Raskaudenaikainen masennus

Ang1

Ang1

Näppärä viestien naputtelija
Monesti kuulee puhuttavan synnytyksenjälkeisestä masennuksesta.
En ole tähän mennessä ikinä kuullut mainittavan raskaudenaikaisesta masennuksesta.. kunnes eilen.

Minulla diagnosoitiin eilen masennus. Tähän asti olin luullut että olen ihan normi kirjan mukaan kulkeva raskaana oleva nainen.
Nainen jolla oli oireita kyllä mutta kaikki oireet olivat juuri niitä mitä on muutenkin raskaudessa mm: uupumus/väsymys, pelot, stressi, jännitys, tunteiden ailahtelu, ulkomuotonsa vihaaminen (tai lähinnä inhottaminen..)

Minulle oli shokki kuulla että olen masentunut. Olen luullut että se on ihan normaalia jos ei pääse sängystä ylös aamuisin tms. Nyt kun olen vielä lomalla.

Minä ja mieheni olemme halunneet tätä lasta jo niin kauan että sen takia tuntuu järkyttävältä että nyt olen sitten masentunut.

Ehkä juurikin siksi olen masentunut, kun halusimme tätä lasta niin ja nyt se on tuloillaan. Nyt ei sitten tavallaan usko tätä onnea todeksi ja pelkää kaikkea mahdollista mitä voi tapahtua raskauden aikana. Ainoa asia mitä en pysty edes kuvittelemaan pelkääväni on synnytys.

Neuvolasta muuten hienoja uutisia, kaikki oli todella hyvin ja vauva voi hienosti.

Ajattelin nyt kertoa että muutkin joilla mahdollisesti tämä asia itsellään saisi apua. Minulla on nyt psykologin kanssa tapaaminen ja muutenkin sain paljon apuja ja tukea jo heti eilen. Minä ja neuvolantäti kumpikin uskomme että minulle saattaa riittää jo yksi käynti, minun pitää nyt vaan saada tämä raskaus ja sen ilot kunnolla esiin.

Itse uskon että työhön palaaminenkin auttaa asiaa, pääsee ulos täältä sisältä.

Muuten, yksi mikä aiheuttaa pelkoja/stressiä on tämä palsta, täällä monesti liioitellaan ja vääristellään asioita. Niiden kaikkien uskominen on kuulema pahinta mahdollista.
Kuten sekin että sokerirasitus otetaan muka sormenpäästä, kysyin eilen neuvolassa että miksi minulla sitten otettiin käsivarresta jos jossain päin suomea otetaan sormenpäästä niin arvatkaapa mitä se täti vastasi "höpönlöpö, sormen päästä ei saa tarpeeksi tarkkaa tulosta, siitä voi kyllä seurata sokerinheittelyä mutta sokerirasitukseen se ei ole riittävä.." Että näin.
 
Minulla todettiin kans tämä raskaudenaikainen masennus, mutta onneksi se on nyt jo melkein selätetty ja vointi ja erityisesti mieli on huomattavasti parempi mitä ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Olen aina ollut ulkonäöstäni tarkka ja liiallinen pelko lihomisesta ja isosta mahasta laukaisi tämän. Nyt kun olen jutellut asiasta ammattilaisten kanssa, osaan paremmin hyväksyä itseni ja pystyn nauttimaan pikkuhiljaa pyöristyvästä vatsastani (nyt rv 17+6). Ja ihan vain tiedoksi, että nuo pelot eivät johtuneet siitä että lapsi olisi vahinko, päinvastoin! Tätä on odotettu jo kauan kuin kuuta nousevaa...
Olen samaa mieltä Ang1n kanssa tästä palstasta, olisi kaikille parempi jos kerrottaisiin asiat niin kuin ne on eikä liioitella eikä enää enempää pelotella toisia...Hyvää vointia kaikille!
 
Kovasti tsemppiä sinulle Ang1! Masennuksen (vaikkei ollutkaan raskauteen liittyvä) läpikäyneenä uskon ymmärtäväni mitä fiiliksiä käyt läpi. Mutta: Ihan varmasti sinäkin pääset jaloillesi ja saat nauttia raskaudestasi. Hyvä, että apua on tarjolla: Ota rohkeasti kaikki tarvitsemasi apu vastaan.

Mä olen kokenut tämän palstan ihan päinvastoin. Mä koen tämän kannustavana ja rohkaisevana paikkana. Nimenomaa tämä kyseinen joulukuisten palsta on mun mielestä ollut kovin tervehenkinen. Itse olen saanut täältä paljon apua ja tukea. Olen myös saanut tätä kautta monta kertaa rauhoitettua omaa mieltäni kun olen stressanut jotain omaa juttua turhaan. Mutta uskon toki, että sinun kokemanasi asia voi olla toisin, varsinkin masentuneena. Ikävä kuullta silti. Vai oliko kyseessä vain lääkärin kommentti palstoista ylipäänsä? Tiedän monia palstoja, joilla keskustelu ei todellakaan kovin kannustavaa ole...

