Puolison suhtautuminen raskauteen ja tulevaan lapseen

[Retale]

Varsinkin esikoista odottavilta (mutta toki muiltakin) kiinnostaisi kuulla, että miten teillä ne puoliskot on suhtautunu raskausuutisiin ja alkuraskauteen. :)

Meillä isäntä oli alkuun jopa shokissa ja muutamia päiviä oli niin mietteliäs, että vaikutti suorastaan mökättävältä. Melkein jo mieleni pahoitin. Nyt on kuitenkin vähän tasaantunut ja käyttäytyy ihanan huomaavaisesti. Myös kotitöitä on ruvennut tekemään ennennäkemättömällä tarmolla, mistä en todellakaan valita. Lisäksi varmistelee, että olen muistanut syödä ja ottaa vitamiinini. Eilen pyykkejä viikatessa juteltiin raskaudesta, jolloin kertoi stressaavansa kovasti tulevaa elämänmuutosta. On tuo kyllä niin kova murehtimaan asioita ennakkoon, että toivottavasti ei stressaa itseään kaljuksi.

 

[Viuhti--]

Meillä tilanne oli se, että olin jo vuosia sitten sanonut miehelleni, että jos joskus yritetään saada lapsia, se on sitten yhteinen projekti. Tarkoitin tällä sitä, että en aio "painostaa" tai muuten olla ainoa aloitteentekijä lapsiasioissa vaan haluan, että mieskin kokee sitten olevansa valmis uuteen elämäntilanteeseen. Lopulta menikin niin, että mies lähes vuoden ajan pilke silmäkulmassa vihjaili ja vitsaili, että eikö jo mietittäisi lapsiasiaa. On mukavaa, kun tietää, että jo odotus on yhteinen, jännittävä matka, missä myös mies elää vahvasti mukana. :)

 

[Little My]

Innoissaan on mukana raskaudessa, mutta vielä hieman varovaisesti asiaan suhtautuu, koska taidetaan molemmat sitä keskenmenoa pelätä vaikkei se kovinkaan todennäköinen kaikki asiat huomioiden edes ole.. Varhaisultrassahan me käytiin ja kaikki oli siellä hyvin, elokuun lopulla sitten h12 ultra tulossa, jospa sen jälkeen uskalletaan molemmat ihan tosissaan iloita tästä <3

 

[Sandstrom]

Tämä oli yhteinen projekti joten innoissaanhan tuo asiasta on =) Suunnittelee jo ehdottomasti hakevansa sellaisen "kengurukantoliinan" jolla voi lasta kanniskella ympäriinsä ja yhteisistä kirjastoretkistä haaveilee. Meillä ei siis mennä hieman asioiden edelle

 

[anssku]

Innoissaan on täälläkin mies asiasta, tosin ei kauheesti hehkuteta koska kummatkin pelätään sitä keskenmenoa. Niitä kun on pari takana meidän suhteen aikana. Mutta onnellisia ollaan kumminkin :)

 

[JMT]

Kyllä meillä mies on innoissaan tulevasta vauvasta, oli myös ekasta ja ihana isä onkin :heart:

 

[satunen90]

Meillä kanssa on hyvin mies suhtautunut. Toinen siis tulossa joten isän "hommat" on hälle jo tuttuja :) Mutta luulen, että tää kunnolla konkretisoituu myös hälle ultrassa, kuten viimekin kerralla.

 

[Retale]

Ihanaa, kun teillä on tulevat isät alusta asti niin innolla mukana! Mulla taitaa sitten olla melkoinen stressipehva tuo, kun niin kovasti murehtii. Ja varmasti kyllä vaikuttaa sekin, että ei oikeastaan odotettu plussaa näin pian, eikä mitenkään laskettu sen varaan. Oltiin ehditty tehdä ensi keväälle jo aika paljon sellaisia suunnitelmia, joihin ei vauva varsinaisesti kuulunut. Sillähän se plussakin sieltä varmaan pärähti, kun lakattiin yrittämällä yrittämästä.

