Pessimistiset läheiset :(

Onneksi vaikka on niin tympeitä ihmisiä, niin elätte omaa tarinanne! Ole vain ylpeä siitä, että kannat omaa pientä muksua masussasi<3 Olkoon vaikka kateutta tms ne ilkeet sanat, mutta älä sinä niistä huoli...Minäkin tiedän ihmisiä jotka on saaneet vauvan kesken koulun käynnin ja opiskellet sitten loppuun=) Kaikki on mahdollista ja ole vain onnellinen tästä hetkestä!=) Kaikki kyllä järjestyy ajallaan!
 
Meillä oli ehkä oma äitini se, joka ei ensin oikein osannut suhtautua... Kesti aikansa (onneksi puhutaan vaan muutamista tunneista, sen jälkeen kun oli uutisen jälkeen jäänyt omiin oloihinsa), mutta sitten äiti lähettikin maailman ihanimman tekstiviestin!

Toivottavasti siis anoppisi hiljalleen tulee sinuksi ajatuksen kanssa, voihan se olla, että hän ei suostu itse myöntämään olevansa niin vanha, että voi jo isoäitiytyä? Tai ei tajua poikansa jo olevan niin vanha...

En nyt osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, pahoittelen. Joka tapauksessa, vauva on ihana, iso "siunaus" perheellenne, joten nauttikaa siitä! Kyllä sitä pärjää pienemmälläkin budjetilla! Näkee anoppisikin sen sitten ;)
 
Voih, toi on paska homma [:'(] Itsellä oli sama kun anopille kerrottiin..sillä meni puoli vuotta tajuta että ihan oikeasti pieni ihminen on maailmaan tulossa[&o] Nyt jostain ihmeen kumman syystä kiinnostaa jopa soitella mulle ja kysellä vointia!!! Siis ihan absurdia!! Itse kerkesin jo päättää että haistakoot p..kat ja ei tartte sitten pikkuista näkemäänkään tulla. Onneksi itse olimme päättäneet hankkia pikkuisen, eli oltiin ihan äärettömän onnellisia kun plussat tuli!! Ei siinä anopin välinpitämättömyys paljoa painanut, mutta kyllä se masensi kun sitä mietti.

Itse olin yliopistolla vielä kirjoilla ja tarttisi gradu kirjoittaa..nyt sitä sitten tehdään ja pyritään valmistumaan kun vanhempian vapaat loppuvat. Se miten meinataan selvitä rahallisesti, on täysin meidän harteilla, ymmärrystä ei tunnu löytyvät isovanhemmilta sitten laisinkaan. Itse päätettiin että vuosi kituutetaan tuilla ja sit menen töihin, mieheni opinnot kestävät pidempään. En ota stressiä, kun rahaa ei ole, on rakkautta [:D] ja paljon parempi näin päin kuin toisin päin..

Nyky aikana kun pitäisi olla valmis maailma jotta lapsen hankkiminen tuntuisi järkevältä, mutta milloin kenelläkään on valmis maailma, johon pikkuinen kaikin puolin sopisi?!? Eiköhän se ole enemmänkin se oma henkinen tila, jonka valmis tarvitsee olla.

Oma äitini oli aluksi iloinen uutisesta, mutta ajan myötä ilo tuntuu hiipuneen. Eka piti pelätä keskenmenoa, mitä ei kyllä itse osattu pelätä kun olimme niin onnellisia. Sitten piti ruveta murhetimaan taloutta, ei oikein sitäkään jaksettu murehtia, kun sille ei suuremmin mitään voi. Nyt pitäisi varautua köyhyyteen...eli voitte vain kuvitella, että oman äidin kommentit voi sattua! Anoppi oli aluksi nihkee, mutta nyt tuntuu välittävän ja odottavan.

