomaan ja tokas heti ku näki haavan että "eihän tämä pääse parantumaan kun kuollutta ja tulehtunutta aluetta ei poisteta kokonaan, siitä sitten leikkaussaliin ja mahasta lähti haavan alapuolelta n.7 sentin alue tulehtunutta ja melkein jo kuoliossa olevaa ihoa ja kudosta ja yläpuolelta n.15 senttiä täysin kuolioon mennyttä kudosta.( Mullahan ei tuon tulehduksen aikana auttanut mikään antibiootti, kunnes lääkäri tuli huolestuneen näköisenä ja sanoi että enään yksi vaihtoehto, semmoinen joka saattaa pilata munuaiset. se aloitettiin ennen tätä viimeistä leikkausta ja tulehdusarvot alkoivat laskemaan pikkuhiljaa. ) Siitä ne sen sitten sulki ja 3 päivää siitä, pääsin tytön kanssa kotiin =) 3 viikkoa meillä vierähti sairaalassa, tyttö joutui olemaan yhden yön sinivalossa ja 4 päivän ikäisenä olisi päässyt kotiin. Siitä joku viikko eteenpäin mulle tuli postissa epikriisi ja kokeiden perusteella mun mahaan oli leikkaussalissa päässyt stafylokokki epidermidis. Nyt 7 kuukautta synnytyksestä maha on ihan karsean näköinen ja vielä ajoittain kipeä ja leikkausaikaa korjausleikkaukseen odotellaan, vaan taidan jättää menemättä. Mähän kuolen seuraavassa leikkauksessa. Sori taas tämmönen epäselvä kirjotus ja nyt ku luin tuon niin paljon asioita jäi kertomatta, mutta tuossa on suurin osa. Tytär on ensimmäiseni, ja todennäköisesti viimeinen koska edelleen näen painajaisia itse synnytyksestä. Kiitos jos jaksoit lukea tämän loppuun =) :Heartred
    • Sympatiaa Sympatiaa x 6
  6. Kanelikissa Uusi käyttäjä

    Hurja kokemus Nassukalla.

    Mulle tehtiin suunniteltu sektio, tytön ollessa perätilassa ja pienessä synnytyssairaalassa ei saanut kokeilla alateitse perätilavauvaa. Päätin mielummin synnyttää sektiolla kuin vaihtaa keskussairaalaan, jonka synnytysosastosta en ollut kuullut hyvää. Sektiossa tyttö jumittui haavaan kiinni ja kärsi happivajeesta, mutta tokeni onneksi pian. Minulle ei sektiosta kummempia komplikaatioita tullut, mutta niin iso leikkaus ja toipumisajan kivut puistattavat vielä yli 7 vuoden jälkeenkin ja toivon, että saan synnyttää seuraavan alakautta.
  7. Vargynja Foorumi-vastaava Staff Member Administrator Helmikuiset 2021

    Aikaa on hujahtanut jo reilu 9 kuukautta, mutta voisi silti tulla kertomaan oman tarinani. Synnytys alkoi vesien menolla yhtenä tavallisena aamuna. Soitin synnärille ja sain ohjeeksi tulla sinne, mutta mitään kiirettä ei ole. Syötiin sitten aamupalaa ja lähdettiin. Siellä sitten otettiin käyrää ja jossain vaiheessa ultrattiin - onneksi sillä silloin ilmeni kiva pieni yllätys, nimittäin perätila. Neuvolassa oli sekä hoitaja että lääkäri väittäneet vauvan olevan raivotarjonnassa. Kysyivät, haluanko yrittää synnyttää siitä huolimatta. Päätin yrittää ja pian olinkin matkalla magneettikuvaukseen, jossa tarkistettiin että vauva mahtuu lantion puolesta tulemaan, ultra oli toki myös kuvauksen jälkeen. Sitten odottelemaan, ruokaa en saanut ennen kuin lääkäri oli tulkinnut magneettikuvat + kokoarvion eli aamiaisen jälkeen ensimmäinen ruoka olikin päivällinen (ja sekin nestemäinen).