 

[toupie]

Mun mies odottaa toista tällä hetkellä aika samalla tavalla kuin ekaakin. Ei ole vielä varmaan kunnolla sisäistänyt asiaa. Hän on lapsesta asti ollut tosi menevää sorttia, ei jaksa olla paikallaan tekemättä mitään ja haluaa viettää aikaa myös yksin ja kavereiden kanssa. Välillä siis ahdistuu kun kotihommat ja esikoisen hoitaminen on niin sitovaa, mutta hoitaa ja touhuaa kyllä ihanasti lapsen kanssa. Häntä tietenkin jännittää, kun elämä tulee muuttumaan entisestään vielä niin paljon ja kotihommat sitovat entisestään olemaan kotona. Mutta itse on hommaan ryhtynyt ja tietää että ei tämä pikkulapsiaika ja ruuhkavuodet ikuisuutta kestä.
Mutta nykyään kun pystyy lähtemään lapsen kanssa kahdestaan vaikka leikkipuistoon ja touhuamaan, niin paljon on helpottanut. Esikoinen on ihan isin tyttö, varmasti kun isi jaksaa ihan eri tavalla touhuta ja leikkiä kuin äiti.:D
Viime raskaudessa alku oli samanlaista, miestä meinas ahdistaa ja tuntu raskaus epätodelliselta, mutta vauvan liikkeiden alettua tuntua, alkoi helpottaa. Ehkä tällä kertaa ei ole niin ahdistunut, mut toki tuleva mietityttää.
On kyllä ollut ihanaa, kun itsellä on ollut huono olo, niin mies on paljon touhunnut esikoisen kanssa ja antanut mun levätä. Tuo mulle vettä jos oksennan ja ottaa mulle ruokia jääkaapista pöydälle valmiiksi, ettei mun tarvi mennä jääkaapille yökkimään.:D

 

[Caprica]

Meille on toinen matkalla. Mun mies ei muutenkaan ole mikään fiilistelijä ja ekan raskauden aikana mua välillä harmitti, ettei mies koskaan jutellut mahalle tai silitellyt sitä, vaikka raskaus oli yhdessä toivottu. Raskausaikana hänen suurimmat julkituodut tunteensa liittyi vahvasti jännitykseen ja huoleen tulevasta, meidän jaksamisesta, voimavaroista, elämänmuutoksesta. Nyt jälkikäteen näen selvästi, että se oli hänen tapansa käsitellä raskautta ja sitä myötä muuttuvaa elämää. Eri ihmiset käy erilaisia tunteita läpi eikä niissä oikein ole oikeaa tai väärää tapaa. Varmaan kaikkea tunnekirjoa hän ei tuonut ilmi muutenkaan. Esimerkiksi olin aina sanonut, että voidaan jakaa vanhempainvapaita, koska niiden käyttö ei ole mielestäni minun yksinoikeus. Niinpä yhtenä päivänä hän vain ilmoitti, että oli kysynyt töistä voiko jäädä puoleksi vuodeksi kotiin, kun esikoinen on puolivuotias. Näin myös tehtiin :) Eli vaikka ulospäin ei näkynyt suuria tunteita, hän valmistautui lapsen tuloon omalla tavallaan.

Miehestäni todella syntyi isä esikoisen syntymän myötä - hänellä on tosi vahvat muistikuvat siitä, miltä esikoinen näytti syntyessään maailmaan ja synnytys oli mun miehelle(kin) todella voimakas kokemus. Ensimmäisistä hetkistä lähtien esikoinen vietti paljon aikaa isälläänkin ihokontaktissa. Mieheni myös kantoi (ja kantaa edelleen) esikoista paljon ja jäi tosiaan lopulta 7 kuukaudeksi kotiin vauvan ollessa 6,5-kuinen. Siltä ajalta on muuten hauskoja kuvia, kun esikoinen nukkuu miehellä kantorepussa ja hän itse vetelee kiireen vilkkaa lounasta nassuun samalla. Meille molemmille teki hyvää nähdä vauvavuosi sekä työssäkävijän että kotonaolijan silmin.