En usko, että kukaan tietoisesti vääristelee tai liioittelee täällä asioita: uskon, että ihmiset kertovat asiat niin kuin todella ovat kokeneet, tai mitä heille on kerrottu. Mitä kukaan hyötyisi vääristelystä tai liioittelusta? Esim. sokerirasituksen suhteen uskon oikeasti, että käytännöt on hyvin erilaisia riippuen paikkakunnasta. On olemassa esim. hyvin erilaisia laitteita eri paikoissa ja niillä saa tutkittua erilaisia näytteitä. Näin voin laboranttina kertoa.

Tärkeintä on kuitenkin, että saat itsellesi apua ja pääset kuntoon. Siihen toivon sinulle kovasti voimia! Lämpimiä ajatuksia täältä!
 
Ang1: Hienoa, että jaksat ottaa apua vastaan ja uskot sen voimaan. Varmasti työhön palaaminen auttaa, etenkin jos ei ole kovin stressaavaa. Itse olen vaihtelevasti sairastanut vuosia masennusta (joka sittemmin todettiin kaksisuuntaiseksi). Tällä hetkellä voin kuitenkin hyvin, apu (terapia, lääkkeet ja läheiset) on auttanut.

Ensimmäinen, erittäin kauan (7 vuotta) yritetty ja toivottu raskaus myös täällä käynnissä..! Minä olen tuolla Helmikuisissa. Ymmärrän hyvin tuon olon, kuin "pitäisi" nauttia enemmän tästä raskaudesta kuin miltä ajoittain tuntuu. Itse olen pikkuhiljaa heräillyt tähän onneen, kun np-ultrassakin oli kaikki hyvin ja aikaa on kulunut nyt 12+2 viikkoa. Olo on ollut niin epätodellinen, että onnikin on tuntunut oudolta välillä.

Jaksa edelleen uskoa saamaasi apuun ja ota sitä huoletta vastaan niin paljon kuin ikinä annetaan, yksin ei missään nimessä kannata asioita hautoa. Kerro miehellesi kaikki tuntemuksesi ja pidä hänet lähellä. Älä pelkää pahojakaan tunteita, ne kuuluvat elämään ja saattavat joskus tuntua isommilta kuin ovatkaan. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja oikeita, mutta parhaimmillaan ne ovat oikeissa mittasuhteissa.

Voimia ja onnea odotukseen!!!
 
kuiku nimenomaan se tässä minullakin nyt ongelmana kun tuntuu siltä että nyt joku sitten luulee että lapsi ei olisi haluttu, ehkä siksi just syytän itseäni tavallaan kun olen tässä tilassa kun nyt mun pitäisi olla niiiiiiiiiiiin onnellinen.

meemi lääkäri sanoi sen ihan kaikkia nettikeskusteluja JA kirjoja tarkoittaen. Eli tietoa voi olla väärää siksi koska ihmiset ovat yksilöitä ja siis nimenomaan raskaudet. Monet useamman raskauden läpikäyneenä varsinkin vertailee ja ovat ns. tietävinään kaiken ja sitten tuleekin pahojakin kriisejä kun asiat ei menekään niin.
Itse olen nauttinut monista eri keskusteluista mitä täällä on käyty, varsinkin meidän oman kk palstalla mutta sanon kyllä senkin nyt samaan syssyyn että monesti minäkin täällä kk palstalla johonkin yritin kysyä vähän jotakin ja se kumottiin tähän tyyliin "No älä nyt aina stressaa! Kuuluu asiaan!" tms. Ei sellaista halua kuulla jos on jokin isokin ongelma, ja raskaus kun on menossa niin kaikki ongelmat on isoja [:D] Ja monesti on myös tullut fiilis että jokin mitä sanon on sivuutettu ns. turhana kommenttina tms. Juuri tilanteessa jossa olen kertonut miten minulle kävi lääkärissä ja mitä tehtiin niin joku sanoo "EI noin toimita oikeesti missään!!" Ja kun niin just minun kohdalla kyllä toimittiin..
Mutta siis, aion silti täällä käydä vaikka vaan muiden kiusaksi [:D] Ja sitten vielä sellainen että lääkäri sanoi että jos vähääkään on aiemmin ollut taipumus masennukseen niin se uhka on todella kova nyt raskauden aikana ja jälkeen..

Maiza minulla sellainen tunne kyllä nyt että asiat lähti taas parempaan suuntaan kun kuulin eilen sydänäänet. Taas tavallaan konkretisoitui tää odotus. Ja nyt kun nuo potkut on voimistuneet niin sekin auttaa. Tuo epätodellinen olo kuvaa juuri minua! Minä olen koko ajan niin epäuskoinen että voiko tämä onni olla totta! [:D] Luulen että siksipä juuri kehitän näitä pelkoja ja muita kun ei voi uskoa että kaikki on näin hyvin.
Samaa mulle kehoitettiin eilen kun sinäkin nyt, eli miehelle pitää puhua ja antaa hänen tietää missä mennään. Hän ei voi muuten mua tukea jossen kerro hänelle mitään.

