Pelottaa, Mietityttää

Jenni90

Jenni90

Asioista perillä oleva
En löytänyt tällästä topicia täältä; niin ajattelinpas sen tekaista ja ihan siitä syystä, että mua on alkanut muutama asiaa ihan toden teolla pelottamaan;
1) Synnytys; nyt kun sen tietää mitä edessä on niin kyllä pelottaa. Esikoisen aikana en osannut pelätä, toisin kun nyt. . . Mitä jos kaikki menee vikaan? Entä jos vauvalla onkin joku hätänä? Mitä jos en jaksakaan punnata vauvaa mailmaan? Entä jos joudunkin sektioon?
2) Tää kuulostaa tyhmältä  MUTTA pelkään, etten rakasta tätä toista yhtä paljon kun esikoista. Rakastan niin mielettömän paljon esikkoamme; jota on suunniteltu ja tehty niin kauan; voiko samanlaisen rakkauden puuskaan saada? Kun odotin esikoistani, rakastin häntä jo valtavasti masussa. Joskus tuntuu niiin haikealta, kun mahassa potkii joku muu kun rakas esikoispoikamme. Tunnen ehkä välillä jopa syyllisyyttäkin.... Tiedän kyllä sen, että se rakkaus tulva tulee kun saan prinsessan syliini; mutta siltikin pelottaa....
 
No samanmoisia täälläkin mielessä!

Synnytys. Esikoinen kun on tulossa, niin tietyllä tavalla oon pimennossa sen suhteen, miten kauheaa kaikki voi olla...Yksi kaveri oli kokenut ihan kauheen synnytyksen, eikä ole kuulemma aika todellakaan kullannut muistoja! Oli 32h saanut pakertaa, kunnes todettiin että oho, eihän se mahdukaan täältä tulemaan...eikun sektioon. Toinen kaverini taas on saanut kolme lasta, ja olis kuulemma milloin tahansa valmis synnytykseen mutta raskauteen ei! Kokemukset on niiiin yksilöllisiä...
Mä oon toistaiseksi avoimin mielin ja jopa odottavalla mielellä, vaikka hirvittääkin. Toisaalta oon saanut sietää kaikennäköisiä inhoja tutkimuksia, tähystyksiä yms. joista tiedän joidenkin ihan kieltäytyneen kivun takia, esim. luuydinnäytteenotto. Lääkärikin lohdutteli, että noiden jälkeen yksi synnytyskin menee, uskoiskohan. ;)
  Mutta jonkinlaiset pelot on varmasti aivan normaaleja ja jopa asiaankuuluvia, jokaisella.

Jenni, täysin ymmärrettävää toi sun huoli tulevan kohdalla, tunteet jne. Vaikka tietty voimakas kiintyminen tulokkaaseen on varmaan sisäänrakennettu vanhempiin, (jo ihan lajin säilymisenkin kannalta) niin eihän se välttämättä heti tunnu ihan samalta, kuin vaikka esikoisen suhteen. Mutta oisko se tavallaan helpotuskin ajatella, että on LUPA olla aluksi epävarma eikä mitenkään hullunlailla kiintynyt ja ihastunut uuteen vauvaan, se vois helpottaa? Oon ihan kuullutkin kokemuksia siitä, että ei kaikilla ole heti valtavan vahvoja tunteita vauvaa kohtaan, oli sitten eka lapsi tai toinen  tai kolmas jne. Joillain voi kova kipu toimia niin järkytyksenä, ettei edes pysty ensin kovin reagoimaan tulokkaaseen. Joillain voi muuten vaan viedä aikaa, että vauvaa kohtaan tunteet vahvistuu ja voimistuu.
Uskoisin että kaikki menee sulla hyvin.... otat rennosti ja annat luvan itsellesi siihen, ettei kaikki tunteet ja muu mene just kuten ekan kanssa. Ja mistä tietää, vaikka toisaalta meniskin ja oisit ihan myyty pieneen heti. :)  Vaiston varalla vaan eteenpäin.
 
Mua kans mietityttää toi synnytys... Oon edelleen nähnyt paljon unia siitä ja niissä unissa on se KIPU, mutta aina ne päättyy ihanasti. About kuukausi sitten mua oikeesti AHDISTI koko synnytys, nyt on aika luottavaiset tunnelmat. Ja odottavaiset myös, haluan synnyttää!!! :) Siis en ihan vielä, mut kumminkin. :) Sektio pelottaa tosi paljon, mut jos siihen joudutaan niin vauvan takia sitten sekin kestetään...