Tässä toisessa raskaudessa mies on ollut omalla käytännöllisellä tavallaan ehkä henkisesti enemmän mukana alusta asti - ei siis niin kääntynyt omiin ajatuksiinsa kuin viime raskaudessa. Ihan neutraalin onnelliselta vaikuttaa :) Ehkä mulla itsellä on enemmän tunnepuolen työstettävää tämän toisen tulemisessa, luopumisen tuskaa esikoisen ainokaisuudesta ja viimeisistäkin oman ajan rippeistä, mutta onhan tässä vielä 8kk aikaa :D

Tämä oli ajateltu kannustuksena siis heille, joiden miehet ei välttämättä heti ole täysillä fiilistelemässä tulevaa. Isälläkin kun herää monenlaisia tunteita ja ajatuksia ja se on ihan ok - ne on vaan tunteita ja ajatuksia, ei todellisuutta.

 

[Jaffa93]

Meillä mies myös ihan innoissaan! Esikoisesta oli myös :) Nyt jo aina kun tulee vaikka töistä kotiin niin moikkaa myös heti vauvaa ja silittelee masua :D <3

 

[Hepuli]

Täällä kans neutraali Ja itsekseen pohdiskeleva. Esikoinen olikin vahinko joten eka viikko miehellä meni todella kovassa myllerryksessä ja ihan aborrtikin oli käynyt hänen mielessä (ja mulla miehen jättäminen jos ois sellaseen mennyt). Olin sit ite neutraali ja annoin miehen ite pohtia mitä elämältä halusi. Itkin ite kauheesti sillä viikolla. Mies halusi meidän lapsen. Raskausaikana oli aika neutraali, ultra konkretisoi paljon. Sitten kun liikkeet alkoi tuntua niin se oli iso juttu ja iltaisin piti kättä masun päällä ja silitteli. Kun tyttö syntyi, niin hänestä tuli samalla hetkellä maailman upein isä meidän lapselle Neiti on nyt 2v ja ite oon ollut koko tän vuoden töissä ja isi hoitanut lasta kotona. Tekee sen enemmän kuin mielellään, rakastaa typyä suunnattomasti ja on tosi perhekeskeinen isä.

Tän toisen odotus on alkanut seesteisemmin kun nyt ihan pidemmän aikaa haluttiin toista. Mutta tosi neutraali on miehen suhtautuminen. Viimeistään ku pieni syntyy niin herra on aivan myyty ♡

 

[Marisssa]

