Pelkoja/odotuksia

Keskustelun 'Laskettu aika maaliskuussa 2012' aloitti memi, 12 tammi 2012.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. memi Aloittelija

    Tuli vaan mieleen, että onko teillä minkälaisia pelkoja/odotuksia tulevan vanhemmuuden tai vauvan suhteen? Ja että jos ootte jo äitejä niin minkälaiset fiilikset verrattuna aikaisempiin odotuksiin? Ihan siis yleisesti vaan mitkä asiat pelottaa tai jännittää ja mitä puolestaan odottaa:)
  2. Thilduska Tuttu foorumilla

    Mua pelottaa, että joudun keisarinleikkaukseen. Mieluummin synnyttäisin alateitse, koska paraneminen tod.näk nopeampaa ja kahden pienen lapsen kanssa tuntuu ihan mahdottomalta parannella mitään leikkaushaavaa, kun tuo 10kg puntti haluaa olla joka ilta pitkät pätkät sylissä, eikä hää vielä osaa itsekseen mennä yläkertaan tai tulla sieltä alas tai pukea tai käydä vessassa, niin leikkaus hankaloittaisi melkoisesti meidän elämää.

    Vauva-arki on toinen mikä pelottaa: kuinka jaksan, millainen uusi vauva on: onko sairastelua/kolikkia/itkeekö paljon, kuinka imetys lähtee sujumaan, miten esikoinen reagoi.

    Odotuksia: odotan kovasti toista lasta, vaikka meillä tuleekin lapset lyhyellä ikäerolla, niin odotan kovasti. Jotenkin sitä on alkanut taas kantaa sellaista salaisuutta sisällään, pientä ihmettä. Jotenkin vauva on alkanut konkretisoitumaan liikkeiden myötä ja huomaan, että välillä yksin ollessa juttelen mahalle. Jotenkin jännittää, että kuinka sitä osaa rakastaa kahta lasta tasapuolisesti.

    Haluan oman kroppani takaisin. Mulle riittää tän raskauden jälkeen piiiiiiitkäksi aika se, että mun täytyy miettiä omia tekemisiäni jonkun toisen kannalta: mitä syödä, juoda ja kuinka voi liikkua, voiko laihduttaa, millaisia vaatteita voi käyttää. Toki raskauden jälkeen on vielä imetysaika, että tarvitsee vielä tehdä uhrauksia, mutta ehkä mä jo ensi kesänä pääsen terasille juomaan enemmän kuin 1 siiderin :D
  3. Madie Ihastunut foorumiin

    Mua vähän pelottaa, että miten sitä jaksaa kahden lapsen kanssa. Vanhempikaan kun ei ole kovin vanha. Sitten jos vauva onkin tosi vaikea niin onko päivät ihan kaaottisia, kun kolmestaan ollaan kotona.
    Sektiokin vähän pelottaa, mutta en nyt kauheasti usko, että siihen joudun. Jos joudun niin sen kanssa on sitten elettävä. Onneksi mun äiti on pitkällä sairauslomalla ja voi tulla auttamaan ensimmäisinä viikkoina, jos joutuisin sektiosta toipumaan.

    Mutta kyllä se odotus on suurempaa kuin pelko. Ei millään jaksaisi odottaa tätä pientä enää :) Esikoinenkin on alkanut puhumaan vauvasta lähes päivittäin, joten olen päätellyt, että hänkin alkaa jo pikkuisen tajuta, että meille tulee oikeasti joku vauva. Eilen veikkasi, että se on tyttövauva ;) En nyt ehkä kuitenkaan luota 1v 5kk sukupuoliarvaukseen, kun ultrassakin poikaa sanottiin.

    Jotenkin mä jo kaipaan sitä äiti-vauvasympioosia ja haluaisin jo päästä kokemaan sen taas. Vaikka väsymys on jotain armotonta, tiedän sen jo...
  4. Kaika Rakastunut foorumiin

    Näin neljännen kohdalla ei ole oikein pelkoja tulevasta.
    Ihan semmoista perusjännitystä, kuinka synnytys menee, miten alkaan jne.

    Koliikit, sairastumiset, unettomuudet...se mikä tulee niin tulee. Se eletään sitten.

    Mulla on niin kuin toisinto menossa, kun pojat tulivat vähän yli vuoden ikäerolla ja nyt sitten taas.

    Odotuksia on semmoisia, että pystyy ja kykenee olemaan tasapuolisesti kaikkien lasten kanssa ja ottamaan jokaisen persoonan kasvatuksessa huomioon.
    Toiveena, että saa aikataulut edelleen toimimaan ja koko pesueella olisi hyvä olla.

    Silloin ensimmäisen kanssa oli enempi ajatuksia, kuinka toimia ja pelkojakin, mutta eniten yllätti se, kuinka kokonaisvaltaista äitiys on. Ja kuinka peiliin katsominen oli tarpeen useaan otteeseen ;D

    Mulla on aika yksioikoiset kasvatusajatukset, että lapset häärää ja aikuiset määrää.
    Muita ihmisiä kunnioitetaan ja anteeksi, kiitos, päivää ja hei hei sanat ovat jokapäiväisessä käytössä. 

    Sitten on tietenkin tämä avioliitto, jota tarvitsee huoltaa ihan säännöllisesti. Sitä niin helposti ajautuu napit vastakkain lasten hoidon uuvuttamana..

