Ristiriitaista vauvakuumeilua

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Quara
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Etsiskelinkin sitten koko viikonlopun tammalle hyvärakenteista oria. Omat kuukautiset alkoivat, joten itseni raskauttaminen siirtyy. Nyt tekee mieli alkaa puuhata kantakirjausta ja kaikenlaista, joka vie ajatuksen pois omasta vauvatoiveesta. Mieheni oli tosin vielä toiveikas raskaustestin tekemisen jälkeenkin, koska "siinähän on muutaman prosentin virhemahdollisuus"...
 
[:)] Ulkona on ihana sää! Eiköhän tämä tästä!
 
         PANIIKKI
...ensireaktioni, kun kumppani ilmoittaa haluavansa (jossain vaiheessa) lapsia. Alusta asti olen sanonut, etten niitä halua. Enkä hommaan ryhdy ilman että aidosti haluan.
Lasten pitää olla toivottuja, eikä vain koska kuuluu olla ja kaikilla on...tai suvun jatkumiseksi!
Vihjailu jatkuu. Ei painostaen kuitenkaan! (kiitos kulta) Mutta jos joskus sitten, mieli voi muuttua... SITTEN KUN meillä on lapsia...
Myös ympäristö kasaa painetta päälle. Kuin lapset olisivat itsestään selvyys!
Olo on kuin nurkkaan ajetulla eläimellä. Ahdistaa! Pelkään, mutten tarkkaan tiedä mitä. Muutosta kai.

Ajattelette tietysti, että olen hyvin nuori. Uraihmineen ja pintaliitäjä. Aina menossa, milloin yömyöhään baareissa tai jatkuvasti ulkomailla. Vastuntunnoton ja sitoutumiskammoinen. Lasten vihaaja ja mies.

Olen kolmekymppinen nainen, koirallinen "kotihiiri". Työpaikat vaihtuvat, sulhanen yhteisen asuntolainan kanssa ovat pysyneet. Pidän kyllä lapsista, vaikkei minulla ole "pakottavaa tarvetta" saada omaa.

Alun tilanteesta on parisen vuotta aikaa. Aloin itse käymään ahdistuksen syytä läpi. Minähän kuitenkin pidän lapsista! Miksen niitä halua?
Hain netistä tietoa, sekä "shokkihoitoa". Synnytys voi olla karmeaa, muttei enää outo.
Huomasin kaikesta pelosta ja "ällötyksestä" huolimatta, haluavani lapsen. Varsinaista vauvakuumetta en ole kokenut, eivätkä vauvat suoranaisesti kiinnosta. Haluan kuitenkin kasvattaa oman lapsen ja synnytys sekä vauva-aika nyt vain "kuuluvat pakettiin".

Kaikesta huolimatta tai niiden seurauksena...nyt täälläkin sitten seuraillaan tuleeko raskaustestiin montakin viivaa.
 
Heippa taas!
Aivan pakko kirjoittaa tänne taas, kun lueskelee teidän muiden ajatuksia tai pelkoja siitä ns. lapsiperheen helvetistä. Mulla itselläni on jo noi teini-ikäiset tytöt kuten olen kertonut monet kerrat aikaisemminkin ja enkä ikinä kokenut sitä miksikään 'helvetiksi' kotielämääni. Täytyy sanoa että sekin on aivan asenne kysymys ja kiinni siitä mitä ja miten niitä lapsia kasvattaa!
Minä koen että meillä on maailman kiltimmät ja ihanimmat murkkuikäiset tytöt, kun taas toiset valittavat ettei teini-ikäisten kanssa tule toimeen. Tietenkin on niitäkin hetkiä milloin tyttöjä täytyy komentaa jopa parikin kertaa että joku asia menee perille, mutta se on normaalia.
Nyt meidän murkkuikäiset tytöt odottavat tätä meidän iltatähteä yhtä suurella mielenkiinnolla ja ovat innoissaan siitä ehkä enemmän kuin minä itse :)
He jopa kyselevät että saisivatko tulla mukaan ultraan ja kuuntelemaan sydänääniä ja tietenkin he kyselevät että mitä tapahtuu milläkin viikolla tuolla kohdussa.
Niinkuin aiemmin kerroin niin en ole ikinä ollut mikään hirveen lapsirakas ihminen eikä minua kiinnosta toisten mukulat ja täytyy myöntää että kun on tuttuja kylässä joilla on pieniä lapsia niin olen todella helpottunut kun he lähtevät pois kauhukakaroineen.
 