Kiitos teille kovasti [:)]
 
Ang1: tuo on erittäin totta, että kaikki raskaudet ovat erilaisia ja siksion juuri niin kuin sanot: kaikki ei toimi kaikille! Mä oon kuitenkin itse ollut iloinen siitä, että täältä pystyy itse poimimaan omaan tilanteeseen sopivia juttuja. Omasta puolesta voin sanoa ihan rehellisesti, että jos jätän kommentoimatta johonkin juttuun tms., niin se johtuu siitä, että mulla on itsellä joku hässäkkä päällä tai olen jostain omasta jutusta niin huolissani, etten tajua/osaa kommentoida muiden juttuja. Se ei siis mun kohdalla ainakaan missään tapauksessa tarkoita, että ajattelisin jonkun toisen kommentin olen huonompi/vähempiarvoinen. Arvostan joka ikistä kommenttia täällä. Ihan niin kuin näitä sinun kommenttejasi nyt. Arvokasta, että uskallat tästäkin asiasta "ääneen" puhua täällä. Ja mun mielestä ainakin on kiva, jos edelleen jaksat täällä pyöriä! Ollaan sitten joulukuussa yhdessä onnellisia meidän pienokaisista ja käydään tätä raskautta ja niitä tuntemuksia läpi yhdessä täällä, tietäen että ne kuitenkin on jokaisella erilaisia ja henkilökohtaisia.
 
Ang1: Oon jo pitkään seurannut tätä foorumia, ei oo vaan tullut aiemmin liityttyä. Monet sun läpi käymät tunteet on tosi tuttuja. Meilläkin tätä vauvaa ehdittiin toivoa pitkään, joten vieläkään ei oikein tohdi uskoa siihen, että meille oikeesti on tulossa vauva. Neuvolaan ja ultraan meno aina jännittää ja helpotus on aivan valtava, kun vauvalla on kaikki hyvin. Eikä tarvita ku muutama päivä, niin taas jo miettii, että onkohan meiän pikkunen vielä hengissä. [:)] Varmaan helpottaa vähän, kun vauvan liikkeet alkaa tuntua kunnolla.. Samoja pelkoja on varmasti kaikilla raskaana olevilla, mutta jotenki sitä ite pelkää ja stressaa kaikkea liikaaki.

Tiesitkö muuten, että pitkään lasta turhaan toivoneet on alttiimpia tuolle masennukselle? Hullultahan se tietysti tuntuu, että sitten kun on vihdoin saamassa sen, mitä on kauan toivonut, niin masentuu.. Ihmisen mieli on aika kummallinen. :) Mutta niin, yritin vaan sanoa, että älä ainakaan syytä ittees. Ja hyvä, kun olet saanut apua! Onnea odotukseen.
 
Kuule, mietin tässä ihan juuri vähän aikaa sitten, että mahdatko olla ihan ok. Etkö juuri sinä jossain sanonut, ettet vieläkään oikein uskalla ostaa mitään? Eihän siinä sinänsä mitään, mutta jotenkin heti nousi mieleen, että voisiko tässä nyt olla jotain muuta kuin peruspelkoja. Jotain ehkä siinä tavassa, miten asian sanoit. Ja usein kai pelot ainakin hiukan helpottavat, kun viikkoja alkaa tulla. En kuitenkaan sanonut mitään, kun ajattelin jos olenkin väärässä ja olisin tuntenut itseni jotenkin tungettelevaksi tms. Että hyvä kun otit itse puheeksi tämän!

Tuohon palsta-asiaan muuten, masentuneena sitä myös kokee asiat ihan eri tavalla kuin muut. Joku sanoo jotain sillä mitään erityistä tarkoittamatta ja sillä sitten hyvin hyvin helposti loukkaa ihmistä, jonka mieli on jo valmiksi särkynyt tai kolhiintunut. Ja olen aika varma, että jos nyt kertoisit jostain pelostasi tms. niin siihen vastattaisiin taas eri tavalla, kun osataan yhdistää asia kontekstiin. Eli siihen, että pelkosi kumpuavat jostain syvemmältä.

Itselläni takana monien vuosien sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö, joka nyt puolentoista vuoden intensiivisen terapian avulla on hallinnassa ja voisi kai sanoa, että selätettykin. Tämän perusteella uskallan hehkuttaa psykologien ja terapeuttien hyötyä ja apua. Tekstistäsi mielestäni huokuu terve järki, todellisuudentaju ja toivo siinä määrin, että en näe mitään syytä, mikset selviäisi tästä ja ehtisi vielä raskaudestakin nauttia. Olet jo tiedostanut tilanteen ja olet valmis vastaanottamaan apua, joten esteitä jaloilleen nousemiselle ei tällaisen tavallisenkaan pulliaisen mielestä ole. Puhuminen on raskasta, kun kaivellaan tarpeeksi syvältä, mutta se on sen arvoista. Ja ehkä tosiaan selviät jo sillä yhdelläkin kerralla, kun saat ääneen sanottua kaiken.