    Siinäpä mun ajatuksia ja odotuksia  tulevaan.
  5. satuu Aloittelija

    Esikoista odotan, joten pelkoja löytyy... niitä miettiessä tajuankin, että suurin osa liittyy synnytykseen. Sekin melko loogista, ottaen huomioon sen, että tilanne on minulle täysin tuntematon. No, luotan siihen, että kuuntelemalla itseäni ja ammattilaisia astelen synnäriltä kenties uupuneena, mutta pieni, rakas nyytti mukanani.
    Eniten synnytyksessäkin pelottaa se, että meneekö kaikki nappiin? Tuleeko komplikaatioita tai OSAANKO jne. Yritän olla lietsomatta sen suurempia pelkotiloja, mutta valehtelisin jos sanoisin ettei pelota :)

    Muut "pelot" ovat myös niitä tavanomaisia; millainen olen äitinä, kuinka parisuhteen käy, miten lemmikit ottavat uuden tulokkaan vastaan jne. Pakko myöntää, että LA (1.3) lähestyessä pää alkaa olemaan niin täynnä ajatuksia ja erilaisia muistilistoja, että huh huh. Positiiviselta kantilta täytyy kuitenkin sanoa, että myös odotukset liikkuvat pelkojen kanssa samoilla linjoilla.. odotan ilolla millainen perhe meistä tulee, miehestä tulee pienelle kyllä paras isä ja toivon mukaan minusta äiti :)
  6. Maku Aloittelija

    Pelkoja on liittyen synnytykseen. Tieto lisää tuskaa. Mä olen varmaan ihan kauhee synnyttäjä :) Ktg-käyrä pitää olla niin, et mä pystyn seuraamaan sitä ja gynekologi on saatava paikalle heti mun sitä vaatiessa. Enempi mua huolettaa, että vauva syntyy terveenä, eikä synnytyksessä satu mitään ikävää, kun se että miten mä pärjään.
    Pelkoja ja huolia on tietty lapsen terveydestä, toivottavasti ei ole mitään vakavia sairauksia. Koliikit ja muut varsin viattomat (vaikkakin vanhemmille raskaat) jutut uskoisin hoituvan sitten jotenkin, pitää vaan tarvittaessa pyytää apua läheisiltä. 
  7. memi Aloittelija

    Mä en oo hirveesti jännittänyt synnytystä. Esikoisen synnytys meni tosi hyvin, joten suurin pelko siihen liittyen on, että voiko olla mahdollista että toinenkin menisi hyvin. Ja se synnytys nyt on pakostikin edessä, meni sitten miten meni. Toiveena mullakin, että käynnistyisi itsestään ja alateitse syntyisi.
    Parisuhteen tila mua jännittää myös. Lähinnä oma suhtautuminen. Meillä on aika pitkälti kaikki hommat jääneet mun harteille, ja miten niistä sitten selviää kun lapsia onkin kaksi? En halua katkeroitua ja olla vaan koko ajan niin väsynyt, ettei kiinnosta miehen kanssa viettää aikaa ollenkaan. Sillon kun meijän esikoinen syntyi, suurin muutos oli kuitenkin se mitä pään sisällä tapahtui. Ajoittain on todella rankkaa rakastaa niin paljon kuin omaa lastaan rakastaa. Huoleton elämä on todellakin ohi siinä mielessä, että se lapsi kulkee pään sisällä mukana, vaikka fyysisesti olisikin eri paikoissa. Nyt mua siis pelottaa toisen kohdalla, että miten sitä jaksaa sitä rakkautta ja huolta tuplamäärän. Mua myös jännittää synnytyksen jälkeiset hormonimuutokset ja mahdollinen masennus, jota mulla ei kyllä esikoisesta tullut, mutta aika sumussahan siinä alussa menee. Puhumattakaan siitä, jos tulee jotain tavallisesta poikkeavaa, terveysongelmia tms. Ja miten sitä sitten osaa ja jaksaa ottaa esikoisen huomioon jos on ihan poikki ja hormonihuuruissa? Mua jännittää etukäteen kaikki kompastelut ja kaatumiset ja tieto siitä, että lasta ei vaan pysty suojelemaan kaikilta kolhuilta. Se on vaan niin hirvittävää tiedostaa, että lapsen elämässä tulee vastoinkäymisiä, eikä itse voi siihen vaikuttaa. Syyllisyys on sellanen kauhee voima mitä pelkään, ite oon vähän turhan hyvä syyllistämään itteäni. Mulla myös semmonen ihmeellinen ajatus pyörii päässä, että mitä oon tehnyt ansaitakseni kaiken tän onnen. Että mulla on yksi terve ja ihmeellisen ihana lapsi, että voiko se toinenkin nyt olla terve ja ihana. Mä mietin selkeesti vähän liikaakiin aina silloin tällöin... Ja nyt kun luen näitä mitä kirjotan, niin tajuun että muahan jännittää oikeastaan aika paljon se vauvan tulo:D
    Tottakai ootan myös ihan hirveesti, että pieni olis täällä! Ja sitä, että millainen tyyppi sieltä tulee. Kenen näköinen, minkä luonteinen. Toisaalta odotan sitä, että tää on toinen vauva ja että tietyt jutut on helpompia kun ne on kerran jo käynyt läpi. Joistain ihan käytännön asioista esim. on jo vähän miettinyt että miten järkevintä toteuttaa ja tietää mikä tapa sopii itselle parhaiten. Ja siitä oon iloinen, että nyt on niin paljon selkeämmät käsitykset siitä millainen äiti haluan olla (toki nääkin käsitykset voi muuttua uuden vauvan myötä) ja sitä on itsekin ihmisenä tosi paljon kypsempi ja itsevarmempi kuin esikoisen alkuaikoina. Ja sitä itsevarmuutta mun mielestä tarviikin tässä nykyaikaisessa äitien syyllistämisvyöhteessä:D Ja tuossa on toi pikkuneiti jo hyvänä muistutuksena siitä, että kyllä sitä pärjää ja saa olla ylpeä itsestään että jotain noin hienoa on saanut aikaiseksi!
    Tää nyt ehkä kuulosti siltä, että mä oon täällä koko ajan ihan stressissä ja kauhuissani, mutta kyllä mä oon ihan äärimmäisen onnellinen siitä, että vauva on tulossa ja pääsääntöisesti oon ihan tasapainoinen ihminenkin:D Mulla vaan tapana käsitellä näitä asioita pyörittelemällä päässä ympäriinsä... Turhahan näitä periaatteessa on liikaa etukäteen jännittää kun asiat sitten menee miten menee, eikä koskaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan:)
  8. milin Peruskäyttäjä