Oon myös sanonut miehelle monta kertaa, että mitä jos en tunnekaan tätä vauvaa kohtaan samalla tavalla kun esikoista kohtaan? Mies on vaan todennut, että ihan varmasti tunnet vaikka se saattaa aikaa viedäkin. <3

Kun esikoinen syntyi, mä olin ihan totaalisen LOPPU. Ja oikeesti tajuan sen vasta nyt... Koko pitkä käynnistysrumba, imetyksen vaikeudet ja miehen HULLU työputki... Se oli ihan älytöntä, mä hoidin kaiken kotona kaupassakäynnistä pyykkäämiseen ja yöheräilyihin. Ja meillä ei ollut autoa, joten se korvikkeen kantaminen oli mun - juuri synnyttäneen harteilla. Esikoinen oli melko vaativa vauva ja synnytyksestä toipuminen vei enemmän aikaa, kun suostuin itselleni antamaan tai myöntämään että lepoa oisin tarvinnut. Ensimmäiset kuukaudet oli siis mulle silkkaa fyysistä työtä... Ja vaikka koko ajan vauvaa ihanana ja maailman rakkaimpana pidinkin, aito oikea äidinrakkaus alkoi vasta kun oma olo pikkasen helpotti. Ajattelin sillon, että olin tosi kateellinen miehelle kun hän oli "niin valmis isä". Jälkeenpäin tajuan myös sen, että eipäs kyllä hänkään ollut - jos olisi ollut ei tuo kaikki edellä mainittu olisi ollut pelkästään mun heiniä... Eli niin se vaan on, että vanhemmuuteen kasvetaan - pikkuhiljaa. Ja vaikka vauvaa rakastaisi ensi sekunneista lähtien yli kaiken - silti se rakkaus vaan kasvaa ja kasvaa, ihan äärettömän käsittämättömiin määriin! Ei sitä voi selittää, se pitää vaan yksinkertaisesti kokea... <3
 
Joo mäkin monesti oon kysyny mieheltä, että rakastanko yhtä paljon pikkukakkosta kun esikoista; vastaus on tottakai....
Yhdyn Yonan ja Shakiran kommentteihin.....
Ainut, että esikoisen kohdalla rakastin heti ja mielettömästi ja päivä päivältä se tunne vain kasvaaa. <3
 
Mua mietityttää ja pelottaa kovasti toi synnytys.. Oon aina halunnut tietty kokea synnytyksen ja näin, mutta nytkun se alkaa oikeesti olee ajankohtasta niin alkaa pelottaa.. en oo ikinä ollu sairaalassa, joten ihan se sairaalassa olokin jännittää ja kaikki ne piikit ja neulat (en edes ole neulakammonen) ja sitten se että repeekö/leikataanko, palautuuko kaikki paikat normaalisti jne jne.. ja sitten se ite synnytys tilanne..
Meillä lapsen isän kanssa nyt välit sellaset että en halua häntä mukaan synnytykseen.. en kaipaa siihen tilanteeseen yhtään lisä stressiä ja tällä hetkellä hän ei siihen tilanteeseen muuta toiskaan kun stressiä.. Hän on vihanen asiasta kun mikä ja mua ahdistaa.. hän ei ymmärrä sitä että mulla on oltava mukava olla sillon. hän vaan narsistisesti haluaa omaa etuaan sitten syyllistämällä mua...
Moni pitää mua julmana/ilkeenä kun en päästä lapen isää synnytykseen mukaan, mikä ahdistaa vielä lisää ja saa mun olon tosi syylliseks ja kauheeks asiasta.. Mutta mulla on oltava hyvä olla siellä ja hänen seurassa se ei valitettavasti onnistu... En oo saanu keneltäkään mitään positiivistä palautetta asiasta paitsi neuvolapsykologilta, ja siit tulee tosi hirvee fiilis.. tuntuu kun kaikki painostas ja pakottas mua tekee asian niin että mulla on mahollisimman paskaolo.. :( Kukaan ei nää asiaa mun kannalta ja onhan sitä olemassa naimisissa olevia parejakin jotka kokee että isän paikka ei ole synnytys salissa.. mutta kukapa näitä ajattelee kun kivempaa ja helpompaa on vaan painostaa ja syytellä mua..
 