Hirmuisesti tsemppiä ja voimia! Kohta varmasti helpottaa!
 
meemi, Zoe ja Pääskynen kiitos taas kovasti, tekstinne oli tosi mukava lukea.

Juurikin niin Pääskynen sanoin ja niin olen ajatellutkin ja niin pelännyt. Nyt jo eilinen kun kuuli sydänäänet (ja siis ekaa kertaa!!!) tuli sellaine olo että jeee, siellä on joku kaikki on hyvin. Mutta en ole uskaltanut tilata edes vauva lehteä, kaksplussaa tms koska olen niin pelännyt. En ole uskaltanut kaikille puhua raskaudesta tms.

Juurikin niinkuin zoe sanoi, samaa sanoi lääkäri että se lapsettomuus on tässä nyt varmasti taustalla. Myös siskon keskenmenot ja kohtuunkuolleet lapset on vaikuttavia tekijöitä. Varmasti ei myöskään se useamman rakkaan menehtyminen tässä lähiaikoina ole yhtään helpottaneet tätä asiaa. (Viiden vuoden sisään nukkunut pois 12 läheistä, jossa mukana mm. isä, mummu, nuori serkku, eno, setä ja täti)

Ja niinkuin meemi sanoi niin palstasta on paljon hyötyäkin! Moni on kysynyt jotain asiaa jota itse on pohtinut ja taas monelle on voinut vastata jotakin mitä itse juuri sai selvitettyä tms. Myös ihan sellainen perus "mitä kuuluu" keskustelu on tosi mukavaa.

Ja tosiaan uskon vakaasti että nyt kun kuultiin sydänäänet ekaa kertaa, vauva on alkanut potkia kovasti ja ultra vajaan kahden viikon päästä niin eiköhän se tästä.
Ja toivon todella että vältyn siltä synnytyksenjälkeisestä masennukselta, se kun kuulema on todennäköinen jos tätä mielipahaa ei hoideta kuntoon ajoissa.

Kiitos kun olette olemassa siellä linjojen toisessa päässä <3
 
Ajattelin juuri samaa, mitä Pääskynen kirjoitti kahdessa ensimmäisessä kappaleessa.

Itse olen kihnuttanut eteenpäin kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän masentuneena. En ole saanut apua, vaikka olen toisinaan hakenut, sillä kaipa olen sellainen tyyppi, että musta on ulkopuolisen vaikea nähdä, että jokin olisi vinossa. En vain osaa valittaa uskottavasti. Olen kyllä sanonut mm. opiskelijaterveydenhuollossa 26-vuotiaana, etten katso autoja ennen tien yli menemistä, haluan lopettaa pitkäaikaisen parisuhteeni ja myydä koirani, koska en usko pystyväni antamaan kenellekään mitään, enkä pysty edes koiraani ulkoiluttamaan, kun en saa päätettyä mihin suuntaan lähden ulko-ovesta ja päädyn kerta toisensa jälkeen istumaan tuntikausiksi eteiseen.

Joskus olen ollut jopa kateellinen niille, jotka saavat apua. Mulle paras kommetti on ollut: "Kuule, muistatkohan sä syödä kunnolla, ettei verensokeri vain pääse heilahtelemaan? Ja niinhän se on, ettei elämä aina niin ruusuista ole." Ihankuin olisin ollut jotain teiniangstia valittamassa sen sijaan, että kerroin elämänhaluni itsesäilyttämisvietin olevan hukassa. Näitä kausia on tullut ja mennyt. Viimeisen parin vuoden aikana olen voinut paremmin.

Ihanaa siis, että tilasi Ang1 on noteerattu ja olet saamassa apua! <3

Olen myös huomannut saman, kuin Pääskynen, että masentuneena näkee asiat hyvin eri tavalla kuin muut. Joku sanoo jotain kevyttä ja merkityksetöntä, mutta omassa mielessä kaikki muuttuu merkitykselliseksi ja asiat tahtovat väkisin esiintyä itselle pahimmalla mahdollisella tavalla.

Voimia sinulle Ang1 tervehtymiseen! Älä unohda käydä tällä palstalla saamassa vertaistukea! Tämä on hyvä ja kannustava palsta. Monien kommenttien tarkoitus on hälventää tuskastelijan huolta ja antaa objektiivisempaa näkökulmaa asiaan, jota helposti itsekseen murehtiessa ei näe. Kyse ei siis ole toisen huolen mitätöimisestä, vaan yrityksestä helpottaa toisen oloa.
 
