Tervehdys kaikille ristiriidan aallokoissa purjehtiville. Taidan minäkin hieman valaista omaa tarinaani, eli olen hieman yli kolmenkymmenen, onnellisesti naimisissa ja hyvässä työssä oleva emäntä ja joka aikaisemmin oli ehdottomasti vapaaehtoisesti lapseton.
Koskaan aiemmin en kokenut, että voisin olla äiti - tätinä olen yhdeksälle ihanalle ihmisentaimelle ja koin sen riittävän hyvin. Olen saanut keskittyä uraelämään, avioelämään toisella yrityksellä, nyt jo miltei seitsemän vuotta takana samanhenkisen ihmisen kera. Olemme rakentaneet talon mukavalle paikkakunnalle ja kotoa löytyy koiria sekä hevonen.
Näin meni upeasti kunnes eräänä kauniina sunnuntaina olin ratsastamassa hevosellani, mielessä yritysfuusioon liittyvät tiukan aikataulun työpaineet, suvun silloiset isot ongelmat, joiden ristitulessa yritin purkaa solmuja jos johonkin suuntaan, kotia kannettujen ylitöiden lomassa. Kotimatkalla olin menettänyt tajuntani, tippunut satulasta suoraan päälleni, sillä seurauksella, että sain kallonmurtuman sekä vakavan aivotärähdyksen.
Muistihäiriöt, puheen takelteleminen, tasapainoaistin haparointi, jatkuvat päänsäryt ja valoherkkyys pahoinvointeineen, joille ei vieläkään 4 kk:n tutkimusten jälkeen ole muuta järjellistä selitystä löytynyt kuin ylirasittuneisuus / ylistressaantuneisuus. Tämä kokemus on laittanut minut "viivalle" kahdellakin tapaa; ilman kypärää olisin hengetön ja toiseksi oma kroppa pistää kuuntelemaan tavalla tai toisella mikäli ei ymmärrä pysähtyä ajoissa. Oma "lampunsyttymis-hetkeni" aikana ymmärsin, ettei työn takia kannata itseään tappaa ja elämästä tulee osata nauttia monin eri tavoin.
Tähän tarinaan liittyy myös syksyn yllätysraskaus, ehkäisystä huolimatta ja sen keskenmeno. Koska miehelläni on aikaisemmasta liitosta lapsi, halusin varmistua ennen, silloin, "luonnollista" päätöstä - mikäli hän haluaisi aikaisemmasta poiketen pitää lapsen. Muistan kuinka töihin ajaessani ymmärsin, että harkinta-aikaa annettuani, täytyy minunkin asettaa itseni ajatukseen lapsesta, äitiydestä. Tuo oli kova pohdinta, puolesta ja vastaan - välillä jopa enemmän vastaan - kunnes keskenmenon kipeys herätti siihen, että ehkä minussakin piilee äitiys - jossain syvemmällä.
Loppuvuoden aikana kasvoin henkisesti valtavasti ja yhteinen toive omasta perheestä sai meidät yrittämään ja olemme nauttineet raskaudesta, vauvan hankinnoista valtavasti. Parisuhteemme voi paremmin kuin ennen, vaikkei siinä moittimista tuolloinkaan ollut. Toisinaan pelkään vieläkin, onko minusta tähän - tiedän, että miehestäni on ja se on myös iso henkinen tuki itselle. Huomaan välillä tekeväni tästä "projektia", josta haalin tietoa ja haluan saavuttaa samanlaisia indeksejä kuin työssäni - vaikka sitten ymmärränkin, että vanhemmuudessa on aivan erilaiset "mittarit".
Toivon, kullekin teille pohtijoille omia oivalluksen hetkiä, turvallisia tunteita, ettei kenenkään tarvitse ihan näin jästipäisellä tavalla oppia ymmärtämään elämää. Kasvun aikaa - sitä tämä on. <3