Äitini myönsi hiljan että hän on hieman katkera (ehkä vähän karrioidusti sanottuna) että hän joutuu siirtymään sivuun eikä saa olla enää ainut ÄITI. Hänen pitää siirtyä "vallasta". Itsekästä, jep mutta niin totta. Onhan se varmasti vaikeaa ihmiselle, joka on saanut olla kolmisenkymmentä vuotta äiti ja nyt joutuu siirtymään sivuun. Oli ajatellut että kun isosiskoni ei lasta vielä hanki vaan opiskelee aina vain enenmmän ja enmmän niin enhän minäkään sitten vielä...YLLÄTYS, ei mennytkään ihan niin [8D]

Itse voin sanoa, että anna anopillesi aikaa sopeutua, tiedä mitä hänen päässään kulkee. Nauti onnestanne ja tulevaisuuden muutoksista. Suurempaa lahjaa tai onnea en tiedä!!
 
Jos aina ajattelee, että laitetaan ennen perheenlisäystä iso talo, kunnon uraputki käyntiin, talous kuntoon ja punanen farmari niin eipä sitä lasta kerkee tekemäänkään ennenku huomaa olevansa jo lapsentekoajan ylittänyttä kamaa. Nykyään yhteiskunta painostaa hankkimaan lapsia vain hyvätuloisiin perheisiin ja tukia maksetaan niukasti niille joilla eniten on tarvetta, hyvänä esimerkkinä se, että mitä enemmän tienaat ennen äitiyslomaa, sitä enemmän sulle maksetaan sen aikana ja mitä vähemmän tienaat ennen äippälomaa sitä kitusemmin elät myös lapsivuodeajan aikana! [:@]

Mutta eikö se sanonta mene niin, että lapsi tuo leivän tullessaan. Aina sitä ollaan pärjätty, nipistää sit jostain muusta [:)]
 
Ite en oo vielä uskaltanu asiasta kertoa vanhemmille eikä kihlattu omilleen. Ajattelin oottaa jonkun aikaa etten liian aikaisin kerro. Nyt olen 8 viikolla..Pelottaa kyllä pikkasen et miten ne asian ottaa. Vaikka vastikään veljelleni syntyi lapsi ja sitä ollaan ainenkin kehuttu maasta taivaisiin.. Mietin vaa aina mielessä et jos sieltä rupeaa tulemaan hirmusta saarnaa siitä että on vielä koulut kesken ja ei kumpikaan ole töissä.
Mut kaipa nekin ainenkiin ajan kanssa ymmärtää jos ei heti [&:]
 
Ikävää, että vanhemmat suhtautuu noin. Luulenpa, että meilläkin olisi ollut samat tuulet puhaltamassa, jos oisin kesken opintojeni raskaaksi tullut. Olkaa kuitenkin onnellisia tulevasta lapsestanne! Parempi niitä on tehdä, kun on vielä nuori ja energiaa täynnä. Itse aina nuorempana ajattelin, että oma äitini oli tosi vanha saadessaan minut (25v!!!!! [:D]) ja että haluan omani nuorempana. Tässä sitä ollaan elämän viskelemänä 38-vuotiaana haaveilemassa esikoisesta!
 
Ei se elämä aina mene käsikirjoitusten mukaan eikä taatusti ainakaan silloin, jos käsikirjoittaja on joku muu kuin eläjä itse!
 
Voimia teille!!!!
 
Meillä myös vanhempani ja appivanhemmat olivat järkyttyneitä kuultuaan, että odotan lasta.
Olen ollut tämän vuoden työttömänä kotona, miehellä on vakituinen työpaikka.

Alku järkytyksen jälkeen äitini sanoi että olkaa onnellisia, ja että lapsi on aina iloinen asia ja tuo sen leivän pöytään.

Anoppikin on pikku hiljaa hyväksynyt asian ja kyselee jo et kuinka edistyy ja miten olen voinut! [;)]

Kyllä se siitä, kun antaa sukulaisille vähän aikaa!
 
Ihanaista lauantaita!

Aluksi voi tosiaan olla vaikeaa saada omalle onnelle tukijoita, mutta kokemuksella joudun sanoa että ei näin rv 34:llakaan vielä ole anoppi eikä appi asiaa ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet. Yhtä ainuttakaan nuttua saatika vauvaan liittyvää asiaa ole he hankkineet, eivätkä ymmärrä että ei me enää jakseta matkustaa satoja kilometreja heidän näkemisekseen...etenkään kun tietää että ei siellä sitten mitään järkeä ole edes käydä.