Meillä oli niin monta vuotta yritystä ja vuodesta toiseen keskenmenoja joka kerta kun uskallettiin yrittää uudestaan. Se vei sitten esikoisen raskaudesta paljon alusta. Muutenkaan toi mies ei oikeen puhu mistään tunteisiin liittyvistä asioista ja aika usein on vaan neutraali vaik vois osoittaa tunteita jotakin asiaa kohtaan. Ennen ekaa utraa mies ei oikein osannut/halunnut puhua tai suunnitella tulevaa kun pelkäs vaan keskenmenoa. Mä olin alkuun toisi surullinen ku olisin halunnut yhdessä iloita raskaudesta mutta mies oli niin varovainen. Puhui kyllä jos minä aloitin, mutta keskustelut päätyi lyhyeen ku mies ei vielä halunnut elätellä liikaa toiveita ja lisäksi ku mun raskaus oli oireeton niin positiivinen raskaustesti ja neuvolakortti oli ainoat "tositteet" raskaudesta.
Eka ultra muutti ihan kaiken. Muistan vieläkin ku miehelle tuli onnen kyynelet ja kaikki se mitä kätilö sanoi sai meidät molemmat käsittämään että tää on nyt ihan todellista! Sen jälkeen mies oli yhtä hymyä aina ku puhuttiin vauvasta ja odotti innolla mahan kasvamista. Usein illalla tunnusteli liikkeitä, mutta ei tainnut juurikaan puhua mahalle eikä osoittaa tunteita erityisemmin mahaa kohtaan. Huolehti mun voinnista ja syömisistä ja osallistui kaikkeen mihin pysytyi tai oli hyödyllistä osallistua. Neuvolassa kävi vain kerran, mutta pelkopolin kätilökeskusteluissa oli aina mukana. Oltiin sovittu että mies on yhtä perillä kaikesta ja tietää tasan mun toiveet ja muut, että jos mun sairaala/lääkäripelko iskee synnytys tilanteessa niin mun ei tarvi puhua mitään vaan mies huolehtii kaiken, eikä tarvi kysellä siinä tilanteessa multa ku hän on olut mukana kaikessa ja ollaan yhdessä käyty läpi asiat. Miestä parempaa tukihenkilöä en olis voinut kuvitella synnytykseen mukaan ja hän hoiti hommansa loistavasti.
Lapsen syntymän jälkeen hän on ollut täydellinen isä meidän lapselle. Tuntuu että kaikki muuttui sillä sekunnilla kun hän näki esikoisen ekan kerran. Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia sen suhteen. Ajattelin että ku miehellä ei oo juuri kokemuksia lapsista ja aina ku laittoi vauvan syliin niin mies hikoili ku pieni possu, että annan hänelle vapaat kädet osallistua sen verran kun hän haluaa/kokee omakseen, enkä pakota tekemään mitään. Ensimmäiseen pariin kk en tainnut vaihtaa kun muutaman vaipan ja en tehnyt yhtään ruokaa enkä kovin paljoa kotitöitäkään. Havahduin jossain vaiheessa että mies hoitaa meillä ihan kaiken ja mun vastuulla oli vain imettäminen. Jos vauva heräs yöllä muuhun kuin tissille, mies hoiti kaikki yöheräilyt ja hoitaa edelleen (nykyisin onneksi herää ehkä kerran viikossa).
Kaikki on jotenkin mennyt aivan luonnostaan näin ja kummankaan ei oo tarvinut kertaakaan pyytää toista tekemään mitään. Mies hoitaa lasta aina silloin kun on kotona ja minä silloin kun mies on töissä. Kotityöt menee nykyään tasapuolisemmin eikä mies hoida yksin kaikkea. Miehen vastuulla on keittiö ja kokkailut ja mun vastuulla on pyykit ja imurointi. Kaikki muu tehdään yhdessä.
Varmasti tän toisen lapsen suhteen on sitten eri tilanne. Ehkä pitää vähän jo alkaa sopimaan että kumpi tekee milloinkin esikoisen kanssa asioita kahdestaan ja kumpi hoitaa vauvaa ja miettiä nukkumajärjestelyitä jne. Mut eipä sitä voi ennakoida kun ei tiedä millainen tyyppi täältä on tulossa. Mies on kyllä aivan onnessaan ku on alusta asti halunnut useamman lapsen ja varmasti hoitaa isän roolia yhtä hienosti jatkossakin. Mut taas tietty sama tilanne että koko raskauteen suhtaudutaan neutraalisti ennen ekaa ultraa.

