Positiivinen vai negatiivinen synnytyskokemus?

[Pilkki24]

Itsekin päädyin pelkopolille vasta ekan synnytyksen jälkeen, tosin minun kohdalla pelko ei johtunut siitä että henkilökunta olisi jotenkin toiminut väärin tai epäasiallisesti tai olisi tapahtunut varsinaisia virheitä. Kätilön kanssa keskustelin ja oli tosi ymmärtäväinen. Olisin halutessani saanut valita sektion, mikä oli vähän yllättävää mutta toisaalta helpottava ajatus. Päädyin silti alatiesynnytykseen, eli keskustelusta oli apua. Hain myös tietoa synnytyksestä ja tein suunnitelmaa. Ainut mikä tuossa meni pieleen, oli se ettei synnytyssairaalassa sitten tuntunut olevan hajuakaan siitä että olin käynyt pelkopolilla, ja kirjallista synnytyssuunnitelmaa ei ilmeisesti luettu vaan jouduin sitten verbaalisesti ilmaisemaan toiveeni. MUTTA toinen synnytys meni erittäinkin hyvin ja suunnitelmien mukaan, ja kesti vain puolet siitä mitä ensimmäinen.

Miehän menin synnyttämään erittäin luottavaisin mielin ja oikein odotin, että pääsen eroon raskausajan tuskaisesta olosta.

Ainakaan samaan sairaalaan en synnyttämään enää haluaisi, vaikka pelkopolilla saisivatkin muuten mieleni rauhoittumaan. Viimeksi, kun jouduin astumaan siihen sairaalaan niin tärisin koko reissun, vaikka olin siellä aivan muissa asioissa.

En pelkää niinkään alatiesynnytystä vaan henkilökunnan suhtautumista minuun ja osaamista, jos kaikki ei menekään hyvin. Pelkäsin lapseni vammautumista vielä synnytyksen jälkeen niin, että etsin vammaisuuden merkkejä kuukausitolkulla synnytyksen jälkeen, kun häntä siis jouduttiin virvottelemaan synnytyksen jälkeen, kun leikkauspäätöstä pitkitettiin niin kauan. Onneksi lapsi vaikuttaa nyt olevan kaikin puolin ihan kunnossa. Taisi vain raju reissu jättää itseeni jälkensä.

Hienoa kuulla, että siulla on toinen synnytys kuitenkin ollut helpompi kokemus ja samaa toivon itsekin, jos tästä vain vielä joskus raskaudun.

 

[Tiitiskä]

Minulla on takana kaksi yliaikaisena käynnistettyä, lopulta kiireellistä sektiota. Ensimmäinen pysähtyneen synnytyksen ja minulle kehittyneen infektion takia ja toinen vauvan sydänäänten laskujen takia. Esikoista elvytettiin melkein vartti maailmaan saamisen jälkeen ja sen jälkeen juoksutettiin teholle. Sairaalassa esikoinen oli loppujen lopuksi 9 päivää. En suoraan sanottuna muista kauheasti esikoisen synnytyksestä, muistan vain sen epätodellisen tunteen, kun leikkaussalissa oli hiljaista ja näin, kun henkilökunta elvytti vauvaa. Ajattelin vain silloin, että onko tuo nukke? Ei se ollut. Itse synnytyksestä ei kuitenkaan jäänyt traumoja tai pelkoja. Vauvan kotiinpääsyä odotin kuin kuuta nousevaa, ja tunne oli mieletön kun vihdoin päästiin kotiin! Synnytyksen käsittelyyn ei jotenkaan jäänyt aikaa, kun kaikki oli niin uutta, ja vauvan vointia ja kehitystä seurattiin tiiviimmin. Varsinainen synnytyspettymys iski, kun esikoinen oli 4kk vanha. Silloin kaikki vyöryi mieleen ja surin ja itkin viikon verran sitä, miksi en osannut synnyttää. Ja sitten sekin tunne meni ohi. Toinen raskaus ei herättänyt synnytyspelkoa, suurin toive oli, että vauva syntyisi hyvävointisena. Alatietä lähdettiin käynnistyksen kautta hakemaan, mutta kiireelliseen sektioon mentiin. Eikä harmittanut yhtään. Oli ihanaa, kun syntyi hyvävointinen vauva ja itselläni oli fiilis, että minä yritin ja tein parhaani ja se riittää. Kiireellinen sektio oli hyvä kokemus ja koko synnytyksestä jäi kaikinpuolin hyvä fiilis! Joskus mielessä on häivähtänyt haikeus siitä, etten tule alaitetä koskaan kokemaan. Toisaalta en tiedä miksi kaipaisin jotain, jonka lopputulosta en tiedä tai osaa edes kuvitella? Minulla on kuitenkin takana kaksi hyvin mennyttä sektiota, joista toipuminen on ollut nopeaa ja helppoa. Nyt kolmannen kohdalla kysyin toki äitiyspolilla, että yritetäänkö alatietä. Lupaa ei tullut, joten hyvilläni lähden suunniteltuun sektioon, kun sen aika tulee.