    Sain luvan synnyttää, joten sitten vain odoteltiin että hiljalleen lisääntyvät ja pitenevät supistukset tekee työnsä. Illalla kätilö teki aukiolotutkimuksen ajatellen lähettävänsä miehen kotiin ja minut nukkumaan. Olinkin ~kolme senttiä auki ja saatiin lähtöpassit synnytyssaliin jatkamaan odottelua. Joskus yöllä supistukset oli niin kivuliaita ja tuli niin usein etten pystynyt rentoutumaan niiden välissä ja sain epiduraalin (siihen asti olin mennyt hengittelyn, hieronnan, kaurapussin ja suihkun voimalla). Olin silloin viisi senttiä auki. Epiduraalia laitettaessa oksensin (kyljellään makaaminen oli tehnyt alusta asti pahaa), mutta kun se oli saatu tuli hyvä olla kun kivut katosivat ja nukahdin muutamaksi tunniksi.

    Kun heräsin olin kokonaan auki. En muista tarkkaan, mutta jossain vaiheessa ennen kun aloin ponnistaa vauvan sykkeet alkoi näyttää ikäviltä, ne romahti aina supistuksen kohdalla. Hetki odoteltiin heräämisen jälkeen että tulee ponnistustarve ja sen tultua sain luvan ruveta ponnistelemaan omaan tahtiin. Siinä vaiheessa ponnistin kyljelläni ja homma tuntui sujuvan hyvin, kätilön mukaan löysin hyvin oikean suunnan. Jonkin ajan päästä alettiin sitten työntää ohjatummin (tai miten asia pitäisi ilmaista) ja nyt piti ponnistaa selällään (mikä oli kyllä vihoviimeinen asento, lonkkani kipuili ja pohkeesta veti suonta jokaisen supistuksen kohdalla, mutta perätilassa pitää synnyttää niin). Kätilö seurasi sydänkäyrää ja lääkäri kävi katsomassa niitä välillä myös ja kumpikin tuntui alkavan huolestua. Supistuksetkin siinä taisi heiketä ja (miehen mukaan) sain oksitosiiniakin. En tiedä kuinka kauan, mutta jonkin aikaa sain yrittää, mutta sitten lääkäri totesi ettei synnytys etene tarpeeksi nopeasti ja vauva pitää saada ulos. Perätilassa ei voi käyttää imukuppia, joten sektio kutsui. Muistikuvat siitä mitä seuraavaksi tapahtui on aika sekavat. Paljon siinä joka tapauksessa tapahtui. Ainakin laitettiin katedri ja sain spinaalipuudutuksen. Sitten lähdettiinkin kohti leikkaussalia ja kiellettiin ponnistamasta, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Tuntui että ponnistan tahtomattani aina supistuksen kohdalla kunnes puudutus alkoi tehota.

    Sektio itsessään meni ongelmitta. Vauva saatiin ulos täysin kunnossa. Vähän hän oli veltto ja sinertävä (pisteitä tuli 6, 7 ja 7) mutta hapenpuutetta ei ehtinyt syntyä (oli kyllä lähellä että ihan oikea ajoitus taisi olla). Hiuksia lääkärit ja kätilöt ihasteli jo ennen kuin sain nähdä tulokkaan. Sydänkäyrän heikkenemiselle ei löytynyt mitään syytä. Itselläni alkoi siinä tulla hiljalleen huono olo. Lopulta sain nähdä vauvan ja tietää että poika tuli. Sitten hänet vietiin tutkittavaksi ja itse jäin vielä pöydälle kokoon kursittavaksi tärisemään. Siinä vaiheessa puudutus alkoi nimittäin aiheuttaa huonon olon lisäksi tärinää ja kohta ylävartaloni tärisi ihan holtittomasti, hampaat hakkasi yhteen jne. Laantui se tärinä siitä sitten jossain vaiheessa ja pääsin lopulta pois leikkaussalista. Vähän ajan päästä mies tuli pojan luota luokseni ja jonkin ajan päästä sain pojankin päälleni. Olo oli siinä vaiheessa varsin hervoton, mutta oli ihana saada oma lapsi siihen. :Heartred Hän söi siinä ensimmäisen kerran ja kertoi nimensä (nimi putkahti tyhjästä päähäni ja siitä hetkestä alkaen tuntui että se on hänen nimensä). Alavartalo oli yhä tunnoton, jossain vaiheessa sain oikeaa jalkaa vähän liikutettua, vasenta en oikein ja vasen puoli olikin koko toipumisen ajan hitaampi toipumaan.