Ahdistavaa meininkiä [&o] Läheiset lohduttelevat sanomalla että kyllä niiden suhtautuminen sitten muuttuu kuun pikkuinen syntyy, mutta ei se meitä sitten enää lämmitä. Nyt olisimme tarvinneet huomiota ja hyväksyntää. Ei ole tullut kylään, ei kysellyt vointeja, ei neuvola käynneistä eikä siitä mitä ehkä vauvalle tarvitsisimme...eli ei kyllä kiinnosta syntymän jälkeenkään heidän läheisyytensä tai huomionsa...tana. Opiskelijoita molemmat, eli etenkin rahallista apua olisi todella kaivattu, nyt onneksi hankittu kaikki tarpeellinen ja omat vanhempani tukeneet sekä henkisesti että rahallisesti [:)]

Toivottavasti teidän apet ja vanhemmat huomaavat aijoissa mitä elämässänne tapahtuu ja haluavat olla osallisina. Meitä tilanne sen verran loukannut, että saas nähdä millasilla suhteilla heihin tästä eteenpäin jatketaan.
 
Jaksamisia sulle ja miehellesi Paapu, onneksi omat vanhempasi ovat huomanneet teidän ja myöskin oman onnensa, iso-vanhemmuushan on suuri siunaus siinä missä itse vanhemmuuskin![:)]  Itse kiitän onneani ihanista vanhemmistani, joista äitini ei jaksaisi millään odottaa mummoutumistaan [:D]
 
Ymmärrän sinua täysin Paapu! Oma anoppini ei puhu edes minulle, saati sitten puhu vauvasta mitään. Hän ei ole ottanut meitä (minua ja vauvaa) siis vastaan yhtään mitenkään. Vauvaa hän pitää velvoitteena ja kamalana vahinkona.. Ei ole sukulaisillekkaan kertonut, sanoo aina vain miehelleni, että "en minä ainakaan rupea kellekkään kertomaan, kerro itse." Mielestäni tuo on kamalasti ajateltu. Kuulostaa siltä, että hän ei halua kertoa,pitää sitä ikään kuin velvoitteena ja pakkona. Meidän suvussa taas on nimenomaan kyselty alkuraskaudesta, että saako jo kertoa. Jos anoppi puhuu vauvasta, hän puhuu siitä sillä tyylillä, että "muistakaa nyt että se tulee sinne sitte vaan hajottamaan ja sotkemaan paikkoja".. Miehen puolen suvustakaan ei tiedä kuin lähimmät, joille mieheni on kertonut itse.. Ensi viikonloppuna tuleekin sitten kivat hautajaiset (mieheni mummon), kun puoletkaan ei tiedä ja minä menen sinne mahani kanssa..
Tuntuu, että anoppi luulee, että emme ole itsekkään onnellisia vauvasta ja pidämme sitä itsekin vain velvoitteena... [&o] Omituisinta on se, että hän itki, kun mieheni asiasta hänelle kertoi! [:-] Eli reagoi liikuttumalla, mutta ei silti osaa suhtautua asiaan..
 
 
Kauheeta, mut ehkä se vaan on niin hämmentyny viä kaikesta. Jospa se viä innostuukin siitä että saa sen lapsen lapsen. Mun äiti on niin innoissaan et hyvä kun pysyy housuissaan [:D]. Antaa hirveesti neuvoja puhelimessa (asuu Lohjalla ja ite oon sieltä kotosin) Nyt asun Nokialla et välimatkaa aika paljon, mujtta onneks on puhelin. Soittaa välillä vaan siks että kysyy miten voin vauvamahani kanssa [:D]. Miehen äiti on ottanu kanssa todella kivasti sen että tulee mummoks, onneks muutoin oisin todella loukkaantunu. Kyselee aina vointia ja kaikkee muuta, sillonku ollaan käymssä tai jos soittaa miehelle niin kysyy aina et miten mää oon voinu [:D]. Innokkaita mummoja on kyllä [:)].
 
Minun anoppi "ongelmani" on vähän päinvastainen...
Olen miestäni vanhempi nainen (4,5 v.) ja "varastanut" hänen pikkupoikansa. Minähän en meillä mitää tee, vaan hänen poikansa yksin. Vaikka naamatusten arvostelee hänenkin tekemisensä ja maalaa piruja seinille mm remontista.