Oma lapsi on aivan eri asia... ja niin se on ollut ja tulee olemaan!!
Joten voin rauhoitella sellaisia jotka eivät ole tällä hetkellä sellaisia, että hössäävät muiden lasten ympärillä ja kokevat että se ei ole niin ihanaa.... vielä mitä!
Paljon ihanampaa on se oma pieni nyytti joka todella herättää ne äidilliset tunteet :))
 
 
 
ALKUPERÄINEN: Jaamaria

Oma lapsi on aivan eri asia... ja niin se on ollut ja tulee olemaan!!
Joten voin rauhoitella sellaisia jotka eivät ole tällä hetkellä sellaisia, että hössäävät muiden lasten ympärillä ja kokevat että se ei ole niin ihanaa.... vielä mitä!
Paljon ihanampaa on se oma pieni nyytti joka todella herättää ne äidilliset tunteet :))


 
Tähän on taas pakko kommentoida, että tätä vakuuttelua jokainen vauvakuumettaan epäilevä saa kuulla kaikkialta. Kyse ei mielestäni ole siitä, ettei kukaan tätä tietäisi vaan siitä, että entä jos se ei omalla kohdalla pidä paikkaansa. Jos omaa lasta ei ole, sitä tunnetta voi olla vaikea kuvitella.
 
Valitettavasti, jaamaria, vaikka tarkoitat varmasti hyvää, lukeudut hiukan siihen samaan porukkaan, jotka sanovat, että odotas vaan sitten kun sinulla on lapsia. Sitten sinä huomaat. Osa meistä ristiriitaisin tuntein lasta haluavista ei edes tiedä, voiko saada lapsia. Se on tavallaan toinen kysymys, mutta silti sama: juuri tällä hetkellä vallitsevaa tunnetta pitää saada purkaa ilman, että joku tavallaan vie siltä pohjaa pois sanomalla, että se tunne menee kyllä ohi, kunhan sinulla on se, mikä sen tunteen vie pois. Varsinkin kun ei edes tiedä, tuleeko sitä koskaan.
 
 
Totta turiset Quara.. olet aivan oikeassa että ei sitä tunnetta voi kuvitella ennenkuin se on ajankohtainen ja sekin on tosiasia että kaikille ei tule välttämättä sellaista tunnetta ikinä että 'aivan ihanaa se oma nyytti'.
Kirjoitinkin omasta kokemuksestani, koska minulla on aina ollut ristiriitaiset tunteet vielä odotusaikanakin ja taitaa olla edelleenkin vaikka on jo kaksi teini-ikäistä... tai ehkä juuri siksi nyt onkin ristiriitaista kun tietää että kaikki alkaa taas alusta... huh huh!
Silti kun näin tuolla ultrassa sen pienen ihmisen alun, niin meinasin ruveta itkemään... mieskin sanoi minua aivan hassuksi ja sitten taas seuraavassa hetkessä ajattelee, että on sitä hullu kun vielä aloittaa saman ruljanssin.
En tietenkään halua väheksyä enkä todellakaan viedä pohjaa pois toisten tunteilta... ilmaisen vain sen miltä minusta on tuntunut ja miten ne tunteet voi ehkä muuttua, kun asia tulee ajankohtaiseksi :)
 
 
Oikeassa olet sinäkin.[:)]

ALKUPERÄINEN: Jaamaria

Totta turiset Quara.. olet aivan oikeassa että ei sitä tunnetta voi kuvitella ennenkuin se on ajankohtainen ja sekin on tosiasia että kaikille ei tule välttämättä sellaista tunnetta ikinä että 'aivan ihanaa se oma nyytti'.
Kirjoitinkin omasta kokemuksestani, koska minulla on aina ollut ristiriitaiset tunteet vielä odotusaikanakin ja taitaa olla edelleenkin vaikka on jo kaksi teini-ikäistä... tai ehkä juuri siksi nyt onkin ristiriitaista kun tietää että kaikki alkaa taas alusta... huh huh!
Silti kun näin tuolla ultrassa sen pienen ihmisen alun, niin meinasin ruveta itkemään... mieskin sanoi minua aivan hassuksi ja sitten taas seuraavassa hetkessä ajattelee, että on sitä hullu kun vielä aloittaa saman ruljanssin.
En tietenkään halua väheksyä enkä todellakaan viedä pohjaa pois toisten tunteilta... ilmaisen vain sen miltä minusta on tuntunut ja miten ne tunteet voi ehkä muuttua, kun asia tulee ajankohtaiseksi :)