    Ensimmäisistä hetkistä on jäänyt päällimmäisenä mieleen onni omasta vauvasta ja kykenemättömyys liikkumaan ja hirvittävä väsymys. Myöhemmissä tuntemuksissa mukana harmi, ahdistuskin sektioon joutumisesta. Tuntui että olin epäonnistunut, kun en pystynyt synnyttämään esikoistani vaikka eihän se minun vika ollut ja olisin pystynyt siihen jos pieneltä ei olisi voimat loppuneet. Eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä miten vauva maailmaan tulee, niin itselleni vakuuttelin. Pääasia että vauva on kunnossa, niinhän se on, mutta silti fiilikset oli asian suhteen aika ikävät ja aloin itkemään aina kun asiasta oli puhe (no osansa varmaan hormoneillakin). Oli myös kurjaa kun ylipäätään pääsin sängystä joten kuten ylös illalla ja silloinkin alkoi huimata matkalla vessaan, mikä ei ollut mikään hirmu pitkä. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt osallistumaan vauvan hoitoon muuten kuin yrittämällä imettää ja seuraamalla sivusta (istuen sillä muuten huimasi).

    Edelleen vähän harmittaa sektioon joutuminen. Enää en syyllistä itseäni, mutta olisi silti ollut mukavampi synnyttää alakautta. Toipuminenkin kesti ihan kiitettävän pitkään. En pelännyt tätä synnytystä etukäteen, enkä pelkää seuraavaakaan (sillä haluan vielä toisen lapsen joskus) muuten kuin yhden asian suhteen. Pelkään joutuvani uudelleen sektioon. Kahden sektion jälkeen ei edes saa synnyttää alakautta, joten jos toisellakaan kerralla ei onnistu, kaikki toiveet että synnyttäisi oikeasti saakin kuopata.
  8. Cizze Uusi käyttäjä

    Itse kiirelliseen sektioon pääsyin. Synnytys oli jo käynnissä, olin 5cm auki ja lapsivedet menneet, kunnes lääkäri totesi, että vilpertti onki perätilassa..hups. No siinä sitte kesken kivulijaiden supistusten piti päättää, että yritänkö alakautta, vaiko sektio. Lääkäri ihan hyvin onneksi otti synnytyspelkoni huomioon, ja ihan mielellään sektiota tarjosi ja sen mielelläni otin. Eli diagnooseilla yllätysperätila ja synnytyspelko, sain sektion. Meni ihan hyvin leikkaus, mutta kun aluksi ei saatu spinaali puudutusta mulle menemään laittoivat epiduraalin. Ja kesken leikkauksen alkoi sitte hieman kipua tuntumaa, onneks sanoin hyvissä ajoin ja lisäsivät sitä. Kun pääsimme kotiin sairaalasta, totesin että en voinut nukkua meidän sängyssä, koska liian pehmeä..ja ylösnousu ja kääntyminen hankalaa, joten nukuin sitten sohvalla vauvan kanssa ensimmäise kuukauden. Vaunu lenkit aloitin jo viikon jälkeen sektiosta.

    Ja tosiaan vauva oli ollut perätilassa ainaki yli kuukauden, sanoivat lääkärit ja kätilöt synnytyksen jälkeen, ku pää oli niin littana...hieman tympii se että eivät olleet neuvolassa huomanneet. Ja vielä edellisenä päivänä ennen synnytystä kävin synnytys sairaalassa, ja muka oli vauva oikein päin. Mutta näin käy joskus
    Last edited: 22 marras 2015
  9. johannaaa Uusi käyttäjä

