Pelkoja/odotuksia

Keskustelun 'Laskettu aika maaliskuussa 2012' aloitti memi, 12 tammi 2012.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. safiye Aloittelija

    Mykkyrällä kovin samanlaisia tuntemuksia kun täällä. Liikkeitä ei täälläkään tunnu kovin säännöllisesti, siis mielestäni riittävästi ja riittävän selkeästi. Niin onhan se omallatavallaan huolestuttavaa, toisaalta mä ainakin olen perus huolestuja luonne, jos nyt niin voi sanoo. Eli käyn läpi paljon ajatuksia juurikin siittä että  muilla on mennyt hyvin niin kyllä juuri meille sitten jotain  sattuu. 
    Parisuhteen puolesta en osaa pelätä koska rakastan tulokasta enemmän kuin miestäni, kuulostaa varmaan kylmältä, mutta vauvan tulo joko muuttaa jotain tai sitten ei, ja jos suhteemme  ei muutoksia kestä, niin se vaan on sitten tarkoitettu niin.
  2. memi Aloittelija

    Tuli tosta marchin kirjoituksesta mieleen, että mulla ainakin se on ollut yks vanhemmuuden hankalimmista asioista, että omaan lapseen ei osaa suhtautua sillä tavalla järjellä. Mäkin olin ennen esikoista ollut todella paljon vauvojen ja lasten kanssa tekemisisssä niin työn kuin perheen puolesta ja tietyllä tavalla tiesi jo etukäteen tosi hyvin miten haluaisi missäkin tilanteissa toimia ja tiesi paljon mitä kaikkea vauvoille voi tulla jne. Kun esikoinen oli ihan vastasyntynyt niin oli kyllä opettelemista siihen, että aina ei voi saada varmuutta kaikille itkuille ja niiden syille ja välillä lapsi on kipeä tai liian väsynyt ja silloin se vaan itkee. Mä yritin väkisin etsiä vastauksia kaikkiin ongelmiin ja se oli kyllä pidemmän päälle todella raskasta ja pahensi vaan asiaa. Jonkin verran harrastan tätä toki nykyäänkin, mutta en kyllä stressaa samalla tavalla.D Huvittavinta oli se, että silloin kun tyttö oli vastasyntynyt, mä en ees tiedostanut olevani niin heikkohermoinen mitä oikeasti olin. Mä toivonkin, että uuden vauvan kanssa osaisi olla tän asian suhteen rennompi.
    Mutta kyllä viimeksi eilen illalla puhuin miehelle siitä, että miten helppoa se on sanoa muille, että "no se on nyt vaan semmoinen vaihe lapsen elämässä, ja helpottaa kyllä", mutta sitten kun itse istuu yön pimeydessä itkevä lapsi sylissä niin ei osaa ajatella muuta kuin "mikä mussa on vialla kun en osaa lohduttaa lastani". Sitä niinkuin järjen ja teorian tasolla tietää miten asiat on ja ettei ole syytä huolestua, mutta tunnetasolla on jo ihan täydessä ahdingossa 5min itkun jälkeen.  Mä ainakin oon semmonen itseni pahin vihollinen ton syyllistämisen kanssa, siitä pitäisi kyllä opetella pois tai sitä tekee itse itelleen elämän vaikeammaksi. Tottakai sitä on tässä oppinutkin ja toivottavasti koko ajan oppii lisää. Mä haluan uskoa, että itsevarmuuden kasvamisen ja kokemuksen takia osaisi olla vähän rennompi uuden vauvan kanssa, vaikka toki se synnytyksen jälkeinen hatarapäisyys osittain vaikeuttaa asiaa:D Mutta joo, piti vaan päästä tänne purkamaan asiaa kun meillä esikoinen kipeenä ja just eilen illalla itki lohduttomasti mun sylissä ja mä sitten näitä "hyvä äiti-huono äiti" -asioita pääsin pyörittelemään päässäni:D Mutta on se vaan välillä rankkaa kun pitää olla se aikuinen ja oikeasti ottaa vastuu siitä lapsesta ja päättää sen elämään liittyvistä asioista. Vaikka ei voi olla varma tekeekö oikein, niin pitää vaan toimia niinkuin parhaalta tuntuu.
    Mun ei oo sitten muuten mitenkään päin tarkoitus pelotella ketään tai yrittää antaa sellaista kuvaa, että vanhemmuus on koko ajan ihan hirvittävän raskasta. Enkä myöskään halua ketään neuvoa, jos jollekin sellainen kuva jäi! Lähinnä pitää vaan kirjoittamalla päästä purkamaan omia ajatuksia ja turhautumisia:) Äitiys ja mun tyttö on ainakin mulle ollut ihanin asia mitä elämässä on tapahtunut, ja sen takia nää asiat varmaan kokeekin niin raskaana ja tuntee tarvetta puhua:)
  3. milin Peruskäyttäjä