Yks pahimpia ainakin itellä on vielä se, että jään märehtimään pitkäksi aikaa jos joku nyt sanoi jotain tai miten itse nyt sanoin noin tai näin ja voi ei mitä sekin nyt ajattelee jne.

Joku terapeutti sanoi jossain lehdessä, että masennukseen sairastuu ihmiset, jotka ovat tavallista realistisempia ja näkevät maailman ns. todellisemmin kuin muut kaikessa karmeudessaan. Elämähän ei oikeasti ole helppoa ja masennukseen taipuvaiset ihmiset näkevät sen selvemmin kuin terveet. Terve ihminen saa itsensä uskomaan siihen illuusioon, että kaikki on hyvin. Jotenkin näin se meni. Ja näinhän se pitkälti on.

Ang1, se on tosi hienoa, että tunnet potkuja ja liikkeitä ylipäätään! Se varmasti tukee hyvin pelkojen käsittelyä ja niiden kanssa selviytymistä. Kyllä se pikkuinen siellä on ja on TODELLA todennäköistä, että pysyykin. Sinne neuvolaankin varmasti pääset sydänääniä kuuntelemaan muulloinkin, jos haluat. Nyt vain askel kerrallaan, toivottavasti päässä ei jyskytä "olisi nyt pakko iloita tästä ja ostaa innoissaan tarvikkeita" jne. Koska ei tarvitse, kaikki sitten ajallaan, kun siltä tuntuu. Ei parane ottaa paineita ympäristöstä, jos ja kun nyt saat tämän selvitettyä, niin se ilo tulee kyllä ihan itsestään perässä. Siitä voit olla varma.
 
Äitini juuri eilen minulle sanoi että kuules nyt, sulla ei vielä tarttekaan olla mitään kun valitin etten saa mitään ostaa kun nyt mies sitten kieltää.. meillä on muutto tulossa ja mies on sitä mieltä että ennen muuttoa ei osteta yhtikäs mitään. Tosi ymmärrettävää ja muutto on ihan pian ja varmasti jaksan kyllä odottaa sen ohitse. Eli nyt mulle on sen neukku käynnin myötä tullut halu ostaa pienelle jotain [:)] Mitenkähän käy sen ultran jälkeen, saati 4D ultran jälkeen...

Niin tuosta realistusuudesta että se on ihan totta. Tai ainakin se että minä jään murehtimaan hyvin helposti asioita joille moni sanoisi että voi ei, olipa harmi ja kohauttaa olkapäitänsä ja se oli siinä. Eli esimerkkinä vaan kun joku kk taaksepäin näimme mieheni kanssa kaksi ihmistä ojan pientareella katsomassa itkien kissaansa joka oli jäänyt auton alle, ajoimme siis ohitse, emme onneksi kävelleet niin ei tarkkaa nähnyt sitä ruumista siinä. No, tästä seurasi se että edelleen muistan sen murheen joka siitä mullekin tuli, ja olin vaan ohikulkija. Mä olen ihan hölmö mitä tulee eläimiin ja niiden kuolemaan. Jos lintu lentää tuulilasia päin niin se ei ole mulle todellakaan mikään olankohautus ja se oli siinä, kyllä mä hetken sitä asiaa murehdin kauemmin kuin moni muu. Ja pelastan myös perhosia ja koppakuoriaisia vesisaavista.. Että semmoista. Ja siis pahin asia mitä voin alkaa miettimään on omien nykyisten vauvojeni eli koirieni kuolema, siitä ei seuraa mitään hyvää.

Minä en ole aiemmin ollut masentunut, mulla on ollut burn out kyllä ja paniikkihäiriöitä.. eli joo olen aina murehtinut vähän turhan paljon asioita. Nytkin veikkaan itse että ei tämä ole masennusta vaan tuota paniikkihäiriötä, jonka kanssa opin elämään kun saan sen asian aisoihin tai selvitettyä missä mennään. Se paniikkihäiriö on sellainen mulla että siinä ja torikammossa on hiuksenhieno ero.. Eli pelkään sosiaalisia kanssakäymisiä, isoja illallisia sukulaisten tai miehen perheen tms kesken, kauppareissuja isoissa paikoissa kuten ideapark tms.. jopa puhelimeen puhuminen on vaikeaa.

Mulle juuri eilen (älkää edes kysykö miksi kävin eilen lääkärissä...) lääkäri sanoi että nyt ulos neljän seinän sisältä, siellä sun tulee murehdittua asioita ihan liikaa... voi apua.. Mulla ei pitäisi siis koskaan olla pitkää lomaa.. mitenkähän käy äippälomalla, onneksi siinä on sentään vauva ja nuo mun rakkaat koiruudet tukena.

No joo, mutta siis. Tänään on jo tosi hyvä päivä. [:)] Kaikki on hienosti ja ei mitään masisfiiliksiä ainakaan vielä ilmennyt.
 
