Parisuhde
- Ketjun aloittaja miuk
- Aloituspäivämäärä
Meillä mies on tottakai innoissaan uudesta tulokkaasta, vaikka järkyttyikin vähän, kun tärppäsi niin nopeasti. Ymmärtää nyt paremmin mun fiilikset, ekassa raskaudessa ei voinut käsittää miten väsynyt olen ja miten mielialat heitteli miten sattuu. Ei tajunnut myöskään yhtään, että mua ei peittojen heiluttelu kiinnostanut alkuraskaudessa, kun koko ajan oksetti ja väsytti. Siitä saatiinkin riitoja aikaseks. Nyt tukee mielestäni paremmin ja antaa levätä, ymmärtää myös jos en kaipaa kiehnäämistä.
Meillä kans toinen lapsi tulossa ja kyllä ekan lapsen kohdalla vauva-aika oli rankkaa aikaa parisuhteelle(tytöllä oli koliikkia ja refluksia) Vähän hirvittää jo valmiiks uusi vauva-aika, mutta uskon että nyt kun tiedetään mitä odottaa, ja että jossain välissä helpottaa pärjätään paremmin. Toivon myös että voitas tästä vauva-ajasta nauttia enemmän, eka kun oli välillä sellaista suorittamista ja huolissaan oloa. Mitä raakausaikaan tulee niin uskon että mies on aika samanlainen kun viime raskaudessa eli melko huoleton, ei stressaa ja tukee parhaansa mukaan :)
Sent from my GT-S7560 using Vau Foorumi mobile app
Sent from my GT-S7560 using Vau Foorumi mobile app
Ihana aihe, minkä alotit miuk! Mua ainakin pelottaa meidän suhteen puolesta. Pitkään ollaan oltu yhdessä ja tosi vaikeistakin paikoista selvitty, että ei mua suhteen kestäminen huoleta vaan se millaiseks se ehkä muuttuu. Nään jo kauhukuvia siitä millaseks bitchiks muutun kipujeni kanssa ja kuinka paljon mies stressaa kun koko talous on sen harteilla jne jne. Pelkään ettei ymmärretä toisiamme tässä molemmille uudessa tilanteessa eikä osata keskustella asioita auki. Joudun varmaan identiteettikriisiin roolin ja ulkonäön muuttuessa ja syytän miesparkaa siitä kun se ei ymmärrä mua. Pelkään, että vauva syrjäyttää parisuhteen niin pitkäks aikaa ettei enää saada sitä tasapainoon. Huh. Kaikkee sitä on sydämellä :D Mies ei näitä varmaan juuri murehdi. Ois kyllä kiva kuulla kokemuksia teiltä, jotka ootte jo ensimmäisenne saaneet!
Siis apua miten hyvä ketju!
Mulla oli aika kaamee raskaus ku odotin esikoista, ja olin koko raskausaikana aika paljon saikulla. Ensin oksensin ja voin tosi pahoin (näillä viikoilla olin tiputuksessa), olin välillä to-del-la masentunut (päiväkirjasta luin että saatoin olla 20h putkeen syömättä ja nukkumatta kun ahdisti vaan niin paljon, makasin vaa sängyssä verhot kiinni), muutenkin ihan kauhee hormonihirviö (riitelin, itkin ja raivosin melkein joka asiasta) ja sit alkoi vielä ne ennenaikaset supistukset joiden takia olin käytännössä vuodelevossa 2kk (pahimpana päivänä jo 10min jalkeillaolo laukasi supistukset ja niitä sit käytiin lääkkeellisesti lopettamassa moneen kertaan). Lisäks miehellä oli myös aika samankaltasia "raskausoireita" ku mulla, väsymystä, heikotusta, pahoinvointia ja masennusta. Ja tietysti se kuuluisa ketunkolo: oltiin juuri ostettu talo jonka sisäpintaremontti oli menossa.
Me selvittiin siitä raskausajasta yksinkertasesti tsemppaamalla toisiamme sillä et tätä ei kestä kauaa, ja pian me päästään omaan taloon meidän yhteisen vauvan kanssa. Kerrostalossahan me sitten vielä asuttiin ku neiti syntyi, ja samana päivänä ku tytölle tuli ikää 3vk, meille tehtii kotietsintä ja isäntä vietiin tutkintavankeuteen. Siinä mä olin alle kk ikäsen vauvan, parin koiran (jotka onneks sain hoitoon), taloremontin ja sektiohaavan kanssa eikä ollu mitään tietoo koska ukko tulis takas. Kuukauden päivät se sitte oli kiinni (ja samaisesta jutusta odotellaan ens syksyks käräjiä ku esitutkinta on päättynyt) ja sit hulinalla talo valmiiks ja jouluks uuteen kotiin. Sit alkokin ristiäisten valmistelu. Oli vähän isommat kekkerit ja meidät myös juhlaväen yllätykseks vihittiin silloin, ja jotain listoja ja verhoja laitettiin paikalleen vielä samana aamuna..