Naamatusten osaa olla ihan ok ja tullaan ihan juttuun. Humalassa ilmaisee todellisen mielipiteensä, jota ei myöhemmin muista tai vain myönnä. Hänhän ei mitään väärin tee...
Yrittää hallita ympärillään olevien elämää. Tämä aiheuttaa suurimmat ongelmat. (Toteuttaa täydellisesti oman äitinsä toimintamallia, eli on hän jonka temppuja itse itkee.) Omasta elämästään ei osaa itse määrätä, vaan muut "pakottavat" hänet tekemään asioita.

Meidän kotia sisustaa kuin omaansa tai poikansa. Kantaa lisäksi ruokaa ja vaatteita! Eikä tämä ole "vain joskus"! Kävelee reilusti minun ylitseni! Kaikki kertoo, että hänelle minä olen vain käymässä poikansa elämässä.

Kihlautumisesta nousi iso haloo (humalassa oli). Olisi suunnilleen lupa pitänyt pyytää. Lapsesta innostui kyllä (sisältöä hänen elämäänsä).
Kun kerrottiin, että mennään vihille, ensimmäiseksi kirosi... Tuskaili sitten miten tässä ehtii (hän) mitään juhlia järjestämään.
No me käydään vain maistraatissa ja livistetään "häämatkalle", joten ne niistä juhlista. Ristiäisethän on sitten kesällä ja anoppi aikoo pitää kunnon "ryyppäjäiset". Minä kyllä pidän lapseni juhlat ja aikuisten juhlimiset visusti erillään! Lähtekööt sen jälkeen juhlimaan. Saadaanpa sota siitäkin... "Hänen poikansa ei mitään kivaa saa elämäänsä!"
 
Tuo vanhempien näkökulma on kurja, mutta pakko ajatella asiaa myös heidän kantiltaan. Me olemme mieheni kanssa kolmekymppisiä, valmistuneita, töissä ja oikeasti elämme omaa elämäämme ja olemme perustamassa omaa perhettä. On tosi kurjaa, että teillä monilla vanhemmat eivät voi iloita raskauksista, mutta mukana on varmasti myös oikeasti huolta siitä, miten pärjätään, jos opiskelut ovat kesken ja tulevaisuus avoinna. En usko, että vanhemmat pahaa tarkoittaa. Vanhemmat miettivät, kantaako teillä oikeasti siivet aikuisten elämässä.

Monet sellaiset vanhemmat, jotka kokevat itse joutuneensa luopumaan jostain lastensaamisen takia, ovat kaikista nihkeimpiä nuorten ihmisten lisääntymiseen. He eivät haluaisi, että "virheitä" tehtäisiin uudelleen. On taatusti helpompaa tehdä gradua rauhassa ja lapset vasta sitten kuin toisinpäin. Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen vain parasta.

Kun tämä meidän muksu syntyy ja aikuistuu, toivoisin rehellisesti, että hän opiskelisi ensin ja lisääntyisi vasta sitten. Jos hän tekee toisinpäin, olen varmasti harmissani ksoka mietin, miten hän pärjää. ajatukseen tottumiseen menee varmasti aikaa, mutta lapsen hankkiminen on kuitenkin jokaisen oma valinta.

Ajattelen lisäksi, että jokaisen on itse elätettävä perheensä. Toki vanhempien tuki on ihana plussa, mutta heillä ei ole velvollisuutta syytää lapsilleen rahaa. Olen toki opiskeluaikana joutunut turvautumaan useasti vanhempieni taloudelliseen apuun, mutta veikkaanpa, että jos olisin ollut ylättäen raskaana, vanhemmilleni olisi tullut pieni pelko perseeseen siitä, että joutuvatko he nyt sitten minun ja lapseni molempien elättäjiksi! Itselläni maksukyky ei muutenkaan riittänyt aina edes itseni elättämiseen. isossa kaupungissa oli ison kaupungin vuokrat ja illat istuin kaupan kassalla. Valmistumiseen meni seitsemän vuotta.

Toivottavasti teillä vanhemmat jaksavat vielä iloita, mutta koettakaa ymmärtää heitäkin. Tulevina äiteinä ehkä pystytte ajattelemaan itsenne heidän tilalleen parinkymmenen vuoden päähän.
 