Synnytyksessä mua pelottaa tällä hetkellä vain se, että väliliha joudutaan leikkaamaan tai repeää muutoin pahoin ja toipuminen kestää. Itse tilanteessa tuo pelko varmasti väistyy kun on niin paljon muutakin mihin keskittyä, mutta nyt ajattelen sitä melkein päivittäin. Outoa. Niinkään se kipu ei pelota, vaan se että toipuminen vie kauhean kauan. Olen odottanut jo pari kuukautta, että pääsisin ns. normaaliin elämään ja harrastamiseen kiinni ja pahat vauriot synnytyksessä sitten vaan viivästyttävät sitä. Toivotaan, että pahemmilta vaurioilta nyt vältyttäisiin.

miima, ikävää tuommoinen painostaminen. Mutta tässä tilanteessa tärkeintä on tosiaan se, miltä sinusta tuntuu. Päätös on sinun eikä kellään ole oikeutta sua painostaa. Luulisi muiden ymmärtävän, että exään saattavat välit olla niin etäiset ja joskus tulehtuneetkin, että exän paikka ei todellakaan ole siellä missä toinen on haavoittuvaisimmillaan? Minusta ihan itsestään selvä asia. Pahimmillaanhan exäsi läsnäolo voi tehdä synnytyksestä sinulle tosi ikävän ja tukalan kokemuksen, jos nyt jo tunteet ovat tuollaiset. Olisiko ketään muuta, kenet haluaisit ottaa mukaan synnytykseen? Sinnehän saa ottaa vaan yhden tukihenkilön, joten jos joku muu olisi jo tulossa, olisi sekin hyvä keino saada painostajien suut suppuun. Tsemppiä, pidä pintasi.
 
miiima mua pelotti kans esikoista odottaessa eniten kaikki neulat ym. Oon tosi neulakammoinen (vaikka mulla tatuointeja onkin :D) !!! Sanoinkin monta kertaa ihmisille, että mua pelottaa synnytyksessä eniten jos täytyy laittaa tippa. Mut voin lohdutukseksi kertoa, että supistuskivun ansiosta en edes muista miltä se tuntui kun epiduraali laitettiin tai tippa käteen. Hyvä kun näitä asioita edes huomasin. :) Ja oon Saigonin kanssa samaa mieltä, että kyllä se on sun päätös tuleeko vauvan isä synnytykseen vai ei - kun tosiaan ette ole yhdessä niin ei se musta mikään itsestäänselvyys ole että hän siellä on. Päin vastoin. Se on kuitenkin naiselle niin herkkä tilanne, että ei todellakaan mitään ylimääräisiä stressitekijöitä mukaan. Yhdyn myös siihen, että ehkä olisi kiva jos sulla olisi kuitenkin joku tukihenkilö mukana...?
 
miiima - rakkaus emoticon et ole itsekäs! Ihan oikein, että ajattelen itsesi hyvin vointia !
 Se on nimenomaan tilanne joka on ikimuistoinen ja sun täytyy olla parhaimassa vedossa;mitä vain voi olla. . .  Mutta oletko miettinyt, että ottaisit jonkun synnytykseen mukaan ? Kenties, äiti, sisarus, hyvä ystävä, joku  jolta saisit  henkistä tukea?  Vai haluatko nimenomaan mennä aivan yksin ? 

Saigon mulla leikattiin esikoisen aikana väliliha.  Ja se leikattiin ihan luomuna.
Mutta en tuntenut mitään, koska koko kroppa "kramppaili" kun kipu oli hirvittävää; kuulin vain inhottavan äänen. Ja siinä vaiheessa olin niin kipeä; että ajattelin, että repikää vaikka kaikki paikat auki, kunhan saan lapseni syliini!  Sain aika tehokkaat lääkkeet haavaan ja kyllä söinkin niitä reippaaasti.  HAava parani  tosi nopeeta ja peittojakin heiluteltiin kuukauden sisällä ! MUTTA edelleeen jos painetta kohdistuu kauan haava alueelle; niin sattuuu. Esim  kun on ollut pissatulehduksia ja tuntuu, että koko ajan on hätä ja istuu pöntöllä ja odottaa tulisko vai ei; niin sellasessa tilanteessa haavaan sattuu... eikä varmaan paljon auta asiaaa; kun nyt paikaa löystyy uudelleen näinkin pian...
mutta siis, mulle ei jääny epparista huono kokemusta! Se oli pelkästään hyvä; säästyin repeämiltä. Vaikka eihän ne tikit mukavia olleeet...
 
