Onhan noita pelkoja ollu ennenkin ja aina on huomannu, että kun on saanu ne asiat puhuttua ja puitua läpi, niin on niistä peloista selvinnyt jo ennaltaehkäsevästi eroon.. ainakin toivottavasti. *koputtaa puuta*
Onneks ne uhkailut pre-eklampsiasta tai mahdollisesta munuaistoimintaongelmasta/vastaava oli vaan ensiapulääkärin virheellinen diagnoosi tilanteesta. Siinä sitä taas joutu kohtaamaan kaikki pelot, kun sanottiin että on pakko levätä, eikä saa tehdä mitään kun ei voi tietää miten vakava tilanne on... Mut jooh.. kriisi ohi tässä tapauksessa.
Aattelin jo tässä, et jospa tää raskaus jatkus seesteisesti tässä. Noh.. toisaalta nyt on ilmennyt ihan uudenlainen kuvio, minkä vois luokitella pelkotiloihin kuuluvaks. Kun olen kasvanut elämässäni hyvin suorituskeskeiseksi ihmiseksi ja sitten tänä syksynä taas koulu alkoi. Yhtäkkiä huomasin tässä viime viikolla, että mähän haalin tekemisiä ihan hirveästi itselleni joka ihmeen kuviosta ja asiasta. Ja että kun lopulta aloin purkamaan sumaa, niin jo pelkät puhelut, tekstiviestit ja mailit ihmisille muodosti pitkän listan ohjelmaa. Onneks lopulta aloin itse purkamaan työstettävien asioiden lastia - eli päätin selvitä tilanteesta itse, enkä joutua uudemman kerran elämässäni burn out tilaan. No yks kerrallaan tässä jätin kesätyön lopullisesti pois työlistalta, toisen harrastuksista -valmennuskuvioista- päätin tässä luopua täysin (ilmotin, että voin tulla käväsemään jossain treeneissä vieraana jos apua tarvii), sitten koulussakin karsin urakalla tekemisiäni.
Sitten lopulta huomasin, että vaikka karsinkin jo paljon pois - noin puolet.. että mitenkä kykenen keskittymään enää näihin loppuihinkaan?? Tosiaan olen tehnyt ihan hirmu vähän tässä syys- ja lokakuun aikana ja ainoat mitä olen tehnyt on ollut ne asiat mitkä kiinnostaa eniten (jäävuoren huippu asioissa). Ja sitten olen lähiaikoina saanut kilareita siitä, miten musta tuntuu, että ihmiset koulumaailmassa esim. sysäävät mua sivuun ja en enää oikeastaan tunne kuuluvani mihinkään porukkaan, vaikka koulua vielä tämän syksyn käynkin. Kaiken kaikkiaan ristiriitasta kyllä koko kuvio: haalin hirveästi tekemistä, mutta en jaksa tehdä kuin minua eniten kiinnostavat jutut ja sitten loukkaannun, kun ihmiset jättää minut ulkopuoliseksi tekemisistä - kun loppupeleissä he tarkottavat vaan hyvää - eli että hiljalleen kotiudun äitiyslomalle.
Ja viiminen niitti oli sitten se, kun kävin viemässä äitiysraha-anomukseni. Siellä kelan setä totesi, että en saa äitiysvapaiden aikana muita tukia, kuin äitiysrahan, eli todettiin yhdessä, että on periaatteessa turha opiskella esim. virtuaalisesti opintopisteitä alta pois jatkoa ajatellen kotoa käsin (siis siinä vaiheessa kun lapsi on jo hieman isompi) ja siis parasta vain keskittyä pelkkään äitiyteen.
Siis totta kai: puolentoista vuoden tauon jälkeen palailen takasin koulun penkille.. jos palaan. Ja siis ei pitäs aatella sinne saakka, mutta kyllä rupes pelottamaan ja masentamaan mieltä sekin, että kun taas sitä sitten unohtaa kaiken olennaisen mitä on koulussa aiemmin oppinut - kun on ollut niin pitkä tauko. Ja siis tähän saakka olen oikeesti leijunu jossain pilvilinnoissa kun olen aatellu äitiyttä ja vapaita, mutta kun se kelan tosiasia vapaista napsahti silmille, niin yhtäkkiä tajus, että miten täydellisesti kaikki pystyy muuttumaan hetkessä ihan toisenlaiseksi.