    Tutulta kuulostaa tuo hyvä-huono-äiti-mietinnät.. Niin pelottavaa kun se onkin olla vastuussa pienestä lapsesta ja kaikesta oppimasta, mutta silti se on jotenkin tosi palkitsevaa ku näkee miten toinen kehittyy ja kasvaa. Varsinkin nyt kun esikoisella alkaa olla reilusti omaa tahtoa ja luonnetta ja kokoajan oppii uusia niin sitä välillä miettii et kasvatankohan mä tätä lasta aivan päin honkia, mitä sitä pitäis tehdä toisin ja mistä se on ne rumat sanat tai tavat oppinu.. Meillä ku käydään nyt kovaa taistelua siitä ku tyttö tahtoo purra, lyödä, nipistellä ja heitellä tavaroilla varsinkin mua hermostuessaan, sitä miettii et mistä se lapsi on tollasta oppinu ku meidän talossa ei tollasia oo tehty eikä tehdä tulevaisuudessakaan. Joskus väsyneenä sitä ite miettii et voi ku tästä tilanteesta pääsis hetkeks karkuun ja vois unohtaa kaiken vähäks aikaa ja palata sinne vuosien taakse.. Sit sitä rauhottuessaan huomaa et sitä ei enään osais eläkään ilman lasta tai miestä, kuinka niitä rakastaakin ja siksi ne aiheuttaakin mulle tällasia tunteenpurkauksia ja meillä onkin oikeesti kaikki äärettömän hyvin :)

    Mä kyllä silti odotan sitä et tulevan vauvan äitiysloma loppuu ja mä palaan takas työelämään, reilu kaks vuotta nyt ku oon ollu kotona niin välillä tuntuu et tää on jonkinlainen "vankila" tai "oravanpyörä", samat asiat toistuu päivästä toiseen, mä vihaan käydä ruokakaupassa mut silti se on mun päivän kohokohta ku oon saanu aikaseks käytyä siellä yksin.. Vaikka toki ne päivät toistaa itseään myös sillon ku on töissä, mut pääsee kotoa aina hetkeks pois ja lapsetkin saa sosiaalisemman ympäristön ku pääsevät hoitoon.

    Sit aivan asiasta seuraavaan, tuli tosta memin tekstistä mieleen ku ihmiset lohduttaa et se on eräänlainen vaihe elämässä ja helpottaa...  Mä oon esikoisen kohdalla tullu siihen tulokseen et vaikka se elämä helpottaakin, tai ainkin se väsymys vauva-ajan jälkeen niin silti on aina jokin vaihe menossa lapsen elämässä.. Mä oon ainakin kuullut sen sata kertaa muiden suusta "se kuuluu tohon ikään, se menee kyllä ohi". Jep se menee, mut sit sen jälkeen tuleekin jo seuraava ikä ja uudet haasteet taas vanhemmille. Mä oon huomannu et se tavallaan helpottaa ku lapsi kasvaa mut siitä silti kantaa aina huolta jossain määrin ja se lapsi tarvii yhtälailla huomiota ja rakkautta ja läheisyyttä. Ja äitien tehtävä se ehkä on huolehtia ja stressata kokoajan jostakin ;)

    Sekavaa tekstiä mut tulipahan avauduttua.. ehkä tää riittää tällä kertaa :D

  4. utuli Aloittelija

    Aivan upeaa voida lukea toisten ajatuksia näistä asioista! Tämä on oivallinen ketju.