Miima : Tottakai se on sinun oma päätöksesti haluatko lapsen isää synnytykseen vaiko et. Itse jos miettisin omalta kohdaltani tuota tilannetta etten olisi lapsen isänkanssa yhdessä, minulla olisi jyrkkä EI sille että hän osallistuisi synnytykseen. Varsinkin jos välit olisivat tulehtuneet, veikkaisin että mukaani pyytäisin äidin tai isosiskon jotka ovat minun elämäni suurimmat tukipilarit. Minun kaverini mukana oli äiti synnytyksessä koska isä ei ollut kiinnostunut lapsesta ja he eivät olleet yhdessä ja tänäpäivänäkään, vaikka isä olisi halunnut mukaan synnytykseen silloin hän ei pidä yhteyttä lapseensa tänäpäivänäkään vaikka ikää lapsella on jo kolmisen vuotta. 

Synnytyksessä mua eniten jännittää tällä hetkellä se tietämättömyys siitä, päädytäänkö suunniteltuun sektioon, koitetaanko alatiesynnytysä vaiko mitä tehdään.. Mitä jos vauva päättääkin tulla maailmaan ennen suunniteltua sektiota ja joudutaan tekemään hätäsektio sen vuoksi, jossa minut nukutetaan enkä näekkään lastani heti. (Mutta onneksi siinä vaiheessa lapsella isä länsä). Mutta näitä asioita yritän olla miettimättä ja ajattelen sen siltä kannalta että nainen on luotu synnyttämään ja siinä tilanteessa tietää mitä tulee tehdä kätilön ohjeilla. Hyvin se meiltä kaikilta menee,ei yksikään lapsi sinne masuun ole jäänyt :)
 
ootte ihania emoticon äitiäni olen ajatellut mukaan synnytykseen :) olen kuullut jopa kommentin "ei toi synnytys oo sun ja sun äitis välinen juttu et kyl sun pitää ottaa eksä mukaan", mutta eihän mun tarkotustaan ole jakaa sitä hetkeä just nimenomaan äidin kanssa vaan tärkeintä on se että mulla on joku luotettava ihminen mukana kenen seurassa on hyvä olla.
 
Voihan se olla että meillä eksän kanssa vielä välit lämpenee ja jos näin käy niin hän on tottakai tervetullut synnytykseen mukaan. Mutta nyt tilanne on tämä ja toivon vaan että eksällekin se kolahtaa vielä eikä hän olisi mulle niin vihanen asiasta..
 

Muakin on alkanut mietityttämään synnytys pikkuhiljaa. Pelottaa se että joudun mennä Taysiin, (sillä vammala on kiinni mun lasketun ajan tienoiilla)  Pelottaa ja kauhistuttaa sairaalaympäristö. ahdistaa pelkästään se kun käy vierailulla jonkin luona sairaalassa... 

Itse synnytyksessä pelottaa se että selviäähän vauva varmasti hengissä, kun niin kaikkea voi sattua.  Lisäksi haluaisin kovasti synnyttää alateitse, ja pelottaa sektion mahdollisuus. Olis ihanaa että vois "luonnollisella" tavalla palautua...eikä tarttis mitään sektiohaavaa alkaa hoidella ja varomaan nostelemisia yms..

Lisäksi pelottaa noi kaikki puudutukset. En haluaisi käyttää mitään, sillä oon lukenu niiden haitoista. Muutenkin oon lääkekielteinen ihminen, oon syönyt aina särkylääkkeitäkin ihan viimeisen hädän hetkellä. Nyt pelkään että jos en kestä sitä kipua, ja kumminkin joudun puudutuksiin turvautumaan. Toki yritän mennä avoimin mielin, ja toimia tilanteen mukaan, mutta inhottaa ajatus jostain tosi vahvasta lääkkeestä, ja että keho ei tunnu omalta, ja että jos puudutus epäonnistuu tai jää toispuoleiseksi tms..
Sain muuten ajan pelkopolille, saa nähdä mitä siellä sanotaan :)

Miima. Kaksplus lehdessä on juttu just tuosta, että kenen kanssa mennä synnyttämään, vaiko yksin. Se on nyt lehdessä 5/2011, lukaiseppa! :)

 
Mua ei niinkään pelota synnytys, vaan enemmänkin sen jälkeinen aika.
Pelkään etten osaa hoitaa lasta vaan vahingoitan sitä jotenkin. Mitä jos kaadun rappusissa? Mitä jos pudotan vauvan? Jne....