 

[Niittipyssy]

Melko neutraalisti vielä suhtautuu (9+3), tuli kyllä mun kanssa varhaisultraan ja neuvolakäynnin jälkeen kysyi heti kuulumiset ja muut. Hän on muutenkin meistä se rauhallisempi ja harkitsevampi niin ei ole vielä kertonut vauvasta kenellekään, tosin sovittiinkin ettei hänen perheelle kerrota ennen nt-ultraa... On kyllä silminnähden liikuttunut mun esitellessä vauvanvaatteita ja kävipä omatoimisesti tsekkaaman IKEAn pinnasänkyvalikoiman mua odotellessaan

Mies haluaa yleensä valmistautua hyvin kaikkeen, joten tässäkin asiassa hänen on vaikea luottaa siihen että on ok olla vielä ihan pihalla Toistaiseksi hän vaikuttaa jännittävän miten me pärjätään ja miettii "menetettyä vapautta" mutta en ota aiheesta stressiä, kaipa tuo esikoisen kohdalla on ihan normaalia varsinkin kun on jo melkein 6v oltu kaksistaan ja viime vuosina paljon matkusteltu niin kyllähän elämä muuttuu aika radikaalisti. Tuo on vähän hitaasti lämpeävää sorttia

 

[daimi]

Mun ukkokulta on kovinki suojelevaista sorttia raskausaikana. Nyt varsinki ku ollu näitä oireita pahoinvoinnista, huimauksesta ja pyörtymisestä lähtien. Sekä nää ihan perussairastelut (flunssa yms), jotka vie voimat ihan täysin. Eihän se meinaa päästää mua töihinkää kovin helposti jos jostain nykyään valitan ku pelkää et uuvutan itteni loppuun tai sattuu jotain.. Kaikissa raskauksissa on ollut ihanasti mukana ja eka ultra on se konkretisoiva tekijä hänelle tulevasta pienestä vaikka toki vattaa silittelee jo paljon nytkin. Meillä odotus on aina ollu yhteistä, minä aloitan hössötyksen heti plussasta ja mies sitä mukaa ku masu kasvaa ja loppu lähenee. Siinä loppumetreillä ei ite enää oikeen oo jaksanu hössöttää niin mies tekee sen mun puolestaki siinä vaihees..

 

[Dustis]

Onneksi täälläkin tuo mies on kovin huolehtivaista sorttia, muttei silti hössötä. Koska mulla varmaan palaisi päreet jos rupeaisi hössöttämään kun itse haluan pitää jalat maassa ja yrittää olla mahdollsimman matalalla profiililla! Sen verran kyllä hössötti että otti ja kielsi hiekkalaatikon siivouksen minulta heti alkumetreiltä. Sen kun olen itse aina aiemmin hoitanut (kuudesta kissasta ne hiekkalaatikkoa käyttävät ovat alkujaan minun katteja), ja olin jo hankkimassa kumihanskoja sun muita sitä hommaa varten. Mutta eihei, täysi kielto tuli siihen. :)

Mutta onneksi mies ymmärtää sen että tällä hetkellä olo on ihan tuskaisen ällöttävä, ja väsyttää vietävästi ja antaa mun jurmuttaa asiasta. En kyllä vielä ole ihan varma että onko tuo OIKEASTI noin rauhallisesti tähän asiaan suhtautuva, vai eikö sitten vielä ihan ole valjennut täysin että missä mennään. Vaikka noin muuten kun luonnetta miettii niin varmaan vaan on noin lunki tyyppi tässäkin. Niiiiiin kyllä hyvä siinä vaiheessa jos mulla jossain vaiheessa alkaa joku hirveä draamavaihe.

 

[Iltatähteilijä]

Minulle raskaus 3. Puolisolle ensimmäinen. Kumpikin meistä siis jo vähän varttuneempia: minä 39 v ja puoliso 40 v.