 
Nyt minä sitten olen raskaana. Fiilis on edelleen tosi ristiriitainen, ei oikein tajua, että loppukeväästä meillä on vauva. Toistaiseksi ei ole tietokaan yhtään mistään oireista, mistä kaikki aina puhuvat.

Näin ollen raskaustestistä pitää aina välillä tarkastaa, että tämä on totta.Sen verran hölmö olen, että testi on säilytetty, sillä se on toistaiseksi ainoa asia, mikä tästä raskaudesta kertoo. Mies sanoo ihan samaa, että kaikki tuntuu niin epätodelliselta, että on vaikea muuta kuin ihmetellä pöyristyneenä.

Kotikaupunkini neuvolapalveluiden nettisivuilta luin, että ainakin puoliväliin voi ratsastaa, jos tuntuu hyvältä. Näin aion tehdä minäkin.[:D]
 
Oikein paljon onnea sinulle! Samoja miettinyt itsekin kun sinä... Eli et ole todellakaan ainut. Mä ostin juuri hevosen ja nyt
raskausepäily sitten tietysti heti myös kuvioissa, niin pitää vaan koittaa hyvissä ajoin tehdä järjestelyjä sitten, ettei heppa joudu seisomaan, jos en PYSTY ratsastamaan enää itse. Oon päättäny, että niin kauan kun ei tunnu epämukavalta, aion köpötellä, olin sitten nyt raskaana tai myöhemmin :)
 
Meillä miehen kanssa on sovittu että e-pillerit jätetään pois juuri ennen varattua Japanin matkaa ja erittäin toivottavaa ja pelottavaa olisi sen jälkeen raskaus saada alkuun. Odottaminen sinne asti on vaikeaa, mutta toisaata niin kovin helpottavaa - pelottaa ja jännittää ja hirvittää niin valtavasti.
 
Lapsellisen ystävän kanssa olen jutellut ahdistavista asioista ja joihinkin pelkoihin saanut apua, joihinkin lisää pontta. Pelkään niin monia asioita, pakonomaista vauvakuumetta ei ole mutta lapsia ja sitä elämää olen ajatellut jo pitemään ja mieskin on ajatukselle vähitellen kypsynyt. Mistä voi tietää että tulee olemaan hyvä äiti? Tai että suhde mieheen ei kärsi? Tai mitään ylipäänsä?
 
Ahdistaa tietämättömyys, se ettei tiedä kuinka sekaisin raskaushormonit minut saavat, se ettei tiedä miten reagoi äitiyteen, raskauteen mihinkään ylipäänsä. Mieheni on paras ystäväni ja vaikka halunkin lapsia hänen kanssaan, en halua riskeerata suhdettamme. Se on minulle tällä hetkellä (ja jo runsaat 12 vuotta) elämässä ollut kiintopisteenä. Epävamuus kaikesta saa minut lähestulkoon sekaisin. Ovatko geenini todella muka niin hyvät että haluan jatkaa niitä eteenpäin? Ja toisaalta, olisi niin kiehtovaa nähdä millainen lapsemme olisi. Nimeä mietitään jatkuvasti ja isovanhempien kutsumanimiä ja kaikkea epäoleellista. Olen jopa kuluttanut aikaa miettimällä mitä napalävistyksellä käy raskausaikana - todella tarpeellista ennen kuin pillerit on lopetettukaan...
 
Lapsi tulee olemaan elämässä läsnä jatkuvasti heti raskausajasta alkaen, mistä tietää että lastaan osaa rakastaa? OMa lapsuuteni ei ole ollut aivan ongelmaton, joten siltäkin kannalta mietin mitä osaan lapselle antaa ja mitä traumoja kannan tietämättäni.
 