Yksi hyvä päivä on Ang1 hyvä alku, tartu siihen ja niihin fiiliksiin! [:)]

Mä olen siis ollut masentunut koko mun lapsuuden ja teini-iän. 12 vuotiaana mun ongelmat alkoi näkyä syömishäiriönä ja 16 vuotiaana jouduin lopulta sairaalaan vakavan anoreksian ja masennuksen takia. Sairaalassa olinkin sitten 3 vuotta. Syömishäiriön ja masennuksen eri hoitomuodot ja tuntemukset on siis mulle tuttuja. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat lääkkeet kokeiltiin, mutta apua ei löytynyt. Itsemurhaa yritin yhteensä 4 kertaa. Sähköshokkihoito oli se mikä pelasti mut masennuksesta. Siitä alkoi toipumisen kivinen tie. Mahdollista se siis on. Mulle lääkärit sanoivat silloin, ettei mulla ole mahdollisuuksia normaalielämään ja invaprosenttikin oli mulla 100 %. Sisuunnuin lääkärien sanoista niin, että tässä olen nyt ja voin hyvin ilman lääkkeitä, onnellisena rakkaan miehen kanssa, odottaen vauvaa. Minulla on ammatti ja rakkaita eläimiä.

Itsekin olen hieman miettinyt, että onko mun hermoilu ollut normaalia nyt raskausaikana. En todellakaan tiedä. En osaa erottaa mikä on "vain normaalia raskaushormooni juttua". Mä itkeskelen paljon ja hermoilen ja mietin liikaa. Mäkään en osaa ohittaa asioita olankohautuksella, vaan jään märehtimään. Nämä tuntemukset ei todellakaan ole samaa tasoa kuin silloin 10 vuotta sitten, jolloin mun suurin päämäärä elämässä oli saada itseni hengiltä, mutta silti mietin, että onko kaikki ihan ok. Neuvolakäyntejäkin on mun mielestä aivan liian vähän. Kaipaisin paljon enemmän tukea sitä kautta.
 
meemi, mulla on seuraava neukku 3 viikon päästä kun normaalisti on 4 jopa 5 viikon välein. Eli sano ja puhu reilusti asiasta niin saat tukea heti! Mulle sanottiin myös että pääsen koska vaan kun haluan, kehoittivat oikein soittamaan usein ja käymään.

Ja mitä nyt muutaman eri lääkärin ja neukkutädin luennoista käsitin niin olen kyllä huolissani susta. Aiempi masennus on erittäin kova tekijä näissä asioissa, silloin ne hormoonit kuulema lähtee toimimaan heti paljon voimakkaammin kuin ns. normaalisti. (Vaikka naisten hormooneista on kuulema vaikea sanoa mikä on normaalia..)

Mun tapauksessa neukkutäti huolestui pelkäämistä ja huolehtimista ja itkuisuutta (en varsinaisesti itkenyt paljoa mutta itketti ja herkistytti paljon). Eli juuri niitä mitä sullakin on. Itse pidin noita asioita ihan normaalina raskauden juttuna mutta eipä se sitten olekaan kuulema ihan normaalia enää tässä vaiheessa. Nyt pitäisi jo olla vahvana se "ihanaa kun tulee vauva!!" fiilis..

Mistä päin olet?
Itse olen Tampereen seudulta. Täällä ainakin ollaan hyvin tarkkana noista jutuista koska pahimmillaan voi kuulema synnytyksen jälkeen käydä todella pahoja asioita, pahimmillaan jotkut äidit on vieneet joko oman tai lapsen hengen [:(]
 
^oikeassa olet Ang1!

Mä oon Vantaalta ja musta tuntuu, että kun kaupungin talous on kuralla, niin säästetään joka hiivatin asiasta. Täällä ei kesällä ole neuvolassa edes lääkäriä ja muutenkin minimimiehitys. Vain kaikkein tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat hoidetaan. Eli juurikaan raskaanaoleville ei ole kesällä neuvolakäyntejä. [&:] Tosi tyhmää mun mielestä. En tiedä tihentyykö ne syksyllä, mutta nyt ainakin tuntuu olevan tosi harvoin. Mä olen käynyt vain 2 kertaa neuvolassa ja seuraavan kerran menen vasta elokuun puolivälin jälkeen. Nyt kun sinne soittaa niin vastaa aina joku sijaisen sijainen, joka ei tiedä mistään mitään.

Haluaisin todella keskittyä iloitsemaan tästä vauvasta ja jossain taustalla se ilo ja onni onkin. Sitä haalistaa kuitenkin jatkuva huoli ja stressi. Mä todella olen halunnut lasta erittäin kauan, vaikka yritystä meillä ei ollutkaan kuin 3 kk.