Lisäksi kottinjääminen pelottaa hieman. Pelkään että jään yksin ja tulen ihan mökkihöperöksi :) Olen aina ollut koulussa tai töissä, en ikinä edes sairasta, kotona olemista ei siis ole kokemusta.

Saas nähdä, rupeaako synnytyskin vielä kammottamaan kun h-hetki lähestyy :D
 
Mua ei kunnolla pelota tällä hetkellä mikään, mutta vähän mietityttää muutama asia...

Ennenaikainen synnytys. Saatiin tällä viikolla tietää, että paikat on aivan turhan kypsät siihen nähden että vasta 29 viikkoa on täynnä, joten nyt täällä sitten maataan, maataan ja maataan, ja uskotaan ja toivotaan että päästään monta viikkoa eteenpäin. Mitään akuuttia hätää ei ole, ja olen vielä kotosalla enkä osastolla, joten en osaa pelätä, mutta kyllähän tuota miettii.

Perätila. Murusemme on jo hyvän tovin viihtynyt perätilassa. En haluaisi joutua päättämään alatiesynnytyksen ja sektion väliltä, ja en halua tilanteeseen jossa sektio olisi tarpeen... toki vauvan turvallisuus ennen kaikkea, mutta kun se ei olisi ensimmäinen iso alavatsaan kohdistuva leikkaus, niin mietityttää, että mitä tulevaisuudessa. Saanko koskaan synnyttää alateitse, ja ei kai sektio(t) rajoita lapsilukuamme. Mutta koska murunen ehtii vielä moneen kertaan halutessaa kääntyä, ja senkin jälkeen on vielä mahdollisuus esim. perätilan ulkokäännökseen (joskin mulla on monta "tekijää" jotka heikentää sen onnistumismahdollisuuksia), niin en jaksa tuotakaan vielä pelätä. Alatiesynnytystä alan pelkäämään vasta sitten kun murunen on oikein päin ja/tai täysiaikainen niin että moinen on edes harkittavissa :)

Eli tällaisissa tunnelmissa tässä on vajaa viikko maattu kotosalla osittain Trendelenburgin asennossa, selkä melko lailla jo paskana ja hermot ajoittain riekaleina mutta ehdottomasti pääsääntöisesti positiivisissa tunnelmissa ja pientä maha-aarretta äärettömästi rakastaen!

Jenni, minustakin tuo sun pelko toisen lapsen rakastamisesta kuulostaa ihan normaalilta :) Mulla on äärimmäisen rakas kummityttö, siis kummityttö eikä oma lapsi, joka on oleellinen osa arkeani: mietin ennen raskautta jopa, että mitäs jos oma lapsemme ei olekaan yhtä "ihana" tai hän ei tunnukaan niin rakkaalta kuin tämä kummityttö - vaikka toki tajuan ajatuksen aika järjettömäksi, ja se on jo raskauden alussa kaikonnut huitsilan nevadaan :) Seuraavaksi sitten mietin hetken, että entä jos sitä rakkautta ei oman lapsen syntymän jälkeen enää riitäkään kummitytölle tarpeeksi, kun tiedän kuitenkin olevani hänelle tärkeä. Tämäkin on turhaa - vaikka olen tärkeä, niin en tärkein, ja voinhan olla tärkeä olematta hänen kanssaan ihan jatkuvasti!
 
Mua on alkanut mietityttää vähän sellainen asia, jos vauva syntyiskin ennen laskettua aikaa siis reippaasti ennen. Ja tähän syynä on niinkin itsekkään ajatukset kuten, että en ehtisi saada paikkoja kuntoon ja tehdä mulle tällä hetkellä mielekkäitä asioita.

Synnytys "pelottaa" mielestäni ihan normaalisti, ei siis ole mitään kauhua päällä, kiitos siitä kun pääsin juttelemaan pelkopolilla.