Nii, ristiriitaisia tunteita ollut itsellänikin. Välillä kattelee kuin suloinen on pieni vauva ja olisipa kiva ku sellainen olisi itsellänikin. Ja toisaalta... vieraat lapset ovat kivempia, niistä pääsee eroon, kun alkavat kiukuttelemaan. Ja vauva-aikana ei pääse kauhiasti prätkillä eurooppaa kiertelemään miehen kanssa. Isompana sitten kyllä, kun lapsi osaa itse istua kyydissä, voidaan ajella koko perhe... ja vielä parempi siinä vaiheessa ku lapsi saa kevarikortin ja kevarin (kuka ne maksaa [:(] ) Tosin just tuo ikävaihekin pelottaa. Kauhumurrosikäinen.
 
Onhan se niinkin, että joka asiassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ja toisekseen, lapsi opettaa meitä olemaan vanhempia. Ei meistä kukaan ole heti se täydellinen vanhempi.
 
Pelottaa sekin ajatus, jos mä en hankkisikaan lapsia. Äh, en mä tiedä. Mutt jos nyt antais tulla, jos on tullakseen. Eiköhän se Jumala tiedä onko se meille suotu vai ei. Ja lupauksiin luottaen: Jumala ei anna meille raskaampaa taakkaa mitä jaksamme kantaa. Välillä kyllä menee voimien ylärajoille, mutta kestetään kuitenkin. Eiks joo?
 
Itselläni on ihan samanlainen fiilis kuin Quaralla.Yritämme tällä hetkellä vauvaa enkä malttaisi odottaa että saisimme tietää onnistaako...MUTTA silti on sellainen erittäin risiriitainen fiilis.Haluaa mutta ei kuitenkaan.On valmis äidiksi muttei kuitenkaan.On onnellinen elämäänsä mutta silti haluaisi jotain lisää.Kuitenkaan ei ole varma että onko valmis...Rasittavaa [:D].

Mutta kiva tietää etten ole yksin tällä tunteella =)
 
Oli ihan pakko tulla kommentoimaan, kun on niin kiinnostava aihe. Itselle on aina ollu aivan päivänselvää, että lapsia hankitaan ja mitä aiemmin, sen parempi. Sitten kun vihdoinkin miehen kanssa kymmenien keskustelujen jälkeen päätettiin jättää ehkäisy pois, niin alkoi jännittä ihan kauheasti. Päässä laukkasi ties minkälaisia ajatuksia, että oliko tämä nyt hyvä idea ja mitä jos mitä jos mitä jos jne. Mutta sitten kun ensimmäinen luomukierto oli ohi ja olin käynyt koko tunnekirjon läpi, niin tuli taas se ihan lämmin odottava tunne ja hurjan toiveikas olo. Niin kovasti tänne lapsia halutaan, enkä tunne luopuvani mistään sen takia. Ehkä se johtuu myös siitä, että olen aina ollut luonteeltani "äiti-ihminen", mikään ei ole koskaan tuntunut tärkeämmältä. Harrastuksista joutuu pitämään hiukan taukoa, sitten kun meille se plussa joskus tulee, mutta aina voi palata takaisin. Monet myös jumiutuvat ajattelemaan juuri tuota mistä kaikesta joutuu luopumaan ja unohtavat mitä kaikkea saa. Joskus merkki on siitä, ettei ole vielä tarpeeksi valmis (eihän koskaan ole täydellinen aika "hankkia"lapsia), joskus vain luonnollisesta pelosta tai jännityksestä.