Täytyy nyt seurailla ja miettiä jos elokuun puolella soittaisin neuvolaan. Ehkä siellä olisi jo silloin vähän parempi miehitys. Olisi ihanaa päästä kuuntelemaan vaikkapa sydänäänet. Varsinkin nyt kun potkuja ei tunnu vieläkään (ei ole tuntunut 4 päivään). Mä siis olen oikeasti tosi huono hakemaan itselleni apua ja jotenkin vaan pelkään, että taas sanotaan vain, ettei mua mikään vaivaa...

Tosi hyvä Ang1, että Tampereella otetaan asia tosissaan ja olet saanut apua. Toivottavasti asiat alkaisi selvitä meillä molemmilla, oli ne sitten mitä tahansa. Tsemppiä edelleen!
 
Aika hävytöntä toimintaa, ettei huolehdita äideistä edes sen vertaa, että annettaisiin ylimääräistä aikaa kun on oikeasti hätä. Hyvä jos saat meemi soitettua vaikka maanantaina ja saisit kinuttua jonkun ajan sieltä. Kerrot vaan kaiken noista huolista yms. jos ei onnistu, niin aika paskaa toimintaa. Kyllä apua ja tukea pitää saada, kun pyytää. Viimeistään sitten siellä "virallisella" neuvola käynnillä kerrot kaikki noi samat jutut mitä täälläkin. Luulisi kyllä, että neuvolakäynnit tihenevät sielläkin suunnalla loppua kohden. Täällä päin on nyt tähän asti ollut toi kerran kuussa ja sitten olikohan rv 30 alkaen pari kertaa kuussa. Ei uskoisi, että noita säästötoimenpiteitä voi kovin pitkälle viedä.
 
Ensinnäkin: tsemppiä teille kaikille, joilla tällaisia tuntemuksia on/on ollut/tulee.

Mulla ei masennusta tietääkseni ole ollut, eikä ole nytkään, enkä varmaan osaa semmoista itselleni hankkiakaan, vaikka joskus kovassa stressissä sitä on oikein toivonut, että tulis joku vaiva, jonka varjolla sais vähän hengähdystaukoa hommiin...

Mä (edelleen täällä Helsingissä) kommentoin nyt tässä vaan tuota neuvolakäyntien tiheyttä, kun siis mun mielestä on kans AIVAN LIIAN VÄHÄN käyntejä näin ensisynnyttäjän näkökulmasta sinne neuvolaan. Ja mua ei siis edes suuremmin asiat huoleta, aika silleen "normaalisti" kai oon osannu huolehtia ja pitää maalaisjärjen päässä.
Mulla oli siis eka neuvola rv 8 ja sen jälkeen vasta rv 17 (ois ollu myöhemmin, mutta täti suostu buukkaamaan ajan ennen kesälomaansa, eikä vasta sen jälkeen). Ja nyt kun kävin taas lomien jälkeen rv 21, niin neuvolatäti ihan kysyi, että "koska varataan seuraava aika", ja "tuntuuko että tää aika menee liian pitkälle" ja silleen.

Eli mun henkkoht täti on kyllä ystävällinen ja kysyy multa, että jos musta tuntuu, että seuraava aika menee liian kauas, niin varataan se sitten vähän lähemmäs. [:)] Ja vaikkei ois kysynytkään, niin oisin varmaan sanonu, jos ois tuntunu siltä, ettei pysty oottaan niin kauas.

Kannattaa siis varmaan muuallakin vaan ilmaista itsensä siellä neuvolassa ja pyytää aikoja vähän tiheämmin, jos tuntuu, ettei pää kestä niin kauas kuin pitäis.
Ja ottakaa ihmeessä kaikki apu vaan vastaan, mitä tarjotaan, kun Suomen maassa on tunnetusti näihin psyyken ongelmiin niin vähän valtion varoja olemassa, ja säästötoimet vie siitäkin suuren osan.

Ja jos apua ei tarjota, niin PITÄÄ VAATIA! Neuvolassa SAA ja PITÄÄ valittaa, kun siltä tuntuu! Älkää jääkö kotiin märehtimään asioita ja aatelko vaan että "mä varmaan vaan kuvittelen", vaan liioitelkaa vaikka vähän niin kyllä se apu sieltä sitten löytyy.

Tsemppiä vielä kerran kaikille!

P.S. tiedän, että nyt puolet teistä ajattelee, että "no helppo se tuon on sanoa, kun ei yhtään tiedä miltä musta tuntuu", mutta älkää ajatelko niin! [:)] Ihan tässä on kaikkien hyvinvointi mielessä ja hyväntahtoisuuttani yritän kannustaa ja vähän potkia persuksille, jos vaikka jollekin tulisi rohkeampi mieli mun sanoista ja saisi hankittua/vastaanotettua apua.
 
Nimenomaan Eve78 ja Pääskynen!

Mulle täti sanoi just sitä kun itse siinä mutisin itsekseni että kai mä olen sit vähän liian vähän soitellut näistä.. (en ole siis soittanut neuvolaan juuri ollenkaan) niin se tokasi että KYLLÄ, tänne pitää soitella kaikesta että sen takia täällä ollaan.
Sit mainitsin että kun teillä on se aika milloin soitetaan ja se ei sovi mulle ainakaan enää kun töihin menen takaisin niin se sano että se on suuntaa antava ja lähinnä tulosten kyselyyn jne.