    Itsellänikin on luonnollisesti mielessä kamalasti moniakin asioita, niin niitä pelkoja kuin odotuksiakin.
    On jännä kuitenkin huomata, kuinka tämä raskausaika tukee ja muokkailee niitä asioita. Nerokkaasti on tuo 9kk meille odottajille siis rakennettu! :)

    Odotan esikoistani, ja tällä hetkellä lapsen/vauvanhoidollisissa asioissa pohdituttaa ja jännittää mm. tuo tuleva unen määrä, niin vauvalla kuin itsellänikin.
    En voi olla muuta kuin kunnioittaen ihmettelemässä niitä vanhempia, jotka 2,5 tunnin yöunien jälkeen jaksavat puurtaa sen päivänsä läpi, jotkut jopa varsin kivuttomankin näköisesti. Kuinka ihmeessä se on mahdollista?

    Itse olen aina ollut järjettömän hyvä nukkumaan. Kymmenen tunnin yöunet ovat olleet aivan normaalit elämäni varrella, miksei kahdenkintoista. Jos unet jäävät "vain" viiteen tuntiin, on päivä pahassa jamassa ja mieli ja keho epäkunnossa. Kuinka tällainen ihminen mahtaa siis selvitä tulevasta unettomuuden määrästä? Kertokaa kokemuksianne! :) Varmasti on muitakin, jotka ovat olleet ahkeria nukkumaan, ja jotka sittemmin ovat kokeneet moisessa valtavan muutoksen vauvan tulon myötä.
    Unen määrä on kuitenkin niin iso osa siinä selviytymisessä, kuinka jaksaa vauvan ja koko elämän kanssa.
    Hattua nostan teille, joilla on jo ennestäänkin niitä pikku-tyyppejä siinä! :)

    Muitakin pelkoja tottakai on, mutta tuo on nyt kaihertanut viime aikoina mieltäni.

    Odotus on myös suurta. Sekin on huisia, kuinka se odotuksen laatu ja määrä on muuntunut näiden odotuskuukausien aikana. Alussa se oli hämmenyksen ja pelon sekaista epätietoisuutta, mutta nyt kun vauvan tuloon on tottuneempi, on odotus muuntanut muotoaan enemmän käytännön asioiden ratkaisemisen ja etenkin sen uuden ihmeen kohtaamisen odotukseen! :)
  5. Ksmirre Peruskäyttäjä

    Utuli, mulla oli ennen esikoisen raskautta ihan päinvastoin unen kanssa - pidin itseäni varsin vähäunisena ja ajattelin, että tottahan mä selviän vaikka millaisen kukkujan kanssa! Oonhan mä vetänyt leirejä ja sen sellasia läpi ilman yhtään ainutta unituntia (eli saatoin valvoa 3 vrk putkeen) ja ihan ongelmitta. Sitten kun se esikoinen syntyi, ja ensimmäisen parin viikon päästä alkoi valvoa, eikä siitä sitten tullutkaan loppua, huomasin, että mustahan tulee verenhimoinen ja vihainen ämmä, joka ei voi sietää minkäänlaista "kyllä se siitä helpottaa" - hyssyttelyä... Mutta meillä olikin sit tilanne loppujen lopuksi se, että jopa ne 2,5 tunnin yöunet olivat pelkkää haaveunta, eikä tarvinnut edes puhua siitä, että olisi hoidettu millään tapaa arki, kivuttomasti tai kipujen kanssa.

    Mun kohdalla jäi myös lopulliseksi tää unentarve ja sen arvostaminen, enkä mä enää oo mistään hinnasta valmis luopumaan siitä, että saan nukkua. Näin ollen mäkin pohdiskelen aika paljon sitä, että millainen nukkuja täältä nyt on tulossa, ja mitä sitten tehdään, jos tää ei nuku...

    Minusta tuntuu, että mä oon nyt vasta ehtinyt mukaan odottamaan tätä vauvaa. Syksy meni vähän siinä sivussa, kun oli muutakin puuhaa kuin olla raskaana, ja kun normaali arki alkoi, ei sitä ehitty kuin 2 vkoa viettämään, kun alkoi tää sairasbuumi meil, ja tässähän tää aika on mennytkin. Pari päivää sitten vasta tuli sellanen olo, että hitsi vie, tää vauva on kohta jo mahan tällä puolella, enkä mä oo valmistautunu siihen yhtään! Lapsia oon briiffannut ja tavaraa ja materiaa hankkinut, mut siihen en oo yhtään vielä varautunut, että mun tässä pitäisi kohta olla synnyttämässä, imettämässä ja hoitamassa sitä vauvaa.
  6. Kaika Rakastunut foorumiin