Oli miten oli, toivon kaikille "ristiriitaisille tunteilijoille" ajatusten selkiämistä tai jotain sellaista :)
 
Tämä ketju tuli aloitettua tilanteessa, jossa en ollut vielä raskaana. Nyt ollaan sitten menossa viikolla 32+1. Vatsa on iso, vauva potkii valtavasti. Painoa on siunaantunut 12 kiloa lisää. Ratsastaminen on jäänyt kaksi kuukautta sitten. Olemme päässeet muuttamaan uuteen kotiin. Äitiysloma alkaa reilun kahden viikon päästä
 
Niin onnellinen kuin olenkin, tuntuu, etten vieläkään ihan oikeasti tajua, että minusta tulee äiti. En edelleenkään sanoisi, että tuntisin suurta äidinrakkautta tätä tulokasta kohtaan. Isistä aina sanotaan, että heistä tulee isiä vasta kun näkevät lapsen ja että äidistä tulee äiti jo aikaisemmin. Minä kuulun mielestäni tuohon isäkategoriaan. Odotamme tätä lasta syntyväksi ja jännityksellä odotan, millainen tyyppi sieltä tulee, mutta en vieläkään koe itseäni äidiksi.
 
Minä aion rakastua lapseeni, kun hän syntyy. Toistaiseksi en osaa kutsua tätä rakkaudeksi, koska en tunne häntä ollenkaan. Sen tiedän, että hän on sataprosenttisesti meidän lapsi. Ajatus siitä tuntuu tosi huikealta; että me oikeasti saamme aikaan ihmisen, jolla on joskus omat mielipiteet, oma lempiruoka, -musiikki ja -väri, oma maailma ja oma elämä! [:D] On se aika huimaa!
 
Tervehdys kaikille ristiriidan aallokoissa purjehtiville. Taidan minäkin hieman valaista omaa tarinaani, eli olen hieman yli kolmenkymmenen, onnellisesti naimisissa ja hyvässä työssä oleva emäntä ja joka aikaisemmin oli ehdottomasti vapaaehtoisesti lapseton.

Koskaan aiemmin en kokenut, että voisin olla äiti - tätinä olen yhdeksälle ihanalle ihmisentaimelle ja koin sen riittävän hyvin. Olen saanut keskittyä uraelämään, avioelämään toisella yrityksellä, nyt jo miltei seitsemän vuotta takana samanhenkisen ihmisen kera. Olemme rakentaneet talon mukavalle paikkakunnalle ja kotoa löytyy koiria sekä hevonen.

Näin meni upeasti kunnes eräänä kauniina sunnuntaina olin ratsastamassa hevosellani, mielessä yritysfuusioon liittyvät tiukan aikataulun työpaineet, suvun silloiset isot ongelmat, joiden ristitulessa yritin purkaa solmuja jos johonkin suuntaan, kotia kannettujen ylitöiden lomassa. Kotimatkalla olin menettänyt tajuntani, tippunut satulasta suoraan päälleni, sillä seurauksella, että sain kallonmurtuman sekä vakavan aivotärähdyksen.

Muistihäiriöt, puheen takelteleminen, tasapainoaistin haparointi, jatkuvat päänsäryt ja valoherkkyys pahoinvointeineen, joille ei vieläkään 4 kk:n tutkimusten jälkeen ole muuta järjellistä selitystä löytynyt kuin ylirasittuneisuus / ylistressaantuneisuus. Tämä kokemus on laittanut minut "viivalle" kahdellakin tapaa; ilman kypärää olisin hengetön ja toiseksi oma kroppa pistää kuuntelemaan tavalla tai toisella mikäli ei ymmärrä pysähtyä ajoissa. Oma "lampunsyttymis-hetkeni" aikana ymmärsin, ettei työn takia kannata itseään tappaa ja elämästä tulee osata nauttia monin eri tavoin.

Tähän tarinaan liittyy myös syksyn yllätysraskaus, ehkäisystä huolimatta ja sen keskenmeno. Koska miehelläni on aikaisemmasta liitosta lapsi, halusin varmistua ennen, silloin, "luonnollista" päätöstä - mikäli hän haluaisi aikaisemmasta poiketen pitää lapsen. Muistan kuinka töihin ajaessani ymmärsin, että harkinta-aikaa annettuani, täytyy minunkin asettaa itseni ajatukseen lapsesta, äitiydestä. Tuo oli kova pohdinta, puolesta ja vastaan - välillä jopa enemmän vastaan - kunnes keskenmenon kipeys herätti siihen, että ehkä minussakin piilee äitiys - jossain syvemmällä.

