lauraemilia
Vasta-alkaja
Löytyisikö täältä kohtalotovereita? Tuntuu että tämäkin on sellainen tabu, josta vähemmän puhutaan. Raskaus pitäisi olla niin ihmeellistä ja ihanaa, tai niin ainakin minä olen kuvitellut. Olen sairastanut masennusta lapsuudesta asti, välillä ollut rankempia kausia ja välillä taas mennyt tosi hyvin.
Olen silti aina halunnut olla äiti ja saada omia lapsia, vaikka välillä se on tuntunutkin mahdottomalta ajatukselta. Olen nyt raskausviikolla 8 ja plussatessani itkin onnenkyyneleet, olihan tämä raskaus kuitenkin toivottu ja kovasti yritetty. Sen jälkeen kaikki onkin mennyt vähän alamäkeen.
Luulin siis, etten pysty lapsia saamaan ilman hoitoja ja olin jo siihen asennoitunut, joten tämä oli todella suuri yllätys. Vuosi on ollut minulle henkisesti aika raskas ja olen käynyt jälleen psykiatrilla säännölisesti. Vähän ennen plussausta sain masennuslääkkeet. Puhuin lääkärin kanssa lapsihaaveista, mutta päätimme että hoidetaan minut ensin kuntoon ennenkuin mietimme mitään lapsettomuushoitoja. Olin samaa mieltä.
Lääkkeet eivät ehtineet vaikuttaa mielestäni mihinkään suuntaan ja halusin ne lopettaa kun sain tietää raskaudesta. Se oli ok lääkärilleni. Nyt en tiedä kuitenkaan oliko se oikea ratkaisu. Käyn viikottain juttelemassa psykiatrilleni ja säännöllisin väliajoin lääkärille. Olen näistä palveluista kiitollinen. Silti taas tänään aamulla tuntuu vaan että kaikki kaatuu päälle.
Olen kärsinyt pahoinvoinnista ja oksennellut melkein joka päivä, tuntuu etten jaksa sitä. Itken ja makaan sohvalla päivät pitkät. Olen siis työttömänä nyt pari kuukautta. Mies on tukena minkä pystyy, mutta ei hän voi silti tätä kaikkea täysin ymmärtää. Minulla ei ole ketään ystävää joka olisi samassa tilanteessa tai jolla edes olisi lapsia.
Olen aika yksinäinen, mutta sekin on osaksi omaa vikaa kun en jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Toivon että alkuraskauden jälkeen olo helpottaa.
Olen silti aina halunnut olla äiti ja saada omia lapsia, vaikka välillä se on tuntunutkin mahdottomalta ajatukselta. Olen nyt raskausviikolla 8 ja plussatessani itkin onnenkyyneleet, olihan tämä raskaus kuitenkin toivottu ja kovasti yritetty. Sen jälkeen kaikki onkin mennyt vähän alamäkeen.
Luulin siis, etten pysty lapsia saamaan ilman hoitoja ja olin jo siihen asennoitunut, joten tämä oli todella suuri yllätys. Vuosi on ollut minulle henkisesti aika raskas ja olen käynyt jälleen psykiatrilla säännölisesti. Vähän ennen plussausta sain masennuslääkkeet. Puhuin lääkärin kanssa lapsihaaveista, mutta päätimme että hoidetaan minut ensin kuntoon ennenkuin mietimme mitään lapsettomuushoitoja. Olin samaa mieltä.
Lääkkeet eivät ehtineet vaikuttaa mielestäni mihinkään suuntaan ja halusin ne lopettaa kun sain tietää raskaudesta. Se oli ok lääkärilleni. Nyt en tiedä kuitenkaan oliko se oikea ratkaisu. Käyn viikottain juttelemassa psykiatrilleni ja säännöllisin väliajoin lääkärille. Olen näistä palveluista kiitollinen. Silti taas tänään aamulla tuntuu vaan että kaikki kaatuu päälle.
Olen kärsinyt pahoinvoinnista ja oksennellut melkein joka päivä, tuntuu etten jaksa sitä. Itken ja makaan sohvalla päivät pitkät. Olen siis työttömänä nyt pari kuukautta. Mies on tukena minkä pystyy, mutta ei hän voi silti tätä kaikkea täysin ymmärtää. Minulla ei ole ketään ystävää joka olisi samassa tilanteessa tai jolla edes olisi lapsia.
Olen aika yksinäinen, mutta sekin on osaksi omaa vikaa kun en jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Toivon että alkuraskauden jälkeen olo helpottaa.
Se on kyllä totta, että masennus ei varmaan koskaan tule täysin poistumaan sen kokeneena, tai ainakin se jättää syvät arvet. Tottakai elämä on muutenkin vuoristorataa välillä ja tulee niitä ylä- sekä alamäkiä.