Eräs perheenjäseneni kysyi, että "eikö sinun pitäisi olla kauhuissasi, kun eikö sinun synnytyksesi olleet jollain tavalla kuitenkin traumaattisia?" Eivät ne itse synnytykset sitä minulle ole olleet. Minä ajattelen niin, että ne olivat sellaiset synnytykset, kun minulle oli tarkoitettu. Ja ne kaikkein tärkeimmät niissä ovat hyvinvoivia, iloisia ja upeita lapsia tässä kolmannessa raskaudessa minulle on ollut jotenkin hirveän lohdullinen ja tärkeä ajatus, että "kaikki eivät voi kokea kaikkea". Minä en voi kokea alatiesynnytystä, se ei vain ollut osa minun synnytystarinaani tässä elämässä. Sen sijaan minä olen saanut kokea jo kaksi raskautta, ja kolmaskin on jo hyvässä vaiheessa. Minulla on ne kaksi ihanaa lasta nukkumassa tuolla omissa sängyissään. Joten minä voin hyvillä mielin katsoa taaksepäin menneisiin synnytyksiin ja todeta: Kiitos kiireelliset sektiot ja tervetuloa suunniteltu sektio!

 

[Miitu]

Omalla tavallaan kaikki ovat olleet arvokkaita ja positiivisia, koska silloin olen synnyttänyt rakkaan lapseni.

Esikoisen synnytys oli perätilassa. Se oli ensisynnyttäjänä aika hurjaa mutta kokemuksena upea.

Kakkosen synnytys oli myös ainutlaatuinen, vaikka lopussa jouduttiin avosuista tarjontaa avittamaan imukupilla, vuodin rajusti istukan palan jäätyä kohtuun ja jouduin kaavintaan. Sen lisäksi vielä kohtutulehdus. Tämä oli ehkä sellainen josta pienet traumat jäivät.

Kolmannen synnytys sujui oppikirjojen mukaan ja oli kaikin puolin korjaava kokemus. Päästiin synnytyksestä 6h potilashotelliin yöksi ja sieltä kotiin joulun viettoon.

Lämmöllä muistelen ja kannan sydämessäni jokaista kokemusta.

 

[Tillimilli]

Minulla on ensimmäinen lapsi tulossa, tosin vasta helmikuussa, mutta olen jo tällä hetkellä jotenkin varma että haluaisin sektioon. En tiedä miksi minulla on vaan niin mahottoman vahva tunne tästä asiasta, ja ehkä pelkään eniten että lapselle sattuisi synnytyksessä jotain.

 

[Aaltokukka]

Minulla on ensimmäinen lapsi tulossa, tosin vasta helmikuussa, mutta olen jo tällä hetkellä jotenkin varma että haluaisin sektioon. En tiedä miksi minulla on vaan niin mahottoman vahva tunne tästä asiasta, ja ehkä pelkään eniten että lapselle sattuisi synnytyksessä jotain.

Isot onnittelut raskaudestasi!
Mielestäni kaikkiin synnytykseen liittyvistä peloista kannattaa kertoa neuvolassa ja pyytää päästä sitä kautta keskustelemaan asiasta joko pelkopolille tai neuvolapsykologille.

 

[Bella Swan]

Minulla on ensimmäinen lapsi tulossa, tosin vasta helmikuussa, mutta olen jo tällä hetkellä jotenkin varma että haluaisin sektioon. En tiedä miksi minulla on vaan niin mahottoman vahva tunne tästä asiasta, ja ehkä pelkään eniten että lapselle sattuisi synnytyksessä jotain.