    utuli: Kyllä ne vaan jotenkin selvittää ne huonounisten öiden päivät - ja jos ihan mahdottomaksi menee, täytyy osata pyytää apua. Uni on tärkeää.
    Mulla on menny niin, että vauva-aikana olen nukahtanut vain 10 minuutiksi ja saanut siitä lepoa, jolla taas on jaksanut.
    Tai hei - sulla voi käydä sellainen onni, että tulokas perii sun unenlahjan ja sitten teillä vaan nukutaan ja syödään ja kakitaan ekat kuukaudet :D

    Ksmirre: Mulla on alkanut todenteolla supistelemaan ja se on tuonut synnytyksen jotenkin lähemmäs.
    Miten sulla supistelee?
  7. milin Peruskäyttäjä

    utuli: Ne tosiaan jotenkin selvittää niinku Kaika tossa aiemmin sanokin. Mä esikoisen vauva-aikana pelkäsin iltoja ja öitä aivan mahdottomasti. Mitä lähempänä kello oli "iltaa", sitä enemmän mua hirvitti tuleva yö. Sitä kesti ehkä viikon kaks, sit ku vauva oli tutumpi nii mä uskalsin jo luottaa itseeni että kyllä tästä selvitään. Oltiin kyllä sen verran onnekkaita et tyttö on nukkunut pääasiassa hyvin yöt, muutamana yönä jouduttiin poistumaan sängystä. Oli myös vaiheita jollon nukuttiin huonommin ja sillon sitä oli melkolailla ulapalla ja aivan puhki päivät. Mulla se varsinkin aiheutti paljon itkuja ja katkeruutta myös miehen suhteen ku lapsi oli tissillä ja mä käytännössä valvoin jos piti valvoa. Suurimmat riidat me ollaan saatu aina yöllä eikä sitä sillon kontrolloi omaa puhettaan niin hyvin, onneks kukaan ei oo ollu kuulemassa mitä kaikkea molempien suusta on yön riitojen aikana tullu. Niin, ja tosiaan meillä ukko oli reissuhommissa pari kuukautta vauva-aikana ja sillon mä elin kyllä välilä aivan omassa maailmassa.

    Väsymys teki mulle ainakin tosi paljon hajamielisyyttä kaiken muun lisäks. Vähintään joka toinen kerta ku oltiin lähdössä tien päälle, mulla unohtu joko puhelin tai lompakko. Ja eräät kerrat ne on haettu kyläpaikasta mihin ne on jääny. Mut jännä, vauvan tavarat kaikki oli AINA mukana - jopa paljon ylimääräistä! Ruuanlaitto takkuili monta kertaa viikossa, vääriä mausteita tuli laitettua ja kerran "keitin" potut jopa ilman vettä.

    Vinkiksi utuli, ota päikkäreitä vauvan kans aina ku vaan siltä tuntuu ku sulla on ensimmäinen :) Ja jos imettää, se väsyttää niin äitiä kuin lastakin - siihen on monet kerrat nukahdettu täälläkin molemmat ja herätty sänky märkänä mut siitäpä ei kannata stressiä ottaa :) Itellä taas hirvittää et jos yö menee vauvan kans valvoessa, meillä esikoinen kyllä pitää rytmit kurissa ja mamman jalkeilla koko päivän.
  8. Ksmirre Peruskäyttäjä

    Kaika, mulla ei oo edelleenkään tullut supistuksen supistusta, enkä tiedä tuleeko edes ennen kuin synnytys on käynnissä. Esikoisen kohdalla harkkasupistukset alkoi viikko ennen LA:ta, kuopuksen kohdalla niitä ei ollut yhtään, vaan ensimmäiset supistukset tuli käynnistysyrityksen tuloksena kaksi vikkoa ennen LA:ta. Ja nekin vähät sitten loppui aina omia aikojaan. Mun kohtu toimii ilmeisesti kuten mäkin - jos voi säästää energiaa ja vaivaa, säästetään kans eikä ruveta turhanpäiväisiä rehkimään ;D
  9. Thilduska Tuttu foorumilla

