Raskaus ja masennus

lauraemilia

lauraemilia

Vasta-alkaja
Löytyisikö täältä kohtalotovereita? Tuntuu että tämäkin on sellainen tabu, josta vähemmän puhutaan. Raskaus pitäisi olla niin ihmeellistä ja ihanaa, tai niin ainakin minä olen kuvitellut. Olen sairastanut masennusta lapsuudesta asti, välillä ollut rankempia kausia ja välillä taas mennyt tosi hyvin.

Olen silti aina halunnut olla äiti ja saada omia lapsia, vaikka välillä se on tuntunutkin mahdottomalta ajatukselta. Olen nyt raskausviikolla 8 ja plussatessani itkin onnenkyyneleet, olihan tämä raskaus kuitenkin toivottu ja kovasti yritetty. Sen jälkeen kaikki onkin mennyt vähän alamäkeen.

Luulin siis, etten pysty lapsia saamaan ilman hoitoja ja olin jo siihen asennoitunut, joten tämä oli todella suuri yllätys. Vuosi on ollut minulle henkisesti aika raskas ja olen käynyt jälleen psykiatrilla säännölisesti. Vähän ennen plussausta sain masennuslääkkeet. Puhuin lääkärin kanssa lapsihaaveista, mutta päätimme että hoidetaan minut ensin kuntoon ennenkuin mietimme mitään lapsettomuushoitoja. Olin samaa mieltä.

Lääkkeet eivät ehtineet vaikuttaa mielestäni mihinkään suuntaan ja halusin ne lopettaa kun sain tietää raskaudesta. Se oli ok lääkärilleni. Nyt en tiedä kuitenkaan oliko se oikea ratkaisu. Käyn viikottain juttelemassa psykiatrilleni ja säännöllisin väliajoin lääkärille. Olen näistä palveluista kiitollinen. Silti taas tänään aamulla tuntuu vaan että kaikki kaatuu päälle.

Olen kärsinyt pahoinvoinnista ja oksennellut melkein joka päivä, tuntuu etten jaksa sitä. Itken ja makaan sohvalla päivät pitkät. Olen siis työttömänä nyt pari kuukautta. Mies on tukena minkä pystyy, mutta ei hän voi silti tätä kaikkea täysin ymmärtää. Minulla ei ole ketään ystävää joka olisi samassa tilanteessa tai jolla edes olisi lapsia.

Olen aika yksinäinen, mutta sekin on osaksi omaa vikaa kun en jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Toivon että alkuraskauden jälkeen olo helpottaa.
 
Jaksamista lauraemilia! <3 Itsekin olen masennusta sairastanut ja vaikka tällä hetkellä meneekin paremmin, koen että masennus on koko elämän mittainen matka parempien ja huonompien aikojen siivittämänä. Itse söin lääkitystä viime vuoden toukokuusta tammikuulle, jolloin lopetin sen koska aloimme yrittämään lasta. Tulinkin heti raskaaksi, mutta raskaus oli kohdunulkoinen. Yritys jatkuu.

Oon sitä mieltä, että masennus on tabu ja siitä ei puhuta ja ne jotka sitä ei ole kohdannu ei helposti ymmärrä mistä siinä on kyse. En ole itse puhunut siitä muuta kuin mieheni kanssa, vaikka välillä mietin että pitäisikö vain avoimesti puhua siitä kaikille.

Jos kerkesit syömään lääkkeitä vain vähän aikaa, eivät ne varmasti kerenneet vaikuttamaan. Itse koin saavani lääkkeistä suuren avun enkä tiedä kuinka kauan minulta olisi kestänyt päästä ulos ahdistuksesta ilman niitä. Ymmärrän päätöksesi lopettaa ne raskauden myötä, itse tein saman valinnan. Sanoisin että tärkeintä toipumisessa on puolison tuki. Masennus on rankkaa hänellekin, mutta on äärimmäisen tärkeää, että hän ymmärtää mistä on kyse, jolloin hän osaa olla tukenasi.

Varsinkin alkuraskaus on varmasti koettelemus, kun raskausoireet lyövät päälle ja tunteet heittelevät hormonien takia. Koita keskittyä elämään päivä kerrallaan ja muistat, että masennus ei aina tule olemaan se joka ohjaa päiviä. Kannattaa myös oikeasti käydä kävelyllä aina kun mahdollista, se oikeasti auttaa! Anna itsellesi aikaa toipua. Tsemppiä!
 
Kiitos paljon tsempeistä :Heartpink Se on kyllä totta, että masennus ei varmaan koskaan tule täysin poistumaan sen kokeneena, tai ainakin se jättää syvät arvet. Tottakai elämä on muutenkin vuoristorataa välillä ja tulee niitä ylä- sekä alamäkiä.