Että aika hektistä aikaa! Ja koko tää helvetti me kahlattiin läpi sillä että me kohta tää on ohi ja me päästään nauttiin meidän elämästä, talosta, vauvasta ja avioliitosta. Ja se tsemppi kanto meidät kaiken yli. Nimittäin sit ne vaikeudet vasta alkoi! Yhtäkkiä ei enää ollukaan mikään kiire, ei tarvinnukaan olla koko ajan erossa ja ikävöidä toista, remontti oli aika lailla valmis ja vauvaki ihanan helppo tapaus (ehkä olin kärsiny niin paljon raskauden aikana) nii me huomattiin et tulipas tylsää...
En muista millä siitt kriisistä päästiin, mut ainakin ollaan edelleen onnellisesti yhdessä ja nyt jännitetään onko tän pikkukakkosen kans minkälainen tie edessä
(Pieni elämänkerta tässä mutta vastaukseni edelliseen siis on, että yksinkertasesti luottamalla siihen et joku päivä tääkin vaihe on ohi.)
Mulla oli aika kaamee raskaus ku odotin esikoista, ja olin koko raskausaikana aika paljon saikulla. Ensin oksensin ja voin tosi pahoin (näillä viikoilla olin tiputuksessa), olin välillä to-del-la masentunut (päiväkirjasta luin että saatoin olla 20h putkeen syömättä ja nukkumatta kun ahdisti vaan niin paljon, makasin vaa sängyssä verhot kiinni), muutenkin ihan kauhee hormonihirviö (riitelin, itkin ja raivosin melkein joka asiasta) ja sit alkoi vielä ne ennenaikaset supistukset joiden takia olin käytännössä vuodelevossa 2kk (pahimpana päivänä jo 10min jalkeillaolo laukasi supistukset ja niitä sit käytiin lääkkeellisesti lopettamassa moneen kertaan). Lisäks miehellä oli myös aika samankaltasia "raskausoireita" ku mulla, väsymystä, heikotusta, pahoinvointia ja masennusta. Ja tietysti se kuuluisa ketunkolo: oltiin juuri ostettu talo jonka sisäpintaremontti oli menossa.
Me selvittiin siitä raskausajasta yksinkertasesti tsemppaamalla toisiamme sillä et tätä ei kestä kauaa, ja pian me päästään omaan taloon meidän yhteisen vauvan kanssa. Kerrostalossahan me sitten vielä asuttiin ku neiti syntyi, ja samana päivänä ku tytölle tuli ikää 3vk, meille tehtii kotietsintä ja isäntä vietiin tutkintavankeuteen. Siinä mä olin alle kk ikäsen vauvan, parin koiran (jotka onneks sain hoitoon), taloremontin ja sektiohaavan kanssa eikä ollu mitään tietoo koska ukko tulis takas. Kuukauden päivät se sitte oli kiinni (ja samaisesta jutusta odotellaan ens syksyks käräjiä ku esitutkinta on päättynyt) ja sit hulinalla talo valmiiks ja jouluks uuteen kotiin. Sit alkokin ristiäisten valmistelu. Oli vähän isommat kekkerit ja meidät myös juhlaväen yllätykseks vihittiin silloin, ja jotain listoja ja verhoja laitettiin paikalleen vielä samana aamuna..
Että aika hektistä aikaa! Ja koko tää helvetti me kahlattiin läpi sillä että me kohta tää on ohi ja me päästään nauttiin meidän elämästä, talosta, vauvasta ja avioliitosta. Ja se tsemppi kanto meidät kaiken yli. Nimittäin sit ne vaikeudet vasta alkoi! Yhtäkkiä ei enää ollukaan mikään kiire, ei tarvinnukaan olla koko ajan erossa ja ikävöidä toista, remontti oli aika lailla valmis ja vauvaki ihanan helppo tapaus (ehkä olin kärsiny niin paljon raskauden aikana) nii me huomattiin et tulipas tylsää...