Meillä omat vanhempani ottivat vauvauutisen hyvin vastaan. Hyvin innoissaan on oikeastaan
koko minun sukuni, mutta mieheni suku on sitten asia erikseen.. Appivanhempani eivät ole kyselleet
mitään koko raskaudesta, voinnistani tai mistään muustakaan asiaan liittyvästä. Tää on saanu kyllä
pahan mielen useammin kuin kerran.. Tuntuu ihan ku niille se olis yks ja sama, onko vauvaa tulossa
vai ei. Kouluni olen käynyt, ja töitä teen niin pitkään kuin on mahdollista, että siitäkään ei voi kiikastaa.
Tuntuu tosi ikävälle, kun sitä toivois, että ne osottas ees pikkuse mielenkiintoo tulevaa lapsenlastaan
kohtaan, mutta ei. Mistä tää tämmönen voi oikeesti johtua? Appivanhempani ovat kertoneet niin miehelleni kuin suoraan minullekin kuinka tyytyväisiä he ovat miniäänsä, mutta mikä on kun vauvauutinen ei miellytä?? Eihän pikkuinen oo heidän hoidettavissaan tai heidän vastuullaan millään tavalla, miksei vaan voi olla yksinkertaisesti onnellisia meidän puolesta?
 
Oon jo vähän niinkuin päättäny että saavat olla ihan omissa oloissaan, jos ei kerta kiinnosta ollenkaan.
Oon niin kiitollinen omista vanhemmistani, sukulaisistani ja ystävistäni jotka ovat aidosti onnellisia meidän puolesta.
 
Itse kolmen lapsen äitinä toivon ainakin, että lapseni opiskelisivat itselleen ammatin ja olisivat työelämässä ennen kuin perheenlisäystä tulisi. On se vain kurjaa kituuttaa pienillä tuloilla ja miettiä onko varaa ihan perusjuttuihin, saati sitten mihinkään ylimääräisiin. Ymmärrän siis vanhempien huolen täysin.

Pieni vauva ei kauheasti kuluta, mutta kyllä sitä rahanmenoa vain on ja kasvaa vain lapsen kasvettua. Eikä se lapsen tulo oikeasti leipää pöytään tuo. Toki vähemmälläkin toimeen tulee... [:)]

Jos vielä sattuu olemaan sellainen vauva joka sairastelee paljon, niin kyllä siinä hymy hyytyy, kun lääkekuluja ja sairaalamaksuja makselee. Tyhjästä kun on paha nyhjästä, vaikka olisi kuinka hätä.


Ja varmasti monet jotka tällä hetkellä tuntuvat välinpitämättömiltä, sulavat siinä vaiheessa, kun näkevät lapsenlapsensa. Uskokaa pois! [:)]

Pääasiahan on se, että tulevat vanhemmat ovat onnelisia tulevasta vauvasta! Sehän on muiden menetys, jos eivät osaa iloita!!
 
Mielestäni Quara puhuu asiaa. Joskus on vaikea nähdä, minkä takia tulevat isovanhemmat suhtautuvat asiaan kuten suhtautuvat. Onko taustalla huolta omien lasten pärjäämisestä, omat ikävät muistot, menettämisen tai syrjään joutumisen pelko vai mitä? Ei kannata suoriltaan haistattaa vanhemmilleen tai appivanhemmilleen, vaikka toki se pahaa tekee, jos toinen ei heti iloitse mukana.

Meillä molempien vanhemmat ovat olleet innoissaan. Etenkin mieheni vanhemmat, jotka ovat odottaneet lastenlasta jo vuosia - onhan mieheni jo yli 40-vuotias. Heidän silmissään mieheni on näyttänyt epäonnistuneelta, kun ei ole löytänyt kunnon vaimoa ja perustanut aiemmin perhettä. Joskus tuntuu, että he pitävät minun tuloa kuvioihin jonkinlaisena lottovoittona,viimeisenä oljenkortena. Puheet häistä ja lapsenlapsesta alkoivat melkein heti kun meidät oli esitelty toisillemme (heh, ei painetta ollenkaan!).