Loppuvuoden aikana kasvoin henkisesti valtavasti ja yhteinen toive omasta perheestä sai meidät yrittämään ja olemme nauttineet raskaudesta, vauvan hankinnoista valtavasti. Parisuhteemme voi paremmin kuin ennen, vaikkei siinä moittimista tuolloinkaan ollut. Toisinaan pelkään vieläkin, onko minusta tähän - tiedän, että miehestäni on ja se on myös iso henkinen tuki itselle. Huomaan välillä tekeväni tästä "projektia", josta haalin tietoa ja haluan saavuttaa samanlaisia indeksejä kuin työssäni - vaikka sitten ymmärränkin, että vanhemmuudessa on aivan erilaiset "mittarit".

Toivon, kullekin teille pohtijoille omia oivalluksen hetkiä, turvallisia tunteita, ettei kenenkään tarvitse ihan näin jästipäisellä tavalla oppia ymmärtämään elämää. Kasvun aikaa - sitä tämä on. <3
 
Onnea raskautumisesta Quara!

En ole ikinä halunnut kovinkaan valtavasti lasta, mutta olemme jättäneet ehkäisyn pois reilut 8kk sitten. Ajattelin että toiseen tai viimeistään kolmanteen kiertoon tärppäisi, näin ei kumminkaan käynyt. En kumminkaan ole jaksanut stressata asiasta, mutta jossakin syvällä sisimmässä tämä asia jäi vaivaamaan minua (Enkö pysty tulemaan raskaaksi?). Päätin etten mene lääkärin pakeille (ainakaan hetkeen) asiasta, koska mahdolliset huonot uutiset vaivaisivat enemmän. On vain helpompi elää päivä kerrallaan tietämättä tulevasta.

En ole ikinä potenut vauvakuumetta. "Olisi se vauva ihan kiva, mutta kyllä me tälläkin laumalla pärjätään," on ollut ajatukseni. Raskauteen jää pitkät juoksulenkit, hurjat pyöräilyt kolmen koiran kanssa, ratsastus, työt ja KOULU. Miten sitten liikutan kolme erittäin energistä koiraani, jos kunto laskee, enkä jaksakkaan tavallisia lenkkejä? Työskentelen maalla, fyysisesti raskaassa työssä ja koska työskentelen eläinten kanssa tapaturmilta ei välttämättä voi välttyä vaikka kuinka varoisi. Eilenkin eräs hieho potkaisi minua suoraan mahaan. Onneksi en ole raskaana. Lapsen myötä myöskin oman talon osto saattaisi siirtyä hieman...
Välillä ajattelen että olenhan niin nuori että kyllä niitä lapsia sitten kymmenenkin vuoden päästä ehtii, mutta toisaalta taas haluaisin hoitaa tämän lapsen teon "pois alta" jo nyt nuorena ja kun vielä jaksaa. Ainahan nuo edellämainitut "ongelmat" saa hoidettua.
 
Jospa tänne tulisin turisemaan. Vähän taustatietoja ittestäni: Oon 26 vuotias ja meillä on jo 10 kuukauden ikäinen veijari. Nyt vaan ei tiiä oikeen, et koska sitä alkais yrittämään toista. Jotenkin haluaisin vaan nyt olla ihan yksin täsä omassa kehossa, mut aina välillä tulee kauhee vauvakuume. Pillereitä syön vielä. Tuntuu et joka päivä tää mieli muuttuu.

Ja sekään ei auta, et ympärillä kauheen moni raskaana tai just synnyttäny.. Sit seki viel, et ei oikeen tiiä kuinka jaksais kahen lapsen kaa.. Täsä nyt menny ees taas näitten ajatusten kaa. Ei oo kuitenkaan mikään pieni päätös..

Kavereitten kaa jutellu. Yks sanoo,et joo toista vaan kehiin ja toinen on ehottomasti sitä mieltä et ekana tää yks veijari vanhemmaks.. Ite sen päätöksen teen, mut kamuista ei näköjään paljon apua ollu.....
 
Kovasti paljon onnea Quara. [:)] Siskoni ja eräs ystäväni harrastavat myös ratsastusta ja hyvin saivat synnytyksen jälkeen palattua harrastuksen pariin. Ystäväni kilpaili seurapiiritasolla. Paljolti nämä riippuvat tukiverkostosta. Täällä jännitetään, että josko olisi tärpännyt. [;)]
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top