    Memi, sun teksti olis voinu olla melkeimpä mun kirjottama! Aivan säikähdin kuin tutulta osa kuulosti :) Juurikin tota rakkautta ja sen antamista molemmille lapsille ja vielä lisäks miehelle tasapuolisesti on tullut mietittyä, oman lapsen rakkaus on kuitenkin jotain niin käsittämätöntä. Meillä mies osallistuu kotitöihin hyvin onneks, tosin mä joudun aina pyytämään apua ku sitä se ei hoksaa ite antaa käskyttämättä. Lapsen hoitoon esikoisen kohdalla ainakin osallistui moitteettomasti, mä kylläkin hoidin aina yöt ku tyttö oli pelkällä imetyksellä.

    Parisuhdetta täällä kans välillä tulee mietittyä, raivon ja pettymyksen tunteet ainakin meillä tuli esille erittäin voimakkaasti tytön ollessa vauva. Niinku joku aiemmin toteskin et napit on helposti vastakkain ku on väistämättä selvää et sitä on väsyny vauva-arjesta. Raskauden aikanakin oon huomannu et ite ainakin kiivastuu erittäin paljon herkemmin - saati sitten ku on synnytyksen jälkeiset hormoonit! Ja myös mä vähän stressaan sitä masennusta ku mä oon sellanen kans joka pyörittelee päässä ajatuksia ja tottakai myös niitä jaan muiden kans, mut pääasiassa niitä käsittelee omissa mietinnöissä. Esikoisen aikana ei masennusta ollut, itkuisuutta aluksi toki oli niinku varmaan lähes jokaisella.

    Sit ku lapsia tässä on kaks niin enää ei oo sitä pientäkään omaa hetkeä mitä nyt päivisin tai iltaisin, meillä on tapana tehdä vuorotellen tai puoliks iltarutiinit ja toinen saa sit siinä tehdä omia juttujaan. Maaliskuusta lähtien täällä onkin molemmille omat työmaat eikä vapaata taida irrota nii helposti.. Tarkoitus ku olis imettää vauvaakin mahdollisimman pitkään, se myös meinaa mulle ei vapaita iltoja tai ainakin rajallisia sellaisia. Eikä reissuun oo asiaa ilman vauvaa..

    Mä oon kuitenkin saanu varmuutta kaikkiin mietintöihin juurikin samasta mistä memi, mä oon onnistunu kasvattamaan jo yhden todella ihanan lapsen (pointsit otan kyllä aika lailla itelle, vaikka mieskin sitä toki on kasvattanu :D ) niin miksen mä vois kasvattaa myös toista. Ja sekin tuo hyvää mieltä ku meillä on toimiva parisuhde, välillä tapellaan ja lujaa mut meillä se puhdistaa ja molemmat joutuu hetken miettimään ja kattomaan peiliin. Luottamus ja avoimuus on kyl täydet sata. Yhdessä me meidän perhe ja koti on rakennettu ja yhdessä me myös sitä hoidetaan :) Henkisesti mulle on ollu rankempi tää raskaus mitä esikoisen, juurikin näiden mietintöjen takia ja ku pikkasen tietää mitä se vauva-aika on ja mitä se voi olla. Esikoisen raskauden aikana mä vaan painelin eteenpäin enkä osannu synnytystäkään miettiä tai jännittää, mikä oli tosi hyvä!

    Mä voisin jatkaa tätä listaa vielä.. lyhyesti vaan et kyllä se synnytys mua myös jännittää. Vauva viistotarjonnassa, välillä perätilassa. Miten mä osaan valita synnytystavan ja mitä jos jotain sattuu.. Mun ei varmaan auta sitä stressata sen enempää, onneks tässä on vielä aikaa kääntyä ja pyöriä oikein päin..



  9. Ksmirre Peruskäyttäjä

    Mulla on tällä hetkellä suurimpana pelko siitä, että pääsenkö ihan loppuraskaudesta enää kävelee ollenkaan. Kävi ilmi, että mun lantio on löystynyt (ei ollutkaan vaan selkäkipuja ja liitoskipuja sattumalta yhtä aikaa, niinkuin mä luulin), ja tänään on kivut olleet tosi pahat. Mitä ihmettä mä sitten teen, jos en pysty kävelee ollenkaan? Tossa olis kuitenkin yksi eskarilainen vietävänä ja haettavana joka päivä, yksi kerholainen kerran viikossa ja kyllähän tässä kotosallakin olis yhtä jos toistakin tekemistä. Eikä kai tää vaiva ihan taikaiskusta synnytykseen lopu, niin mitäs sitten tehään kun näitä on kolme?