En muista millä siitt kriisistä päästiin, mut ainakin ollaan edelleen onnellisesti yhdessä ja nyt jännitetään onko tän pikkukakkosen kans minkälainen tie edessä
(Pieni elämänkerta tässä mutta vastaukseni edelliseen siis on, että yksinkertasesti luottamalla siihen et joku päivä tääkin vaihe on ohi.)
Sepä se, pitää vaan luottaa siihen, että kaikesta selviää... Meillä oli (ja on edelleen) esikon vauva-aika helppo, kun ei ollut koliikkia ja vauva itkikin tosi vähän. Mies oli heti 6 viikkoa isyyslomalla ja elettiin vauvakuplassa. Mä olin, kiitos hormonien, välillä sekaisin ku seinäkello. Mies jaksoi onneks kuunnella ja piti mun syömksistä ja juomisista huolta; en tehnyt ton kuuden viikon aikana kertaakaan aamupalaa. :D Tokihan sitä väsytti, mua etenkin, mies nukkui alusta asti melkein kaikki yöt heräämättä. Se oli mulle ihan ok, koska yleensä vauva heräs öisin vaan syömään.
Mutta silti tuli vauva-aikana väsyneenä kateus, kun mies pääsi päivisin töihin ja kävi kavereiden kanssa (harvoin) ulkona. Me selvittiin sillä, että puhuttiin. Mä itkeskelin alkuun kaikki illat, pelkäsin jos vauvalle sattuu jotain, jos en osaa olla hyvä äiti, jos meidän ei oliskaan pitänyt hankkia lasta ym. Mies jaksoi kuunnella ja lohduttaa.
Mutta silti tuli vauva-aikana väsyneenä kateus, kun mies pääsi päivisin töihin ja kävi kavereiden kanssa (harvoin) ulkona. Me selvittiin sillä, että puhuttiin. Mä itkeskelin alkuun kaikki illat, pelkäsin jos vauvalle sattuu jotain, jos en osaa olla hyvä äiti, jos meidän ei oliskaan pitänyt hankkia lasta ym. Mies jaksoi kuunnella ja lohduttaa.
Niin ja mekin muutettiin meidän unelma-omakotitaloon 9 päivää ennen esikon syntymää. Oli muutto, sisustusjutut, jännitys siitä,koska vauva syntyy. Sit yhtäkkii kaikki oli tehty, eikä ollutkaan enää mitään odotettavaa. Oli kamalan tyhjä olo, vaikka vauva oli ihana ja odotettu. Saattaa kuulostaa oudolta, mut silloin se tyhjyyden tunne oli hirveä.
Nii just samaa tarkotin, sä vaan miuk osasit tiivistää sen vähä paremmin. Tuli hirvee tyhjiö kun yhtäkkiä monen kuukauden hössötyksen ja ahdingon jälkeen "kaikki olikin hyvin". Se alkoi sit tuntuun siltä et mikään ei oo enää hyvin. :D
Tosi kiva lukea teidän jo aiemminkin vauvan saaneiden kokemuksia, että miten parisuhde muuttuu ja miten selvitään. Ja huojentavaa kuulla, ettei kaikilla muillakaan ole ollut ns. kaikki valmiina vauvaa varten, mekin nimittäin asutaan tällä hetkellä pienessä kerrostalokaksiossa, jonne ei oikein vauva lemmikkien lisäks mahtuis.
Mä oon ollut tosi iloinen siitä, miten mun poikaystävä otti tän raskauden. Tää ei ollut todellakaan suunniteltu, oltiin kyllä asiasta monesti jo puhuttu mutta niin, että odotetaan kuitenkin vuosi pari et ois mullakin vakityöpaikka, ois talo jne. Unohdin keväällä yks päivä hakea pillereitä lisää apteekista kun olis pitänyt aloittaa uusi laatta, poikaystävä lohdutti että ei se nyt olisi maailmanloppu jos nyt jostai ihmeestä just sillä ainoalla mahdollisella hetkellä olis tärpännyt. Kun tehtiin raskaustesti niin odotettiin se viis minuuttia vaan, että se toinen viiva katoais mutta ei se kadonnut. Tuntuu, että jo sillä hetkellä kaikki muuttui, mutta toisaalta ei taas mikään. Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen kuitenkin iloittiin asiasta. Siitä lähtien poikaystävä on joka aamu tuonut mulle sänkyyn hedelmää ja mehua ennen ku nousen, että se helpottais pahoinvointia. Olen tosi aamu-uninen ja muutenkin vaikea aina päästä ylös, niin poikaystävä vitsailee jo nyt että taitaa olla hän sitten aina se, joka joutuu yöllä vauvaa varten nousemaan. Saattaa myös olla, että jos tuet/rahatilanne vaan sallii niin poikaystävä jää hoitaan vauvaa pitemmäks aikaa kotiin.