Kun minä ja mieheni tapasimme, äitini muistutti koko ajan, että älä tyttö pilaa elämääsi tekeytymällä raskaaksi, ensin täytyy opiskella. Varmasti huoli oli suuri, olin juuri muuttanut toiseen kaupunkiin, aloittanut opinnot ja mieskään ei ollut suomalainen. Viime vuonna, kun olimme olleet yhdessä runsaat 4 vuotta, alkoi äiti vihjata lapsenlapsista, vaikka edelleenkin ne opiskelut olivat pahasti vaiheessa ja mies se sama... Luulen, että aluksi äiti ei luottanut mieheeni, mutta tiesi jo tässä vaiheessa, kuinka hyvä hän on minulle. Ehkä hänestä tuntui myös, että olisin hiljalleen kypsä antamaan äidilleni ensimmäisen lapsenlapsen.

No, pikkusisko ehti asialle ensin siinä suhteessa, 19-vuotiaana, siinä vaiheessa vain joitain kuukausia kestäneen suhteen myötä, pienen vahingon seurauksena. Huoli oli äidillä suuri, huokaili asiaa ja valitteli. Ymmärrän sen, siskollani oli koulut kesken, hän oli melko epäkypsä ja hänen avomiehensä vailla ammattia ja työtä. Toki äitini ajatteli, että joutuu nyt huolehtimaan sitten näistä tulevista vanhemmista sekä taloudellisesti että muutenkin. Niin siinä onkin vähän käynyt. Raskauden edetessä hän kuitenkin asian nieli ja alkoi iloita ensimmäisestä lapsenlapsestaan todenteolla. Oli jännä nähdä, kuinka oma äiti hössöttää. Ei hän ole koskaan ollut meidän takia sellainen. Nyt kun kerroin itse toivomme kesävauvasta, äiti suhtautui asiaan ihan eri tavalla kuin pikkusiskon kohdalla, oli tosi iloinen ja sanoi:"Sinä oletkin meidän suvussa ainoa, jolla on ollut järkeä odottaa. Me muut olemme olleet ihan liian nuoria." Äitini sai minut 21-vuotiaana onnettomassa suhteessa ja aina muistelee, kuinka oli silloin liian kokematon.

Isovanhempien suhtautumista vähän pelkään. Isomummilleni kerroin ja hän vain sanoi:"No onnea sitten jos sitä kerran toivoitte." Äänessä oli hienoista pettymystä ja järkytystä, ei hitustakaan iloa. Täytyy ymmärtää, hän on saanut hyvin nuorena kaksi lasta juopolle ja naisiin menevälle miehelle. Toisesta lapsesta tuli myös alkoholisti ja toinen nai luonnevikaisen miehen ja pilasi elämänsä tällä tavalla. Hänellä itsellään ei siis ole kovin mukavat kokemukset lasten saannista ja hoitamisesta - miten hän osaisi siis heti iloita kanssamme? Isäni äidille en ole vielä kertonutkaan, häneltä voi odottaa samanlaista suhtautumista. Hänkin on vähän vastentahtoaan joutunut naimisiin (sattui ns. "vahinko") ja saanut paljon surua ja huolta perheestään ja miehestään. Ei ole helppoa ollut elämä ennen aikaan. Ei ole ollut kunnon ehkäisymenetelmiä, avioero on ollut suuri häpeä, rahat ovat olleet tiukoilla jne. Totta kai sitä heijastelee omia kokemuksiaan ja muistaa, kuinka rankkaa elämä oli, ja ajattelee, että nuoret pilaavat elämänsä hankkimalla lapsia ja sitoutumalla toisiinsa.

Äitini vanhemmille en ole kertonut, sillä en ole tavannut heitä kunnolla lähes kymmeneen vuoteen (äidilläni ja heillä on välit poikki). Tapaan heidät ensi kertaa lauantaina siskon tytön ristiäisissä, vähän jännittää. Vauvasta en vielä kerro, he eivät ole minulle läheisiä. Jo se, miten he suhtautuvat mieheeni, vähän pelottaa. Isoisäni "rikkaidenplaneetalta" katsottuna duunari-mieheni on alempaa kastia, jossain torakoiden tasolla varmasti. Että tuskin sieltäkään taholta olisi tulossa iloisia onnitteluja puolisonvalinnan ja perheenlisäyksen johdosta. Tai mistä sitä tietää, ehkä he suhtautuvat meihin lapsenlapsiin vähän myötämielisemmin ja lempeämmin kuin omiin lapsiinsa.