    Mun kohdalla synnytys alkoi ensin lapsiveden tiputtelulla tiistai aamusta asti, viikoilla 39+5. Lähdettiin shoppailemaan, synnytyksen käynnistyminen toiveena. En ite tajunnu tiputtelun olevan lapsivettä, koska edellisellä viikolla sanottiin, että loppuraskaudessa valkovuoto voi olla hyvinkin vetistä. Synnytykseni piti käynnistää seuraavana päivänä, eli laskettuna aikana, mutta tiistai-keskiviikon välisenä yönä en saanut unta supistuksilta ja jossain vaiheessa yötä tiputtelu rupesi olemaan runsaampaa ja verisempää, jolloin mielsin sen vasta lapsivedeksi. Lähdettiin synnärille supistusten ollessa ajaltaan vaihtelevat, mutta kivuiltaan kovat. Synnärillä tutkivat ja tilanne oli alhaalla epäkypsä, noin sormelle auki. Kuitenkin lapsivettä tiputtelu oli ja jäätiin synnärille, oltaisiin muutenkin parin tunnin päästä tultu osastolle käynnistykseen :D kuitenkaan synnytys ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin, vaan tarvittiin avuksi pallongi-käynnistys, kuitenkaan se ei juuri auttanut ja torstai aamuna otettiin cytotec-tabletti. Se aiheutti kyllä julmetut supistukset muttei kuitenkaan edistänyt synnytystä. Olin kahden päivän aikana auennut vain 4 cm! Pallongilla kypsyteltiin kohdunsuuta ja tabletilla toivottiin synnytyksen käynnistyvän kunnolla, turhaan. Torstai iltana kuitenkin ollessani auki 4 cm, siirryimme synnytyssaliin koska lapsivesien menosta oli kulunut jo 2 vuorokautta. Salissa laitettiin vielä oksitosiini-tippaa, joka teki kyllä kovia supistuksia mutta ei edistänyt synnytystä tarpeeksi nopeaa. Järkyttävän kovat supistukset perjantai aamuun asti, kaikki epiduraalit (3 kertaa) käytettiin, ilokaasu tms mutta synnytys ei ottanut edistyäkseen. Jossain vaiheessa jo vahvasti perjantai aamun puolella vauvan sydänäänet laski roimasti ja supistukseni oli kätilöiden mukaan huima teholtaan ja kesti päälle 2 minuuttia! Itse en luojan kiitos sitä tuntenut epiduraalin ansiosta. Miehelle sanottiin että voi lähteä aamupalalle, tuskin ottaa ponnistusvaihe käynnistyäkseen vielä pitkään aikaan, olin auki 6 cm ja kärsinyt jo supistuksista tiistai illasta asti, eli n. 3 päivää. Kun mieheni läksi, tietysti lääkäri tuli ja kertoi että kiireelliseen sectioon lähdetään, tulehduksen ja keskeytyneen synnytyksen vuoksi. Eipä siinä juurikaan kerinny mitään miettimään, muuta kun huolehtia, että mies saa tiedon missä mennään kun palaa syömästä. Poika syntyi täydellisen värisenä pisteillä 9/10/10. Ihana rääkäisy kuului ja poika oli terve ❤️ Itselle tuli tulehdus (en muista tarkalta nimeltään mikä) ja tulehdusarvot huiteli parhaimmillaan 218 tasolla. Tipalla sain lääkettä ja neljäntenä päivänä kotiuduin lapsen kanssa, tulehdusarvojen ollessa 80. Söin vielä viikon kotona antibiottia. Jännintähän tuossa tulehduksessa oli se, että en missään vaiheessa ollut mistään kipeä! Ja silti arvot noin koholla. Leikkauksesta toivuin nopeasti. Vuorokauden päästä kävin pesulla ja pikku hiljaa ruvettiin ottamaan askelia enemmän ja enemmän. Pahinta leikkauksen jälkeen on ylivoimaisesti sängyltä nouseminen ja yskiminen! Mutta. Se ei kestä paria päivää kauempaa :) kolmantena päivänä olin jo lähes täysin voimissani, valmis kotiutumaan. Tikit otettiin 6 pv jälkeen leikkauksesta ja haava on ollut koko ajan hyvä. Ekan kaks viikkoa aristi, mutta ei kipeä. Kyllä suosittelen sectiota! Ite kyllä katkera, kun pitkitettiin päätöstä leikkauksesta ja kärsin turhaa niin monen päivän järkyttävät kivut mutta pääasia että terve poika syntyi ja hengissä ollaan :D :Heartred

Jaa tämä sivu