Me ollaan oltu tosi rakastuneita ja vietetty aikaa hirveästi kahdestaan. Jännittää, että miten vauva muuttaa kaiken kun yhtäkkiä ei ollakaan enää me kaksi (ja lemmikit) vaan myös vauva, joka vie kaiken huomion. Kaipaako tätä aikaa sitten joskus kamalasti? Ihana kuulla, että te joilla jo esikoinen tullut, niin ootte selvinnyt ja pitäneet yhtä kaikista vaikeuksista huolimatta :)
Mä oon ollut tosi iloinen siitä, miten mun poikaystävä otti tän raskauden. Tää ei ollut todellakaan suunniteltu, oltiin kyllä asiasta monesti jo puhuttu mutta niin, että odotetaan kuitenkin vuosi pari et ois mullakin vakityöpaikka, ois talo jne. Unohdin keväällä yks päivä hakea pillereitä lisää apteekista kun olis pitänyt aloittaa uusi laatta, poikaystävä lohdutti että ei se nyt olisi maailmanloppu jos nyt jostai ihmeestä just sillä ainoalla mahdollisella hetkellä olis tärpännyt. Kun tehtiin raskaustesti niin odotettiin se viis minuuttia vaan, että se toinen viiva katoais mutta ei se kadonnut. Tuntuu, että jo sillä hetkellä kaikki muuttui, mutta toisaalta ei taas mikään. Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen kuitenkin iloittiin asiasta. Siitä lähtien poikaystävä on joka aamu tuonut mulle sänkyyn hedelmää ja mehua ennen ku nousen, että se helpottais pahoinvointia. Olen tosi aamu-uninen ja muutenkin vaikea aina päästä ylös, niin poikaystävä vitsailee jo nyt että taitaa olla hän sitten aina se, joka joutuu yöllä vauvaa varten nousemaan. Saattaa myös olla, että jos tuet/rahatilanne vaan sallii niin poikaystävä jää hoitaan vauvaa pitemmäks aikaa kotiin.
Me ollaan oltu tosi rakastuneita ja vietetty aikaa hirveästi kahdestaan. Jännittää, että miten vauva muuttaa kaiken kun yhtäkkiä ei ollakaan enää me kaksi (ja lemmikit) vaan myös vauva, joka vie kaiken huomion. Kaipaako tätä aikaa sitten joskus kamalasti? Ihana kuulla, että te joilla jo esikoinen tullut, niin ootte selvinnyt ja pitäneet yhtä kaikista vaikeuksista huolimatta :)
Lullis, mä oon aina ollut perhe- ja kaveripiireissä surumlisen kuuluisa mun unenlahjoista, että pystyn nukkuun missä vaan ja sikeesti ku tukki. Se on ihmeellistä miten luonto tällaisetkin asiat järjestää, koska kyllä ekasta yöstä lähtien jokaiseen vauvan inahdukseen ja syväänhengitykseen heräsin! ♥ Mahtavaa jos sulla jää poikaystävä kotiin! Kaikilla ei tietenkään sitä mahdollisuutta edes oo (tai taloudellinen tilanne ei salli) mut mun mielestä oli hellyyttävää kun mun isoveli jäi aikanaan vanhempainvapaalle ja sen vaimo meni takas töihin äippäloman jälkeen. Samaten mun äiti on palannut aina aikasin töihin ja isä on ollu meidän naperoiden kanssa kotona. :)
Mä uskon et millä tahansa parilla on mahdollisuus selvitä niin raskaus- kun vauva-ajastakin, kunhan molemmat muistaa ottaa toisensa huomioon. Tiedän liikaa sellasia tarinoita joissa toinen on pienen lapsen kanssa kotona ja toinen käy töissä, ja kumpikaan ei ymmärrä miten se toinen voi muka olla niin väsynyt kun on "saanut vaan olla kotona muksun kanssa" tai "saanut vaan käydä töissä lepäämässä".... Se toisen tuki & tsemppi on noissa(kin) tilanteissa ihan äärettömän tärkeitä, oli sitten kummassa roolissa tahansa.