    Itse synnytyksen suhteen hirvittää myös mua sektio, vaikka todennäköisyys siihen joutumiselle ei oo kovin suuri. Silti - mulla on sit kolme vielä alle kouluikäistä lasta, eikä mulla oo äitiä tai ketään muutakaan, joka pääsis tänne auttamaan sen enempää sektion takia kuin silloinkaan jos kävelykyky menee kokonaan. Sekin hirvittää - entä jos tulee jotain yllätyksiä ja tarvisin apua, mistä ihmeestä mä sitä saisin? On toki anoppi, joka varmasti tulisi apuun jos pääsee vaan, mutta kun todennäköisempää on, ettei pääse kuin että pääsisi. Kaveripiiri puolestaan koostuu ihmisistä, joilla on omatkin elämänsä - omat lapset hoidettavana, omat työt ja omat kodit ja kotityöt. Ei heistä useimmille ole mitenkään mahdollista irrottautua mua auttamaan, vaikka tarve olis miten suuri.

    Sekin vähän stressaa, että todennäköisesti olen menossa yksin synnyttämään - jo mainituista syistä, ei ole sellaista lähipiiriä josta varmasti joku irtoaisi lapsia vahtimaan että mieskin pääsisi mukaan, enkä uskalla sen varaan laskea, että "kyllä joku tulee". En halunnut myöskään hankkia doulaa, koska ajatus ventovieraasta synnytyssalissa ei tunnu mukavalta. Yks ystäväni, joka synnyttää ihan näinä päivinä, varasi doulan jo joskus viikolla 20, ja sen perusteella mitä häneltä olen kuullut, se ei herättänyt kovin suurta luottamusta eikä tuen tunnetta se toimintamalli. Ystäväni ja doula tapasivat kerran ennen synnytystä, joskus rv26 ja kävivät läpi ystäväni toiveita synnytyksen suhteen sekä menettelytapoja (kuka soittaa ystäväni miehelle, jos jotain yllättävää tapahtuu, millaisissa tilanteissa soitetaan jne.). Tapaaminen päättyi suurin piirtein siihen, että doula totesi: "Soittele sitten kun oot menossa sairaalaan". Oikeesti, miten ihmeessä joku tyyppi, jonka oot tavannut kerran, voisi ja osaisi mitenkään tukea ja kannustaa synnytyksen aikana? Mieluummin synnytän yksin kuin otan jotain turisteja sinne heilumaan.

    Arjesta selviytyminen kolmen lapsen kanssa tuntuu myös vähän haastavalta ajatukselta. Esikoisen kanssa on jonkun verran omia haasteitaan, lieviä mutta on kuitenkin - hänellä on aistiyliherkkyys, joka vaikuttaa mm. pukeutumistilanteissa, koska tietynlaiset vaatteet tuntuvat hänestä pahalta. Olisi helppoa, jos voisi vain olla käyttämättä niitä vaatteita, jotka tuntuvat pahalta, mutta yksi näistä ongelmista on kuminauhat hihojen ja lahkeiden suussa - eli talvipukeutuminen on aina haastavaa. Lisäksi esikoinen on tosi liikkuvainen, oikea elohopea, joka aiheuttaa stressiä niitä tilanteita kohtaan, kun on pakko liikkua ulkosalla kaikkien lasten kanssa. Tuleva keskimmäinen lapsi kun on vielä aika hidas kävelemään ja unohtuu matkalle haaveilemaan ja tutkiskelemaan kaikkea mahdollista, ja esikoinen sitten sinkoilee ympäriinsä. Ja ihan jo kotona: esikoinen odottaa suurella innolla vauvaa, jota hän haluaa sylitellä ja kantaa ja hoitaa ja sitä ja tätä, keskimmäinen varmaankin hänen mukanaan innostuu vauvaa "hoitamaan" tai sitten saa raivareita kun hän ei saa hoitaa, tai sitten on tosi mustis vauvalle - miten mä teen ruokaa, kotitöitä tai yhtään mitään ilman, että nää kaksi isompaa onnistuu runnomaan vauvan littaan? Ja toki oma jaksaminen mietityttää, vaikka näillä ei oo edes pienet ikäerot (1. ja 2. 3,5v, 2. ja 3. 2v 11kk), vauva-aika on kuitenkin tosi raskasta, ja jos vielä joku koliikki iskee eikä saa edes nukkua koskaan, niin miten siitä pitäisi selvitä. Esikoisella oli "koliikki", joka kesti 1,5 vuotta, ja sittemmin todettiin ihan muuksi (aistiyliherkkyys ja maitoallergia), mutta silloin sai sentään levätä päivällä edes. Nyt ei saa sitäkään.