Eli meemi olen ihan samanlainen että liian vähän älyän vaatia mitään ja ryhtyä toimenpiteisiin. Tosin olen huomannut että nyt kun kyse on vauvasta eikä pelkästään musta niin olen aika hötkyksi kyllä ruvennut, ehkä vielä enemmänkin tästä sitten kun vauva syntyy.

Voisitko ajatella meemi soittavasi ja lukevasi suoraan noista teksteistä mitä tänne kirjoitat sinne hoitajalle? Jos luet niin olen aivan varma että saat heti ajan.. Kuulostaa nimittäin jo siltä että olisi syytä päästä ja pian juttelemaan tädin kanssa ja kuuntelemaan vauvaa.  Mun tekisi mieli itse soittaa jo sinne.......
 
Minä olen kans masennuksen läpikäynyt, ja melko tarkalleen vuosi sitten jätin lääkkeet pois tavattuani nykyisen poikaystävän/avomiehen. Sillon vaan alko tuntuun siltä et se valo siel tunnelin pääs ei ehkä sittenkään ole se juna [:)]

Nyt huomasin tätä keskustelua lukiessani, että ehkä nää munkaan pelot ja oman kasvavan itseni inhoamiset ei olekaan normaalia. Oon kyl miettiny jo pitemmän aikaa et ei tään näin kuulu mennä, et melkeinpä joka päivä tulee hetki/tilanne kun tuntuu siltä et en mä haluu. Mä olen tätä lasta ite halunnu jo monen monta vuotta, valitettavasti -tai toisaalta onneksi- edellinen suhde ei ollu sitä lajia jossa aletaan perustaan perhettä. Eli siis vauvakuumetta potenu monta vuotta, ja nyt kun pitäis iloita ja riemuita ni päivittäin tulee hetki(ä) jolloin tuntuu että mä en haluukaan olla raskaana. Mut ne hetket menee onneks ohi, joiden jälkeen jos nyt en kilju riemusta asian suhteen, ni olen ainakin vähän edes onnellinen.

Ja tään keskusteluketjun ansioista mä sain tänään sanottuu tuolle mun rakkaalle miekkoselle et kaikki ei ehkä olekaan mulla nyt okei, ja aloin miettiin et ehkä pitäis heti huomen aamuna soittaa sinne neuvolaan ja pyytää sieltä apuja jotta vois oikeesti päästä nauttimaan tästä raskaudesta. Kun en minäkään ollu ennen kuullutkaan raskauden aikasesta masennuksesta, sen jälkeisestä kyllä... Ajottain kyllä pystyn nauttimaan olotilastani, sillon kun pääsee esim kaupunkiin, ja kaikki kotiasiat unohtuu [:)] Hipelöin pieniä tavaroita ihan onnessani, ja suunnittelen asioita ja aikaa eteenpäin, mut sit kun palaa kotiin ni kaikki se paska tulee taas uudestaan mieleen. Ja yks mikä mua häirii omassa itsessäni, ni mua ahdistaa kun raskaus näkyy niin selvästi etten saa sitä peitettyy julkisilla paikoilla. Jostain syystä mä en haluu et kukaan ulkopuolinen sais tietää, mikä nyt sinällään on kyl melko mahdoton ajatus, mut näin se vaan menee... Ja kun kuitenkin tiedän et pienellä paikkakunnalla kaikki tietää jo tään mun "tilan", mutta ihmisen mieli osaa olla niin kummallinen.

Mutta se mun märinöistä, toivon kaikille aurinkoista jatkoa, toivottavasti saadaan helpotusta oloihimme että päästäis kunnolla nauttimaan kasvavista mahoista [:)]
 
^tsemppiä Fantti82 sinullekin. Tosi hyvä jos nyt heti saat soitettua sinne neuvolaan. Turha näitä oikeesti on yksinään miettiä, mutta itse olen vain tosi huono apua hakemaan...

Mua helpotti suuresti kun perjantaina kävin neuvolassa. En suoraan saanut puhuttua ongelmistani, mutta jotain mutisin huolista ja hermoiluista ja sainkin sen vuoksi kuunnella sydänäänet. Se helpotti jo kummasti. Olisi se silti hyvä jos ihan suoraan saisi jonkun kanssa näistä asioista puhuttua. Mä puhun kyllä mieheni kanssa kaikista mua vaivaavista asioista jne. mutta en ole sitä ääneen sanonut, ettei ehkä ole normaalia, että mua näin paljon hermostuttaa ja vaivaa asiat. Eli mies ei välttämättä ymmärrä, ettei kaikki olekaan normaalisti. Nyt yritän vaan päivä kerrallaan.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top