Puoliso vielä alkujärkytyksessä . Toivottu raskaus kyseessä, mutta mies hiukan hämmennyksissä kun kuulemma niin nopeasti tulosta saatiin aikaiseksi. Kaikenkaikkiaan hyvin on kuitenkin suhtautunut ja tukenut alusta alkaen alkupahoinvointien, huimausten yms oireiden kanssa. Suojelevuus "pahentunut"

 

[Musurullu]

Mulla mies ei näyttää tunteita kun vaan harvoin jos on alkoholia liiga otettu, mut tiedän että hän ajattele paljon asiasta vaikka ei sanokaan mitään. Nyt on alkohol myös pois käytöstä ollut jo pitkään niin en ole paljon ajatuksista kuullut, vaan suunitelmia tulevaisuuden joskus ja se riittää mulle, ollaan jo sen verran ollut yhteessä et osaan "lukee" häntä aika hyvin :) Tiedän että hän ei ole myös täysin käynyt läpii viimeraskauden loppua ja se uusi tuli liian äkkiä meille molemmille.. mä olen ehkä vähän nopeampi tottumaan uusin tilanteisiin mut on hän ollut avuksi kaikessa mitä olen pyydänyt. Mulla tulee kauhu joka kertaa kun täytyy mennä ultraan niin hän ainakin niihin järjestä sillei että pääse mukaan. Siitä vaan vähän huolissaan kun ei ole paljon jutellut asioista vaikka onkin jo 10+3 menossa, ehkä kun maha tulee enemmän näkyviin ja asia alkaa tuntuu reaalisempi hänellekin mutta en tiedä... on mulla kuitenkin ollut aika paljon pahoinvointia ja oireita nyt viimeaikona.. samalla viimeraskaudessakin tuli vasta silloin rakenneultran jälkeen enemmän puhuttua ja ennen sitä aika samallainen tilanne vaikka olikin suuniteltu raskaus mitä molemmat halusimme :)

 

[anssku]

Mulla mies eilen sanoi että ei odota tältä raskaudelta vielä niinsanotusti mitään. Koska ollaan vielä niin alussa kumminkin ja kaikkea voi tapahtua.. Sama oli viime raskaudessa, ja se menikin kesken. Ja neuvoi minuakin olemaan pessimistisellä asenteella jos nyt sattuukin käymään köpelösti. Joo o, helpommin sanottu kuin tehty :D huomaan kyllä että hän on tästä raskaudesta iloinen ja odottaa kumminkin sitä päivää että pääsisi kertomaan isälleen. :D

 

[Hena82]

Noh... meillä tämä raskaus on 7. Ja kolme lasta tosiaan on jo. Mies ei ole missään raskaudessa ollut kovinkaan osallistuva. Esikoisen aikaan kävi np-ultrassa mutta siihen se jäikin.

Ei me paljoa olla näistä koskaan puhuttu. Ekassa raskaudessa teki selväksi että hänen mielestään vauvamaha EI ole kaunis eikä hän siihen juuri koske. Näillä on menty. On muistaakseni jossain raskaudessa kerran tai kaksi kokeillut kun on potkinut mutta ei hän mahalle puhu tai sitä silittelen. Ei sillä en mie kyllä haluiskaan :D Vitsiä heitetään pahoinvoinnista ja aina sama vastaus "nauti nyt kun sitä halusit" hahahaa!

Omaan Pohjois-Suomalaiseen tapaansa ei juuri tunteistaan tai muustakaan puhu - mitä nyt satunnaisesti humalassa - ja aika paljon yksin näitä juttuja pohtii. Edellinen raskaus jätti meihin molempiin jälkensä, kun meinasin keskenmeno hoitoon kuolla. Sain siis rajun veren vuodon ja mut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Mies ei silloin ollut edes kotona, vaan juhlimassa syntymäpäiväänsä laivalla.

Meillä minä hoidan pääsääntöisesti kotityöt ja lasten harrastukset yms. Jos en jaksa tehdä niin ei mies juurikaan huomauttele kun tietää etten ihan joka hetki jaksa ja pysty. Mutta kyllä mies noiden lasten kanssa sitten on kun ovat tuollasia isompia että niiden kanssa voi touhuta. Tämä on toiminut ihan hyvin näin ja varmaan aika samalla kaavalla mennään taas. Mies tykkää lapsista ja oikeastaan hänen aloitteestaan kaikki hankittu.