    Silloin kun odotin toista lasta, mietin tosi paljon että miten voisin muka rakastaa toista yhtä paljon kuin ensimmäistä, ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että vauva tulee viemään niin paljon aikaa ja huomiota esikoiseltani. No, käytännössä huomasin aika pian, että pelko oli turha, ja huono omatunto myös - mutta nyt mä mietin samoja juttuja toisen lapsen ja tän kolmannen osalta. Tuo toinen on aina ollut sellainen äidin oma mussukka ja oikea söpöläinen (viime viikonloppuna eräs ystäväperheen isä kertoi vieraalle, joka kävi meillä ensimmäistä kertaa, että meidän poika on aina ollut niin suloinen ja söpö, että sen täytyy olla laitonta), ja nyt tulee vauva, joka vie väkisinkin ison osan siitä huomiosta ja energiasta, jonka hän on aina saanut. Ja taas kerran mietin, miten ihmeessä voisin vielä yhtä lasta rakastaa niin kuin näitä kahta, varsinkin tätä toista?
  10. Pinsku Aloittelija

    Meillä on esikoinen tulossa. Jotenkin en osaa hirveesti synnytystä vielä jännittää. Enkä sitä miten vauvan kanssa pärjää. Luotan että ne sujuu omalla painollaan. Tosin mieli voi muuttua vielä kun aika tästä lähenee.

    Eniten pelottaa se, että selviääkö vauva terveenä ulos. Meillä kaveripiirissä on yksi vauva tullut kuukausi sitten ja vielä kaksi tulossa ennen meitä. Jo silloin kun kuulin heidän raskauksistaan eikä omasta tiennyt niin iski epätoivo, että enhän minä enää voi tulla raskaaksi kun noin moni muu jo on, toisin sanoen että jonkun kohdalle se suru pakosti osuu. Nyt on vähän samanlainen fiilis vauvan syntymän suhteen. Yritän sitä kovasti pitää loitolla, tuntuu tosi typerältä ja ois vaan ihanaa iloita ystävien onnesta.

    Toinen asia mikä pelottaa on, että miten mies suhtautuu jos on mieli maassa tms synnytyksen jälkeen. Se ei nytkään oikeen ymmärrä miten joskus voi olla niin allapäin ja huolissaan vaikka paljon ihanaa on odotettavissa.

    Ja elämäntilanne yleisesti on yksi iso kaaos. Asutaan enimmäkseen eri osotteissa töitten takia eikä välimatka oo kovin lyhyt. En tiedä millon mies tulee kotiin synnytystä odottamaan kun se ei saa sitä pomonsa kanssa hoidettua. En oikein tiedä missä asutaan vauvan kanssa. Tällä hetkellä on kaksi kotia, joita pitäs yrittää saada kuntoon vauvaa varten. Onneksi sain nyt sairasloman äippälomaan asti niin kerkeää edes jotain tekemään ja olemaan miehen luona.

    Onneksi suurimmaksi osaksi saa työnnettyä nuo ikävät ajatukset taka-alalle ja voi innolla odottaa pikkuista. Hän on kyllä meille suurin asia mitä voi olla vaikka ja tuo paljon onnellisuutta ja iloa. Ja on ainakin tähän mennessä syventänyt parisuhdetta. Käytännön asiat kai aina jotenkin selviää sitten kun aika on...
  11. Kaika Rakastunut foorumiin

    Ksmirre: Kuulostaa tuo lantion löystyminen kyllä liian ikävältä :C
    Mä pitelen sulle peukkuja, että ei enää ainakaan pahentuisi!
    Mutta ehkäpä se sinun ukko-kultasi pakon edessä sitten ottaa hommat hoidettavakseen?
    Onko toivoa? Joskushan miehet tuppaavat vasta "kun on ihan pakko" tajuamaan asiat toisen kannalta.
    Mä olen kans miettinyt, että mahdollisesti menen yksin synnyttämään, jos niikseen tulee. (olen esim. luennolla synnytyksen käynnistyessä ja mulla on auto ja lapset harrastuksissa ja koulua seuraavana päivä ja äiti on jossain/kipeenä ja niin edelleen...)
    Ja noita doulapalveluja olen katsastanut tässä sivussa, mutta samoilla linjoilla ollaan - sen tyypin tarvis olla oikeesti hyvä tyyppi, ei mikään sellainen, että "halaillaan nyt näitä puita tässä ulkona, että kyllä se luontoäiti antaa sinulle voimia synnytykseen" huuhaa eukko :D...joten olen kans laittanut koko doulahomman jäihin.
    Tsemppiä sulle ja kaikille muillekkin!
  12. Mykkyrä Aloittelija

    Pinsku: Meillä samankaltainen tilanne. Mies on viikot reilun 200 kilometrin päässä töissä. Meillä sentään on oma yhteinen koti, pieni puutalo, mutta täydellinen peruskorjaus täydellisen kesken... Ja joka siellä kaaoksen keskellä elelee joka päivä, olen minä. Ja eihän tää remppa tästä mihinkään oikein edisty, kun ne vk-loput on niin turhauttavan lyhyitä. Ja nyt sitten vielä nuo lumityöt ja polttopuiden teot alkaa olla pikkusen liikaa... Ja kun näiltä hommiltakaan täällä ei oikein voi lähteä viikoiksi miehen luo (jäin 4.1 saikulle  ja mammaloma alkaa 30.1) ja toisaalta en kyllä enää pysty autolla itse tuota matkaa ajamaan, kun istuminen on niin vaikeeta... Plaah...