    Jokaisena vähäunisena yönä oon ajatellut, että täytyy sen vauvan joskus nukkuakin ja niinhän se on sitten tehnyt jonakin seuraavana yönä. Ja onneksi ne ihan pienet ei sieltä pinnasängystä vielä lähde minnekään, jossain vaiheessa vaan on pakko laittaa vauva sinne, vaikkei se nukkuisikaan ja mennä itse  nukkumaan, jos vaan vauva ei ihan kauheasti itke, että saa edes ne Kaikan mainitsemat voimaunet. Ja tosiaan silloin kannattaa levätä, kun vauvakin nukkuu. Ja siitä seuraavasta päivästä selviää kyllä, ei ihan niin skarpisti, mutta selviää kuitenkin ja ihan pihalla mä ainakin olin ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen. Mies ei vaan aina ymmärrä, kun en esimerkiksi näin lauantai-iltaisin jaksa katsella leffaa sinne puolille öin, vaan tahdon mennä viimeistään 10 nukkumaan..

  10. utuli Aloittelija

    Lämmin kiitos kokemuksista ja vinkeistä!
    Sellaista tämän uniteeman tiimoilta myös pohdin, että mitenkäs teillä, jotka olette jo synnytyksen kokeneet, kävi synnytyksen jälkeen levon saannin kanssa?
    Aika pianhan siinä alkanee vierihoidot ja muut imetyksen kokeilut, joten missä vaiheessa pääsitte oikeasti ensimmäisen kerran nukkumaan niin, että todella tunsitte levänneenne? :)
  11. milin Peruskäyttäjä

    Täällä päin sairaalassa on oltava vauva äidin vieressä 24/7 ellei kivut ole kovat tai muuta.. itse olin valvonut 40 tuntia yhteensä (lukuunottamatta paria pientä torkahdusta epiduraalin jälkeen) kun pääsin vauvan kans osastolle. Olin aivan puhki ja kätilöt pitkin hampain otti vauvan viideksi tunniksi yöllä hoitoon että sain levätä. Puoli kuudelta aamulla kiikuttivat tytön takaisin ja sen jälkeen mä hoidinkin sitä itse koko ajan. Ja siitä eteenpäin pari viikkoa nukuin pätkiä päivisin ja öisin eli levänneeltä olo tuntui ööö... joskus sit ku vauva oli isompi, en muista enää.. :) Se oli kyllä aika karu ja tosi pelottava muutos ku tajus et hei mä joudun oikeesti hoitamaan tätä avutonta aina, kokoajan, ihan sama missä me ollaan, kellonajasta välittämättä. Ja vielä ku kätilöiltä ja hoitajilta ei irronnut minkäänlaista apua tai muuta.. Suihkussakin pääsin käymään niin, että vieressä oleva äiti hoiti omaa ja meidän vauvaa ku en olis varmaan muuten päässy ollenkaan.. Mielellään siis synnyttäisin eri sairaalassa mitä Oysissa.

    Niin ja sairaalassa mua otti eniten päähän se et ku esim. vauvan kans ollaan päikkäreillä ja hoitajat varmasti huomaa et me nukutaan nii tulevat herättämään ja kyselemään turhanpäiväsiä, tai sellasia et ne kyllä ehtis kysyä myöhemminki.. Yritäppä siinä sit saada unta uudestaan ku kovalla vaivalla saanu nukahdettua kerrankaan. (mä ku en osaa nukkua muualla ku omassa sängyssä) Tuntu et ne ei yölläkään viittiny puhua yhtään sen pienemmin mitä päivällä.. Näin ainaki täällä :D
  12. Ksmirre Peruskäyttäjä

    utuli, esikoinen täyttää tänä vuonna 7 eikä oo tullu levättyä sen jälkeen yhtään sen perusteellisemmin :D

    Imetys alkoi heti synnytyssalissa molempien lasten kanssa, ja molemmat on olleet vierihoidossa siitä alkaen kun yksiön vuokrasopimus päättyi. No, nykyään kyllä saan nukkua hyvinkin paljon, kun on isommat lapset, ja mies hoitaa heitä aamuisin (joskin lapset on sen verran äänekkäitä, että aika yhtä tyhjän kanssa), mut vauvan kanssa se ei ookaan niin vaan onnistunut.