Pärjääminen kahden kanssa, kun kuitenkin "tarvitsen" omaa aikaa, että järki pysyy päässä. Huomaan myös, vaikka olisi kuinka paljon intoa voimia ei tahdo riittää joka päivälle...
 
minttuliina; joo tuosta asiasta oon muutaman mamman kanssa puhunut, niin 99% näistäkin mammoista miettinyt samaa asiaa raskausaikana.

Kaikillla tuntuu samankaltaisia pelkoja olevan....

 
Täällä ollaan kanssa samoilla linjoilla: synnytys mietityttää ja välillä ihan hirvittää jopa. Mietin myös usein, että mitä jos lapsi päättääkin syntyä nyt kun kaikki ei ole vielä valmiina? Välillä mietin jo sairaalakassin pakkaamistakin mutta siitä nyt ei olisi haittaa vaikka tekisikin sen jo. Synnytyksessä eniten pelottaa, ettei omat voimat riitäkään tai jotain menee pieleen ja vauvalle tapahtuu jotain. Jostain syystä oma vointi ei vielä pelota yhtään. Pelkään myös välillä, että mitä jos vauva ei olekaan terve ja mitä kaikkea kauheuksia voi pienellä olla. Perätila ei oikeastaan pelota kun sektiokin käy kyllä kunhan vauvalla on kaikki hyvin. Perätilassa en varmaan haluaisi edes yrittää alatiesynnytystä kun kuulee niin kamalia tarinoita miten ensin syntyy jalka ja sitten tuleekin käsi. Tuttava kertoi myös ystävästään, jonka vauva oli syntynyt peppu edellä jalat taipuneena vatsan päälle. Kaikki hyvin mutta vauvan jalkoja ei saanut yrittääkään suoristaa ennen kun ne itsestään suoristuvat. Ihan karmea ajatus miettiä miten paljon painetta pienen lonkissa on ollut. Kyllä tuolta alhaalta tullaan pää edellä tai sitten sektiolla.

Välillä on myös olo, että mihin sitä oikein on ryhtynyt ja haluaisi kelata vähän takaperin, että saisi lisää aikaa ennen vauvaa. Aika tuntuu menevän nyt niin hurjaa vauhtia. Onkohan sitä oikeasti valmis äidiksi? Lasta olen halunnut aina ja suurin osa ajasta on kova odotus päällä ja huomaan yhä useammin silitteleväni masua ja ajatuksissa pyörii vain suuri rakkaus pientä vauvaa kohtaan. Vähän hirvittää kun välillä tajuaa ettei voikaan enää suunnitella omia menoja ihan miten vaan kun olen tähän saakka ollut tosi liikkuvainen ja meneväinen. Harvoin on esimerkiksi töiden jälkeen ollut koko iltaa kotona.

Tänään jännittää kamalasti synnytysvalmennus joka on illalla. Aiheena synnytys ja kivunlievitys. Olen kamalan itkuherkkä ihan normaalistikin mutta raskauden myötä vielä herkempi. Varmaan itken siellä kun vesiputous kun kuvittelen miten meidän pieni tulee maailmaan ja saan hänet ensi kertaa syliin. Eihän siinä sinänsä mitään hätää ole vaikka itkisinkin mutta jotenkin koen oman herkkyyteni tosi nolona. Onneksi miehen mielestä se on kamalan suloista ja mitäs muiden ryhmäläisten ajatuksista! Täytyykin muistaa ottaa nenäliinat mukaan... En myöskään haluaisi mitään terapia istuntoa missä pohditaan miltä tuntuu juurikin edellä mainitusta syystä. Toivottavasti joku vaan kertoisi faktat ja sitten saisi kysellä. Silloin voisin nyyhkiä takarivissä miehen selän takana piilossa emoticon
 