       Muutenkin miulla hyvin samanlaisia ajatuksia. Synnytystä en osaa ajatella ollenkaan (esikoinen siis meillekin tulossa), kun mielessä jatkuva pelko siitä, että Tyyppi ehtii kuolla ennen sitä enkä mie tajua. Eli jotenkin en osaa ajatella päätyväni sinne synnytykseen asti... Tää sama h-vetillinen ajatuskuvio on pyöriny päässä koko raskausajan. Ja juurikin nimenomaan sen vuoksi, että lähipiirissä hurja määrä vauvoja viimevuosina ja kaikilla kaikki on pieniä ongelmia lukuunottamatta menny hyvin. Itseluottamus näköjään tässä asiassa ihan täysi nolla, kun olen varma, että tietysti ne isot ongelmat sitten osuu juuri meiän kohdalle... =/ Ja yhtään ei tilannetta helpota se, että Tyyppi on koko ajan ollut täydellisen epäsäännöllinen liikkuja, tai ollut sellaisessa asennossa, että välillä moneen päivään en tunne juuri mitään. Toisina päivinä sitten taas olen ollut huolesta soikeana, että nukkuuko se enää ollenkaan!

       Ja lisäksi tosiaan miuta vaivaa myös tuo "liika ajattelu". Mietin asioita liian pitkälle ja varsinkin nyt, kun on jo kohta kaksi viikkoa ollut itekseen tässä kotona, niin mitäs sitä muutakaan on kuin aikaa veivata kaikkia mahdollisia juttuja omassa pienessä päässään. Ja mieskään ei tosiaan ole ollut kotona kuin viimeksi kaksi viikkoa sitten, kun onnistui saamaan kamalan flunssa, niin viime vl-loppuna oli sitten parempi, ettei tullut miuta tartuttamaan...

       Plaah, jos sitä sitten vääntäytyisi tästä uunin lämmitykseen ja  lumitöitin. TAAS... Kiroan jokaisen alimpaan ***, joka kehtaa intoilla lumen tulon ihanuudesta!!! Murr...
  13. Pachamama Peruskäyttäjä

    Mykkyrä: Voi, kuulostaa kurjalta tuo epätietoisuus jos vauva liikkuu epäsäännöllisesti. Meillä aika aktiivinen vauva, ja yks työkaveri just sanoi et toihan on hyvä kun heillä oli tuttavapariskunta joilla sikiön liikkeet ei tuntunu yhtään ja joutu ramppaamaan kuulostelemassa sydänääniä. Tsemppiä, tässä vaiheessa tuskin kannattaa enää jännittää, nauti vaan raskaudesta ja koita valaa oman päänki sisään uskoa että kaikki menee hyvin <3 :)

    Mulla taas:

    Odotuksia: Odotan mammalomaa. En osaa keskittyä töissä enää, haluaisin vaan olla kotona ja hörhöillä ja fiilistellä äitiyttä ja valmistautua synnytykseen :) Mun hyvä ystvävä tosiaan just synnytti 3 vkoa etuajassa, tää oma 10vkon odotus tuntuu kauheen pitkältä.. En malttais odottaa että saan vauvan syliin synnytyksen jälkeen, pääsen imettämään ja pitämään lastani (tytärtäni?) lähellä.
    On myös kaikenlaisia jännityksiä ja odotuksia tietysti vauvan luonteeseen liitttyen, onko ns. helppo vauva vai onko koliikkia tai valvotaanko 24/7. Nyt tosiaan vaikuttaa aktiiviselta, potkii lujaa ja usein ja mietityttää, onkohan tää se aktiivisuustaso jatkossakin. :)
    Jännitän myös (vähän pinnallisesti) vauvan ulkonäköä, kun on 1/4 afr. perimää niin värit voi olla mitä vaan.. :D

    Ensiodottajalle nää odotukset ehkä on vähän pinnallisia ja naiiveja mutta toisaalta, mitä sitä turhaan liikaa jännittämäänkään, mitä hyötyä siitä olisi? :)

    Pelottaa vähän että miten arki sujuu ja osaakohan mies ottaa loppuraskaudesta huomioon etten ihan mitä vaan jaksa tehdä ja että äitiysvapaa ei ole mikään "loma" jolloin voi ja pitää tehdä kaikki kotityöt yms. Olen joskus vähän liiankin kiltti ja suoritan helposti, jos jostain tulee jotain sanomista niin rupeen vaan itkemään (etenkin nyt rask.aikana) enkä oikein jaksa mitään palautetta mm. siitä että vanhaksi mennyttä maitoa ei olla heitetty menemään.....

    Pelottaa myös runsas verentulo synnytyksen aikana, ja toki se että esim. jouduttaisiinkin leikkaamaan, vaikka kaikinpuolin raskaus edennyt hyvin. Toisaalta mulla on aika vahva usko siihen että kaikki menee hyvin.. :)

    Voi olla että näitä pelkoja tulee lisää vielä ajan kanssa..;)





  14. milin Peruskäyttäjä

    Ihana kuulla et muitakin huolettaa se et onko vauvalla kaikki hyvin ja syntyykö se terveenä. Meillä myös tuttavapiirissä on paljon syntynyt vauvoja parin vuoden sisään ja kaikki on mennyt hyvin, lukuunottamatta yhtä jolla on vakava sairaus. Tottakai mä myös pelkään et jotain isoa tapahtuu just meille ja me ei saadakaan tervettä toista lasta. Ultrien mukaan onneks kaikki on kunnossa, mut sieltä näkeekin vain murto-osan mahdollisista sairauksista.