Hei,
Toisia helpottaa, kun ahmii tietoa ja kokemuksia eri synnytystavoista. Epävarmuudesta ja peloista voi päästä eroon Neuvolassa tosiaan kannattaa ottaa puheeksi. Suomessa voi saada suunnitellun sektion pelkoperustein, mutta se onkin sitten isompi työmaa. Vaatii useamman käynnin kätilöllä ja lääkärillä. Mutta helpottaa tietää, että ketään ei pakoteta synnyttämään alateitse. Monesti alatiesynnytyskin kyllä on ihan mahdollinen, vaikka aluksi se mietityttäisikin. Tsemppiä

 

[Niinu00]

Itse synnytyksestä jäi kaikesta huolimatta ihan positiivinen fiilis (käynnistäminen yliaikaisuuden vuoksi, etenemättömyyden vuoksi kiireellinen sektio, yksi pyörtyminen osastolla, parin viikon päästä uusi leikkaus hyytymäepäilyn vuoksi ja senkin jälkeen monta kuukautta vuotanut haava), kun ne nyt vaan oli asioita, joille kukaan ei olisi voinut mitään.

Mutta minua jäi kalvamaan aika äiti-lapsiosastolla. Sektion ajankohdan vuoksi, ei päästy perheheräämöön, joka toimii vain virka-aikana, joten meni pitkään, että pääsin vauvan ja puolison luokse. Kun lopulta päästiin osastolle, ei perhehuoneita ollut vapaana, joten puolison piti lähteä siltä seisomalta kotiin joskus kahdelta yöllä. Ei ehditty olla siinä perheenä yhtään. Itse olin aivan puhki parin vuorokauden valvomisen jälkeen ja hieman tokkurainen. Nälkäkin oli melkoinen, kun en tietenkään ollut saanut syödä enää iltapäivän jälkeen mahdollisen sektion vuoksi.

Sen sijaan, että olisin saanut osastolla jotain ruokaa, yöhoitaja kävi tuuppaamassa vauvan rinnalle (kirjaimellisesti, hän otti vaan rinnasta kiinni ja työnsi sen vauvan suuhun ), näytti että tuossa on soittokello, mutta älä nyt sitä kovin painele ettei koko osasto herää ja totesi, että kun vauva on syönyt, niin nosta se tuonne sänkyyn. Jäin makaamaan ja miettimään, että miten ihmeessä minä saisin vauvan sinne jalkopäässä olevaan sänkyyn, kun en pääse edes kyljelleni. Kaiholla katselin myös pöydälle nostettua mehukannua, kun en yltänyt siihen millään ilveellä. Jossain vaiheessa aloin torkahtelemaan ja uskaltauduin kutsumaan yöhoitajan paikalle. Pyysin nostamaan vauvan sänkyyn ja mainitsin, että on hirveä nälkä ja jano, johon hän tokaisi, että onhan tuo tippa menny sentään. Vähän kyllästyneen oloisena kysyi kuitenkin: "no haluatko sinä sitten jonku leivän?". Ymmärrän, että osastolla saattoi olla kiirettä ja joulukuu ei ehkä ole paras aika olla synnyttämässä, mutta hiukan oli ankeaa, kun oli koko päivän haaveillut siitä synttäriruokailusta tuhiseva käärö sylissä Parin yön päästä kuuntelin kateellisena miten toinen yöhoitaja huolehti yöllä tulleesta huonekaveristani ja tämän vauvasta. Opasti imetystä ja kyseli, että tarvitseeko äiti mitään.

Yksi ylipirteä kätilö ehti myös aiheuttaa monemoista huolta, kun hänen mielestään mm. vauva oli keltainen (johtui vain kattovalon sävystä) ja paino oli laskenut ihan liikaa (ei ollut vielä lähelläkään sitä 10 %). Hän tuuppasi minut imettämään ja antamaan lisämaitoa niin kiireellä, että jäi aamiainen saamatta. En ehtinyt myöskään hakea mitään pientä purtavaa tilalle, kun hän pyyhälsi taas paikalle, että nyt heti pitää opetella pumppaamaan. Olin ajatellut, että syöminen vauvan kanssa kotona voi olla haastavaa, mutta ettei sairaalassakaan saa ruokaa Näin jälkikäteen sitä miettii, että miksi en sanonut tälle, että mun on pakko syödä jotain, mutta kai sitä oli niin väsynyt ja hormoneissa, että sen sijaan jäin vain itkemään huoneeseen väsyneenä, nälissäni ja huolissani vauvasta. Imetysohjaus oli pyynnöstä huolimatta olematonta ja muutenkin oli ihme säätöä koko ajan, joten lopulta itkin onnesta ku pääsin kävelemään sieltä ulos.

Synnyttämään voisin mennä uudestaan milloin vain, mutta mieskin sanoi, ettei sinne äiti-lapsiosastolle kyllä ihan heti halua takaisin.
Pahoittelut pitkästä vuodatuksesta