Tosissaan aika monta "henkireikää" tässä lähtee äitiyden edessä pois elämästä. Yks juttu, mistä on pakko kyllä pitää kiinni sitten keväällä on ehdottomasti "kropan takaisin saanti", eli liikunta. Siis pelkän kotona lapsen hoitamisen ja nukkumisen ja lepäämisen lisäksi tarviaa oikeesti ainakin tuon yhden "henkireiän" elämään, jotta jaksaa päivästä toiseen kuvioita.
Mutta siis tosiaan nyt kun hyppään totuuteen, mikä tässä kaikessa nyt siis pelottaa: tämä ei ole mitään yllättävää varmasti kellekään muullekaan tässä porukassa. Mua pelottaa koko äitiys ja uusi elämäntapa. Mua ei pelota synnytys lainkaan, kun vertaan sitä siihen, että seuraavat 18 vuotta lapsi tulee olemaan meidän perheen uusi jäsen, ihminen, joka tulee kokemaan maailman meidän vanhempiensa ja perheensä kautta. Tiiän, että ei pitäs miettiä etukäteen kaikkea sitä, mitä ikävää tai pahaa voi tapahtua tulevaisuudessa, mutta kun sitä vaan miettii. Onneks en enää mieti niitä pelkoja, mitä ihan alkuunsa pelkäsin: että lapsi tippuu heti käsistä kun otan sen syliin, tai että sen niskat naksahtaa, kun asento on jotenkin väärä. Olen jo edennyt pelkojen käsittelyssä jonnekin teinivuosiin, näen taasen siellä kauhukuvia, miten en kykene kommunikoimaan lapseni kanssa enää asioista millään muotoa. Okei.. kaikkihan tässä pelottaa.
Ja etenkin kun tähän asti on hokenut, että miten hienoa tämä kaikki on ja yrittänyt ajatella positiivisesti, niin nyt sitten tuo koulu+muut asiat pamautti silmille sen tosiasian, että se on oikeasti elämäntapamuutos edessä ja todella pian.
Mietinkin tänään jo ihan tosissaan, että pitäs vaan suosiolla palauttaa opintotuki ja -lainarahat tältä syksyltä kelaan/pankkiin takasin ja alkaa lomailemaan jo nyt. Ei ole enää mitään inspistä opiskella, kun tietää että on tosi pitkä tauko koulusta edessä ja sitten on taas unohtanu kaiken tiedon. Ainoo mitä on kiva tehdä ois valmentaa yhdessä lajissa porukkaa huvikseen (kun siitä lajista pidän ja oon ollu tyyliin joka kerta kuviossa mukana). Ja tärkeimpänä tulee koko ajan mieleen vaan uuteen kotiin muutto, kodin sisustaminen ja laittaminen perheelle valmiiks ja että vois vaan alkaa keskittyä olennaiseen, eli äitiyteen.
Aika vaikee pala ollu mulle purtavaks koko tilanne. Kun toisaalta sitä äitiyttä ja perhe-elämää haluaa elämässään enemmän kun mitään muuta, mutta toisaalta on vaikee yhtäkkiä siirtää sivuun kaikki tähän mennessä niin olennaiselta tuntunut elämästä.
Mut joo... taas kun kirjotti tän ulos mielestä, niin kyllä heti helpotti. Mulla on ollu ihan mieli maassakin tän asian takia tässä ja tänään vasta purin ulos asiaa vähän sinne sun tänne - kuten tännekin teille.
Hm.. parasta vaan alkaa hiljalleen kääriytymään vällyjen väliin ja loikomaan. Huomenna ois taas pakko jaksaa kouluun.. eikä vois kiinnostaa sen enempää kuin mitä on itikanpieru välimeressä. (hemoglobiinikin jo vaan 113 - enkä usko et nousee kovin vauhilla, vaikka otan rautaa päivittäin nesteenä, et jo siksikin väsyttää)