    Hurjasti kyllä kaikkia pelottaa ja hirvittää samankaltaiset asiat :)

    Pachamama, kyllä mulla myös kiinnostaa ja vähän jännittää miltä se vauva näyttää. Esikoinen oli tosi kaunis ja sai kuullakin siitä niin monta kertaa kuin valmis ja täydellisen näköinen pikkutypykkä sieltä tuli, äidin iloksi tytärtä ihastellaan vieläkin tuttujen ja tuntemattomien piirissä :) Tietenkin sitä odottaa toista lähes samanlaista, mut totuus voi ollakkin hyvin toisenlainen..

    Meillä mies eilen jo koitti muistutella itselleen mieleen miten vauvaa hoidetaan ja pidettiin sylissä ja muuta, meinas et kaikki täytyy opetella alusta ku ei muista esikoisen vauva-ajasta mitään. Kuulemma tuo pirpana on sen mielestä ollu aina tollanen "isopieni"tyttö.
  15. memi Aloittelija

    Mustakin helpottava kuulla, että muilla samankaltaisia huolenaiheita, vaikka en tietenkään saa mitään tyydytystä siitä, että muut on huolissaan:D
    Ja kyllä mäkin sitä vauvan ulkonäköä mietin...:D Meillä lapset on 1/4 kreikkalaisia! Mä oon tosi vaalee ja sinisilmänen ja miehellä ihan tumma kihara tukka ja ruskeet silmät... Meistäkin voi siis tulla mitä vaan kun pistää geenit sekasin:D Mulla myös vähän sama tilanne kuin milin sulla, että meijän esikoinen on ihan äärimmäisen kaunis (äitin mielestä nyt tietysti) ja sitä ihastellaan minne tahansa mennään. Se on myös ollut aina tosi taitava ja hyvä nukkumaan ja syömään ja ns. oppikirjojen mukainen. On siis asettanut riman aika korkealle:D En pelkää niinkään omaa reaktiotani tulevaan vauvaan jos onkin joku hitaammin kehittyvä rumilus (ai kauhee mitä tekstiä):D Mutta sitä oon miettinyt että tullaanko meijän lapsia vertailemaan hirveästi keskenään ja miten siinä sitten osaa olla ja suhtautua oikein ilman että lapset sais siitä jotain traumoja...
    Musta myös tuntuu etten yhtään muista mitä vauvan kanssa tehdään ja miten sen kanssa ollaan, mutta toisaalta luotan siihen että ne tulee sitten vähän kuin itestään. Se on se äidinvaisto ihmeellinen!
  16. Pachamama Peruskäyttäjä

    Heh, no hyvä etten mä oo ainoo "turhamainen" joka miettii vauvan ulkonäköä ;)
  17. Taatu Tuttu foorumilla

    Ulkonäköä mietitään täälläkin! Varsinkin kun ensimmäinen oli poika ja niin isänsä suvun näköistä, syötävän suloinen ja komia -on edelleen (muidenkin kuin mun mielestä) ja nyt kun tämä toinen onkin tyttö! 4d-ultran kuvista löysin kyllä saman nenän ja silmät mitä pojalla oli synnärillä otetuissa kuvissa, vaikka samat leipurithan on eli ei sinänsä mikään ihme :)

    Mun suurin pelko on, että odotan liikaa. Nyt kun on toinen raskaus ja toinen synnytys edessä, väkisin mietin ekaa kokemustani ja yritän kuvitella tätä toista.. Eka synnytys meni oppikirjojen mukaan, lyhyt alatie synnytys, ei komplikaatioita, ponnistus nopea ja helppo yms. Vauva-aikakin meni kirjojen mukaan, ei koliikkia, ei vatsanväänteitä, alkoi nukkumaan 10-14h yöunia jo 3,5kk ikäisenä (joita nukkuu edelleen nyt 1,5vnä). Ja nyt kun tämäkin raskaus on mennyt hyvin, niin mietin ja pelkään että miten muka MULLA vois mennä kaks raskautta, synnytystä ja vauva-aikaa hyvin? Pari ystävääni synnyttänyt myös kahdesti ja molemmat menneet hyvin ja vauvat olleet helppoja niin VOIKO vielä minunkin kohdalla kaikki mennä hyvin toistamiseen?

    Totuus vaan on se, että synnytyksen käynnistymiseen ja kulkuun ei voi liiemmin vaikuttaa. Jollekin osuu se paska niskaan väkisinkin, mistä ne tilastot muuten syntyis? Asiat on otettava vastaan sellaisina kuin ne tulee, etukäteen ei pidä (pitäis) enempää murehtia tai mielikuvituksen juosta.. 

    Olen miettinyt myös rakkauden jakamista kahdelle lapselle ja sitä, kuinka huomioisin esikoista pienen vauvan rinnalla tasavertaisesti.. Kuulemma se huomioiminen vaan tapahtuu itsestään kun siihen asti päästään. En haluaisi vain äksyillä pojalle tai lahjoa hyvää mieltä leluilla kun äitillä ei oo aikaa. Oonki päättäny että varsinkin alussa kun vauva nukkuu paljon, pyhitän ne hetket esikon kanssa olemiseen ja leikkimiseen ja jutteluun, niin että ei tunne oloaan turvattomaksi ja jätetyksi! 