Mulla on myös paljon pyörinyt päässä se, että mitäs jos lapsi ei olekaan kunnossa, vamma tai muu vaiva... Kun niitä kuitenkin syntyy, ihan terveille ja ihan varoittamatta. Mun lääkäri sanoi ihan suoraan mulle, että esim. Down-vauvoista n. 90% jäisi syntymättä, JOS ne olisi havaittu seulonnoissa. Mutta kun kaikki voi vaikuttaa täysin normaalilta ja suorastaan ihanteelliselta...
 Ja tällä en tarkoita, etteikö vammainen lapsi rakas olisi, päinvastoin jopa rakkaampi, taisi täälläkin joku siitä aiemmin sanoa. Ja jos niin kävisi että vaavissa joku vika olisi, niin sitten olisi, siinä vaiheessa tärkeintä olisi se että on kuitenkin elämään kykenevä ja jää henkiin!
Nämä vain just näitä mietteitä mitä päässä pyörii... Omakin terveys välillä painaa hurjana mieltä, ei mitään isompaa hätää tässä ole mutta pelot niskassa alkaen keuhkojen rohinasta ja päätyen kantapään pattiin, miksi voi MIKSI mun pitää aina jotain murehtia. :P

Eiköhän tässä kaikki ok ole kuitenkin.

Psst, jotenkin toivoisin jopa sektiota omalle kohdalle...ajatus ei ole paha mulle ollenkaan.
 
Mulla pyörii Yona kanssa aina välillä tuo sektio mielessä. Ei se olisi näin ajateltuna paha ollenkaan. Jotenkin leikkauksesta toipumiskipu on tutumpaa mutta synnytyskivusta ei ole mitään hajuakaan mitä se voi olla. Haavakipu taas on ajatuksena tuttu. Sektiossa kun ei voi vauva olla väärinpäin tai napanuora kaulan ympärillä tms. No luonto saa päättää minun osalta ja kun vauva nyt on ollut viikon verran pää alaspäin niin ehkä jääkin siihen. Tänään lääkäri kyllä kyseli kuinka pitkä olen kun kuulemma 155 tai alle pitkät äidit usein kuvataan lantiosta, että vauva varmasti mahtuu ulos. Sekin vähän laittoi taas hirvittämään kun olen 156 pitkä. No täytyy vaan luottaa lääkäreihin ja kätiöihin, kyllä ne tietää mitä tekee.

Synnytysvalmennus meni kunnialla läpi ja en itkenyt! Jee! emoticon  Katsottiin video synnytyksestä ja terkkari kävi koko homman läpi suullisesti. Itselle ei kauheasti uutta tietoa tullut mutta ihan hyvä mieli jäi kuitenkin. Isälle taas tuli paljon tietoa ja oli tyytyväinen, että mentiin. Ensi kerralla on kirkon parisuhdeilta ja se jää kyllä meiltä väliin. Kolmannella kerralla sitten imetyksestä ja sinne oli tulossa joku imetysneuvoja ja pariskunta, jolla on 2 kk vanha lapsi puhumaan vauva-arjesta. Se on varmaan ihan hyvä valmennus myös.
 
Mä taas en missään nimessa halua sektioon. . . 
En halua olla niin kauaa sairaalassa synnytyksen jälkeen,
kotona täytyy nostella T-E:tä ja parantuminen kestää niin paljon kauemmin
kun alakautta synnytyksestä. Lisäksi en tahdo enää yhtää ylimääräistä
arpea masuuni. .. 

Mutta toki en halua tällä hetkellä synnyttää ollenkaan .. . .
Haluaisin kans mennä pikkusen taakse päin ajassa. . .  Ja taas
 toisaalta haluaisin, että tämä tyttö olisi jo T-E: n ikäinen. :D
Ihana ikä <3
 
Mä myös niin kovasti toivon, että sektioon ei tarttisi mennä... Ja juurikin samoista syistä kun Jenni90. Oon miettiny sitä tosi kovasti, että jos sairaalassa joutuu olemaan pidempään niin mites poitsu? Ja jos tehdään sektio, en voi häntä edes nostella. Pelkästään se on sille kova juttu, että on erossa musta - just sanoin miehelle että pistäiskö mun aina välillä häipyä vaikka vaan tohon oven taakse yksin kun en nyt hirveesti oo missään ilman pojua ollut. Eli siis olen aina kotona vaikka isin kanssa touhuileekin. Niin sit jos joutuu sairaalassa olla useita päiviä (viimeksi käynnistettiin pe, la ja syntyi su - kotiuduttiin ti) ja sitten tullaan kotiin vauvan kanssa... Miten ihmeessä poika tähän suhtautuu? Tuntuu jotenki tosi pahalta tällä hetkellä hänen puolestaan, kun ei enää olekaan sitten keskipiste... Tai on, mutta niin on vauvakin.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top