    Mulla oli myös esikoisen kohdalta toi kokemus sairaalasta, mitä Milin kuvaa - hoitajat tuli herättelee just sillon kun vaivalla olin saanut unen päästä kiinni, ja ne tosiaan kailotti koko ajan kuin maailmanlopun edellä.... no, toisen lapsen kohdalla sit hoitajat ulkoisti, tai yritti, jopa omia tehtäviään mulle, eli kun pojalta mittailtiin verensokereita säännöllisesti, jouduin välillä jopa väittelyyn hoitajien kanssa siitä, että mä en niitä mittailuja tee. Katotaan miten käy sit kun tätä kolmatta maailmaan väännetään.
  13. Madie Ihastunut foorumiin

    Mäkin tässä aloin just miettimään, etten oo ehkä tuntenut itseäni täysin levänneeksi puoleentoista vuoteen :D Tämäkin on tosin niin yksilöllistä, koska jotkut saa vauvan, joka nukkuu yöt läpeensä ihan pienestä ja jokaisen unentarve on muutenkin niin erilainen. Mä tarvisin sen 12 tuntia joka yö ainakin näin raskaana...

    Saa nähdä, koska seuraavan kerran on tunne, ettei väsytä tippaakaan. Siihen voi vierähtää aikaa.

    Mä sain muuten sairaalassa nukkua ensimmäisenä yönä yksin. Siitä ei vaan ollut kamalasti hyötyä, kun huonetoveri painoi hälytysnappia joka välissä ja hänen vauvansa itki ja hoitajat ramppas eikä todellakaan käyttäneet pienempää ääntä. Joskus puolenyön jälkeen viereiseen huoneeseen tuli perhe, jonka isä alkoi soitella sukulaisille HUUTAMALLA puhelimeen ja siinä vaiheessa kilahti täysin. Muistan vieläkin heidän poikansa syntymämitat. 4850g ja 52cm. Eli siis kannattaa pyytää korvatulpat heti, jos vaan hoitajat suostuu vauvan ottamaan hoitoonsa. Mullakin oli siis 2 vuorokautta valvottuna.
  14. TsN Peruskäyttäjä


    Täälä ei oo kunnolla tullu levätttyä sitten sen jälkee kun esikoinen synty eli 1v 2kk sitten. Haaveilen, että sais kunnolla levättyä joskus ennen tämän ukkelin syntymää, mutta saapa nähä taitaa jäähä haaveeksi. Neiti eellee valvottaa yöllä, nyt sairastelee niin ihan sata kertaa saa herätä yössä. Sairaalassa täälä mahollista onneksi viiä sitte vauva vauvalaa nii saa ite levättyä etes vähän. Viimeksikki neiti oli eka yön vauvalassa, syömässä vaan kävi ja me saatii miehen kaas nukkua perhehuoneessa. Olin nii huonossa kunnossa etten ite kahteen eka päivään pystyny ees nousee sängystä ylös eli mies hoiti meillä vauvan. Toisten kaa en ees ollu samassa huoneessa koko sairaalareissulla 6 päivää siis olin sielä.

    Nyt pelottaa, että miten tään kaa mennee, jos meen taas ihan niin huonoon kuntoon ku viimes.. Onneksi tuola ihana vauvala ja näin, mutta nytte ei oteta esikoisen takia perhehuonetta nii se ressaa, ku mies ei voi olla koko ajan tukena.

    Mulla muutenki nyt ollu jotenki tosi väsyny kausi, neuvolatätille juttelin noista juttuista ja oman jaksamisen peloista. Tuntuu, ettei yhtää jaksais että vauva syntys kohta. Mutta ehkä sitä taas tästä jaksaa alkaa ootteleen, ku sais kunnolla nukuttua ja esikoinen ei koko ajan kiukuttelis (hampaita tulossa ja sairaaana on), yleensä kun on kohtuu hyvä nukkuja ja muutenkin kiltti ja reipas lapsukainen. Onneksi kävelee nyt koko ajan nii ei niin palio pidä ite kantaa neitiä. :)

    Tsemppiä kaikille ekasynnyttäjille ja meille muillekki loppukoitokseen! :) Kaikesta sitä selviää.

Jaa tämä sivu