    Parisuhteeseen odotan myös muutoksia, meillä kun on nyt tämä asutaan erillään-vaihe.. Mies on muuttunut paljon ja näillä näkymin tulossa myös synnytykseenkin mukaan. Silittelee paljon mun masua ja hihittelee jos tyttö sattuu jumppaamaan. Ottaa mua jo paremmin huomioon ja tekee täällä kotitöitä kun on ollut pojan kanssa mun ollessa töissä! Hiljaa hyvä tulee ja päivä kerrallaan -tässäkin asiassa :)
  18. Niituli Aloittelija

    Miuta taitaa pelottaa miun omat hermot, ett kuinka hyvin saan ne pidetty kurissa. Vaiko tuleeko miusta kovinkin kiukkuinen ja äkäinen äiti, joka tiuskuu kaikille koko ajan vaiko sellainen pullan tuoksuinen äiti. Mutt se selviää sitten. Ja toivottavasti mies ymmärtää miuta.

    Synnytyksessä pelottaa ainoastaan tuo verenvuoto, ettei jos se tyrehdy. Kun on siitä vähän huolta ja se vähän kuuluu niinku tähän taudinkuvaan. Mutt onneks tieto on jo tuolla synnärillä ja verta varataan synnytystä varten.

    Odotan vaan, ett kivut vähenee ja jos ei vähene niin saisin ottaa noita kunnon pillereitä joilla pärjään hyvin. Ja pääsis liikkuun paremmin. Mie en niinkään oo älyttömästi nauttinut tästä raskaana olemisesta, mutt en tätä poiskaan vaihtais. Ootan vaan, ett tuo natiainen tulis maailmaan.
  19. henskumaija Aloittelija

    Mä pelkään että vauva syntyy liian aikaisin. Mä pelkään synnytystä ihan kauheasti.. kipua ja sitä että meneekö kaikki hyvin.
    Mä pelkään että en osaa pukea vauvalleni oikeaa määrää vaatetta päälle. Mä pelkään että mä en tiedä koska minun pitää häntä syöttää..
    Huuui.. ja lista vois jatkua loputtomiin..
    Muutaman päivänä on tullut ihan kauheita pelkotiloja just tulevasta. Asioita joita en edes ole miettinyt etukäteen. Ihan tyhmiä asioita! Mutta murehdin kuitenkin..

    Toivon että tämä ohimenevä vaihe koska tunnen ja tiedän että me pärjätään vallan mainiosti vauvelin kanssa! :)
  20. march12 Aloittelija

    Miten mulla on tällänen ketju menny ihan kokonaan ohi!

    Ai että miten oli ihanaa lukea teidän ajatuksia tulevasta vauvasta ja synnytyksestä.
    Tuli jotenkin paljon rauhallisempi olo itselle, kun tietää etten ole ainoa joka panikoi ja mietikselee tulevaa..

    Mä en synnytystä osaa oikein "enää" jännittää. Ensin tosiaan sanottiin että varmasti sektiolla ja nyt sitten taas että näillä näkymin saan ehkäpä luvan yrittää alakautta.. Joten en uskalla alkaa edes miettiä tuota sen enempää ennen kuin varmistuu.

    Meillä mies ei oo koskaan ollu lasten kanssa tekemisissä, vaihtanu vaippaa tms. Itse oon ollu paljon erilaisten lasten ja perheiden kanssa tekemisissä työelämässä.
    Oon aina ajatellu että "sitten kun mulla on lapsia niin mä en ainakaan / mä ainakin.. " jne. Eli siis miettiny jo valmiiksi miten missäkin tilanteessa käyttäytyisin tai tekisin.
    Mutta sitten kun kyse onkin omasta lapsesta niin osaanko mä ollakaan sellainen äiti kuin toivoisin olevani? Esimerkiksi erään hoitolapsen äiti soitti aina minulle ja kyseli neuvoja kinkkisiin tilanteisiin lapsen kanssa.. Osasin auttaa ja neuvoni tepsivät. Mutta entä kun kyse on omasta lapsesta niin osaako sitä toimia samanlailla? Yhtä "fiksusti" kuin silloin kun kyse ei ole omasta lapsesta.. Vai antaako sitä helposti periksi ja miettii että seuraavalla kerralla sitten.

    Jännittää / pelottaa ihan älyttömästi, että miten parisuhteen käy. Kuitenkaan ei olla oltu yhdessä kuin vasta reilu vuosi, eikä raskaus ollut suunniteltu. Vauva-aikahan kun ei tosissaan ole helppoa..Miehelle kun koittanut puhua että sitten sitä kahdenkeskistä aikaa ei juurikaan tule olemaan, niin vastaus on että "sittenhän me tehdään asioita perheenä ja käydään yhdessä joka paikassa". Ei, ei me tuskin alkuun käydä missään jos vauvalla tulee olemaan koliikkia tai muita valvottavia asioita. Minä kuitenkin pääasiassa tulen lapsen kanssa eniten olemaan kun miehellä on opinnot kesken ja koulussa saattaa mennä kellon ympäriki.
    En tiedä että maalailenko piruja turhaan seinille mutta tosissaan pelottaa että mitä tästä vielä tulee..

    Mua ei hirveemmin mitkään pukemisasiat huoleta, kun se on tuttua vastasyntyneidenkin kanssa. Silti kaikki imetys, röyhtäys sun muut jännittää vaikka tuttuja nekin on..

    Ehkä sitä kasvaa ajan kanssa maailman parhaimmaksi äidiksi omalle lapselleen.

Jaa tämä sivu