Olen myös kanssasi samaa mieltä siitä, että ihmiset jotka eivät ole sitä kokeneet itse tai lähipiirissä on vaikea ymmärtää tätä sairautta tai monesti sitä ei edes luokitella miksikään sairaudeksi.

Mutta muu tässä ei auta kuin mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja yrittää miettiä myös tulevaa vauvaa, vaikka kaikki tuntuukin pelottavalta tällä hetkellä! Elämä voittaa taas jossain vaiheessa, niin on ajateltava :)
 
Mulla on myös masennustaustaa lapsuudesta saakka. 13-vuotiaana sairastuin myös pahaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Aloin saada kunnollista hoitoa vasta 19-vuotiaana kun hakeuduin itse psykiatrian polille. Sain lääkityksen, joka alkoi auttaa parin kuukauden sisällä. Puhuin myös ensi kertaa rehellisesti ajatuksistani mielenterveyshoitajalle. Lopullisesti pääsin masennuksesta irti vasta muutama vuosi sitten kun pääsin Kelan tukemaan kolmivuotiseen psykoterapiaan. En ollut pitänyt mahdollisena, että voisin joskus sanoa, etten ole enää masentunut. Lääkitystä en ole kuitenkaan pystynyt lopettamaan. Kaksi kertaa olen yrittänyt ja oireet pahentuivat. Terapeuttini arveli, että koska aloitin lääkityksen niin nuorena niin aivoni ovat tottuneet siihen liian hyvin. Kysyin ennen raskauden yrittämistä usealta lääkäriltä mielipidettä lapsen hankkimiseen tällä lääkityksellä, ja kaikki puolsivat.

Nyt olen raskaana (laskettu aika tiistaina!) ja on mennyt suhteellisen hyvin. Olen koko ajan pelännyt kaikkea mikä voisi mennä pieleen, mutta olen saanut itseni pysymään kasassa.

Hyvä, että sulla on säännöllinen hoitokontakti, se on tärkeää. Raskaus on joka tapauksessa iso muutos, vaikka olisi "tervekin". Mä oon ajatellut, että kaikki tunteet on sallittuja, negatiivisetkin. Se on yksi juttu, jonka opin terapiassa. Mulla tulee kuitenkin aina olemaan tämä ahdistusherkkyys, ei siitä pääse ikinä eroon.
 
Onnea plussasta lauraemilia! :) Sinun tilanteesi kuulostaa kovin tutulta ja kun on tällaisesta asiasta kyse, kaikki apu ja tuki on tarpeen.
Minulla todettiin masennus ensimmäisen kerran n.12 vuotta sitten, lääkitystä säädelty ja lopetettu, aloitettu uudestaan jne. Psykoterapia on myös tullut tutuksi ja siitä onkin hyvät kokemukset, kiitos terapeutille. Nykyään minua enemmän vaivaa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, masennuskausia tulee silloin tällöin. Toukokuun alussa plussasin, päätin että haluan lopettaa lääkitykseni, sillä muutenkin olen halunnut luopua niistä jo pidemmän aikaa. Myöhemmin selvisikin että maha-asukkeja onkin kaksi. Raskaus tuli muutenkin yllättäen. Vei oman aikansa kunnes tajusi mistä on kyse. Melkein joka päivä on jotain itkukohtauksia, aina huoli jostakin esim. selviytyvätkö molemmat ja voinko tarjota heille ansaitsemansa elämän.Tai sitten vaan joku herkistää enemmän. Toki hormoneillakin on osuutensa! Surullisinta on, että lääkityksen lopettamisen myötä olen alkanut taas vältellä julkisia paikkoja ja tapahtumia. Viime viikolla neuvolalääkäri kysyi minulta miten olen pärjännyt ilman lääkkeitä, jostain syystä valehtelin päin naamaa, että kaikki on hyvin. Tiedän että saan apua jos vain pyydän, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Usein sitä luulee että on yksin tällaisessa tilanteessa, mutta eihän se ole totta. Kohtalontovereita löytyy kyllä :) Omasta mielestäni vertaistuki on parhain apu varsinkin jos haluaa jutella jonkun kanssa. Tsemppiä ja onnea odotukseen :)
 
Toinen kolmas alussa ja en nauti. Alusta asti oon sanonu että vihaan olla raskaana, ja toivonu että oppisin viimeistään lapsen syntyessä rakastaan tätä lasta, meidän lasta. Vähitellen, päivä päivältä tästä tulee vaan raskaampaa. Yhtenä päivänä en tunne mitään ja toisena vollotan koko päivän. Joskus vähän aikaa saattaa toivo herätä ettei tää ookkaan nii paha, mutta nopee tulee paluu maan pinnalle. Puolisolla kestämistä ko itkeä vollotan ettei musta oo äitiksi ikinä ko oon nii sekasin.
 
Takaisin
Top