No joo, tässä oli nyt joitain esimerkkejä siitä, minkä takia vanhemmat voivat olla huolissaan. Omat kokemukset siellä takana kummittelevat. Kannattaa joskus kysyä heiltä, millaista heidän on ollut odottaa ja hoitaa pieniä lapsia. Ehkä heidän kertomustensa jälkeen ymmärtää heitä paremmin. Samalla he pääsevät purkamaan tuntojaan ja voitte yhdessä pohtia, ovatko asiat enää niin huonosti kuin ennen. Sitäkin voi miettiä, että joutuuko äiti todellakin syrjään kun hänen lapsensa saa jälkikasvua. Eikö sitä voi ajatella niin, että hän pääsee jakamaan kokemuksensa ja tukemaan odottavaa äitiä, eli yhä hänen asemansa on tärkeä, nyt vain toisella tapaa. Ja eikö etenkin pienten lasten silmissä isovanhemmat ole jotain aivan ihanaa, toista maata kuin ne omat väsyneet, äkkipikaiset, hermostuneet ja kiireiset vanhemmat? [;)] Roolien muuttuminen ei tarkoita, että ne muuttuisivat väistämättä huonompaan suuntaan.
 
Mä kyllä ymmärrän vanhempien huolet yms. mutta on se musta silti törkeää että puretaan se omaan lapseen tai lapsen puolisoon joille se vauva tulee. Itse olen kohta 17-vuotiaan pojan äitinä päättänyt jo ajat sitten, että jos joku vahinko kävisi niin mä en ole se idioottianoppi joka myrkyttää kaikkien elämän. On vähän turhaa kitistä kun on paskat housussa näin vähemmän kauniisti ilmaistuna. Aikuisena tajuaa kyllä ne realiteetit mitä nämä ehkä turhan nuoret tulevat vanhemmat eivät tajua, mutta kyllä itse vanhempana haluaisin tuossa kohtaa olla tukena ja niellä sen harmini. Itse olin parikymppinen kun esikoinen ilmoitti tulostaan ja lämmöllä muistan miten ex-miehen (pari vuotta nuorempi minua) vanhemmat ottivat ilmoituksemme vastaan. Nyt ymmärrän että tuskin kiljuivat riemusta kun puhelu loppui, mutta mun suhtautuminen heihin olisi taatusti ollut toista luokkaa koko avioliiton ajan (15 vuotta, neljä lasta yhteensä) jos olisivat ottaneet tylyn linjan silloin esikoisen kanssa. Aikuisuuteen kuuluu myös hyväksyä asioita mihin ei vaan voi vaikuttaa.
 
Ite oon sen verta nuori, että kun asiasta kerrottiin ensin miekkosen siskoille ja niiden miehille, kaikki oli innoissaan. Kerrottiin sitten miehen vanhemmille ja tais äippä sitte itkeä useemman viikon [8|] Ei siinä vaiheeessa kyllä tiedetty että mitä tehään. Mun puolen suku otti hyvin, paitsi isä, jonka mielestä en olis voinu pahemmin enää elämää pilata, en voi hankkia kunnon työpaikkaa enkä opiskella enkä tienata blablabla. Sattuuhan se tosi paljon kuulla omalta isältä tollasia sanoja, kun ennen ollaan oltu aina parhaita kavereita ja tosi hyvissä väleissä. Oma mummo ja vaari otti asian hyvin ja vaari nyt jo kunnostelee leikkimökkiä [:D] Faija otti yhteen kaikkien kanssa, myös omien vanhempiensa. Ihmetteli että miks hän on ainoa joka ei tätä asiaa hyväksy. Toki mä ymmärrän kaikkien huolen, oon mä itekin huolissani et miten rahat riittää. Tosiasia on että huonomminkin asiat vois olla. Meillä on työt, hieno asunto, paljon tukea antavia ihmisiä ja rakkautta. Nykyään munkin isä alkaa hyväksymään asiaa vaikka siihen menikin se 5 kuukautta. :D
 
Takaisin
Top