Mä uskon et millä tahansa parilla on mahdollisuus selvitä niin raskaus- kun vauva-ajastakin, kunhan molemmat muistaa ottaa toisensa huomioon. Tiedän liikaa sellasia tarinoita joissa toinen on pienen lapsen kanssa kotona ja toinen käy töissä, ja kumpikaan ei ymmärrä miten se toinen voi muka olla niin väsynyt kun on "saanut vaan olla kotona muksun kanssa" tai "saanut vaan käydä töissä lepäämässä".... Se toisen tuki & tsemppi on noissa(kin) tilanteissa ihan äärettömän tärkeitä, oli sitten kummassa roolissa tahansa.
Mä sain aikoinaan esikoiseni yksin, joten alusta asti oli itsestään selvää että kaiken hoidan yksin ja kaikkialle menen lapsen kanssa yhdessä. Kauppaan yksin pääseminen oli harvinaista herkkua! Muistan jopa tilanteen kun soitin äitini kylään ihan vain jotta pääsisin suihkuun, kun esikoiseni nukkui niin kovin huonosti päikkäreitä (lyhyitä pätkiä). Onneksi äitini asui vain viiden kilometrin päässä. Ensimmäiset kuukaudet olivat raskaita, myös sen takia että muutin pois kotoa raskaana ollessani, joten elämänmuutos oli valtava. Kuitenkin tilanteeseen kasvoi, ja myöhemmin kun minun totaaliyksinhuoltajuuttani on ihailtu, niin en pysty pitämään itseäni mitenkään erityisen vahvana, koska uskon jokaisen pakon edessä selviytyvän melkeinpä mistä vain, vain asenne ratkaisee. Ja apua täytyy uskaltaa pyytää kun sitä tarvitsee, ei kannata yrittää selvityä yksin, se on mielestäni silkkaa typeryyttä ja itsensä kiusaamista. Tukiverkon tärkeys tuli ainakin omalla kohdallani erittäin selväksi.
Nyt odotankin jännityksellä pikku kakkosen tuomaa muutosta nykyiseen parisuhteeseen ja aivan toisenlaista vauva-aikaa :) Olemme seurustelleen vajaan kaksi vuotta (tunnemme toisemme kuitenkin jo useamman vuoden takaa), joten esikoiseni on ollut jo koululainen koko suhteemme ajan eikä häntä voi mitenkään päin rinnastaa enää pikkulapseen. Avomiehelläni ei ole omia lapsia ennestään. Hänen sisaruksillaan on lapsia, ja mielestään hänellä on vähän kokemusta lapsista, mutta arvaanpa että tuleva vauva-aika tulee hänet yllättämään silti täysin. Emme kuitenkaan pelkää, koska meillä on hyvä tasapainoinen suhde ja puhumme asioista. Lähinnä perhosia vatsassa eikä millään malttaisi odottaa uutta perheenjäsentä :)
Nyt odotankin jännityksellä pikku kakkosen tuomaa muutosta nykyiseen parisuhteeseen ja aivan toisenlaista vauva-aikaa :) Olemme seurustelleen vajaan kaksi vuotta (tunnemme toisemme kuitenkin jo useamman vuoden takaa), joten esikoiseni on ollut jo koululainen koko suhteemme ajan eikä häntä voi mitenkään päin rinnastaa enää pikkulapseen. Avomiehelläni ei ole omia lapsia ennestään. Hänen sisaruksillaan on lapsia, ja mielestään hänellä on vähän kokemusta lapsista, mutta arvaanpa että tuleva vauva-aika tulee hänet yllättämään silti täysin. Emme kuitenkaan pelkää, koska meillä on hyvä tasapainoinen suhde ja puhumme asioista. Lähinnä perhosia vatsassa eikä millään malttaisi odottaa uutta perheenjäsentä :)
Minulle raskausuutinen tuli todella yllättäen. Jätimme huhtikuussa ehkäisyn pois ja ajattelin että kesä tässä mennään ja yritetään ja luulin että syksyllä voisi vasta napata. Koska esikoistakin odoteltiin yli puoli vuotta. Nyt tämä tulikin yllättävän nopeasti. Mua hävettää hirveästi kaikki raivokohtaukset ja uskomattomat päähänpistot mitä saan. Ihan kuin ei olisi oma itsensä ollenkaan.. sanonkin aina että en minä, mutta hormoonit. Mies lähtee viikon päästä reissuhommiin ja tämä meidän "symbioosi" päättyy. Ei enää nukuta yhdessä kuin viikonloppuisin ja nekin on aina täynnä kiireitä miehen osalta. Jotenkin kun pystyisi mieleen vaikuttamaan. Tottakai sitä on myös kateellinen, kun mies on vapaa kantamisesta ja voi mennä ja tehdä. Muttakun vain muistaisi ettei siihen pysty vaikuttamaan. Raivostun myös kun tuntuu ettei huomiota saa tai hellyyttä, mutta olen myös vähän sellainen huomionkipeä eikä mikään riitä.. Mutta vahvoja ollaan ja hauskaa yhdessä. Ja kyllä sitä ihmettelee että se jaksaa aina kuunnella mun itkuja ja raivareita. Ompa noloa. Aikuinenhan tässä pitäisi olla.
Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
iem, kuulostaa hirveen tutulta... Allekirjotan oikeestaan joka kohdan!
Mites te parisuhteessa olevat ootte muute jakaneet askareet kotona raskausaikana/ vauvan tultua? Osallistuuko mies enemmän kuin aiemmin? Ja entä te, joilla on jo aiempi vauva niin onko mies osallistunut hyvin vauvanhoitoon?
Tytti Marjaanalle tsemppipisteet, että selviytynyt ekasta lapsesta niin hyvin ja yksin :)
Mua jännittää, kun olen lähdössä pian töihin ulkomaille useammaks viikoksi ja meilläkin siis symbioosi päättyy kuten nimimerkillä iem. En tietenkään ollut tiennyt raskaudesta hakiessani tuota hommaa ja aika jännää nähdä, miten hyvin jaksan painaa vapaa päivittä rankkaa hommaa siellä kohteessa lähes kuukauden, kun nyt ollut pahoinvointia joka päivä melko paljon ja pitänyt tehdä kaikki jutut hitaammin kun yleensä. Poikaystävän tuki tuntuu tosi arvokkaalta jo nyt odotusaikana ja hirveä ikävä tulee
Tytti Marjaanalle tsemppipisteet, että selviytynyt ekasta lapsesta niin hyvin ja yksin :)
Mua jännittää, kun olen lähdössä pian töihin ulkomaille useammaks viikoksi ja meilläkin siis symbioosi päättyy kuten nimimerkillä iem. En tietenkään ollut tiennyt raskaudesta hakiessani tuota hommaa ja aika jännää nähdä, miten hyvin jaksan painaa vapaa päivittä rankkaa hommaa siellä kohteessa lähes kuukauden, kun nyt ollut pahoinvointia joka päivä melko paljon ja pitänyt tehdä kaikki jutut hitaammin kun yleensä. Poikaystävän tuki tuntuu tosi arvokkaalta jo nyt odotusaikana ja hirveä ikävä tulee
Ihana ja tarpeellinen topic! Mä odotan jännityksellä että miten meillä sujuu, asutaan eri osoitteissa lemmikkien takia vielä ja vaikka matkaa on vaan n. 3 km hänen luo niin mietin et koenko mä itseni yksinäiseksi sitten ja mies varmaan tuntee helposti jäävänsä ulkopuolelle. ... mulla on siis kaksi kissaa jotka tosi rakkaita ja mies taas allerginen kissoille ja sillä on koira! Mut puhutaan paljon ja mä koitan pitää huolen et oltaisiin tasaarvoisia tässä odotuksessa, etten vaan hulluna höyryä itsekseni :)
Sent from my GT-I8190N using Vau Foorumi mobile app
Sent from my GT-I8190N using Vau Foorumi mobile app
Meillä mies osallistuu paljon kotiaskareisiin. Käytännön syistä mä teen yleensä ruuan, mutta mies vastaavasti sit hoitaa enemmän tiskihommia. Viikkosiivous tehdään aina yhdessä, pyykkiä pesee se kumpi ehtii ensin. Meillä ei siis oo ollut sitä "miks pyykit on pesemättä vaikka oot ollu koko päivän kotona"-juttua. :) Raskausaikana mies autto vieläki enemmän kotihommissa, mä en imuroinu moneen kuukauteen. :D Vauvan hoidossa mulle on tärkeää se, että ollaan molemmat tasavertaisia, eli että kumpi vaan kelpaa lohduttamaan/nukuttamaan/syöttämään tms. ja se onkin toteutunut hyvin, etenkin nyt kun imetän enää,kerran päivässä.
MarinaMelina
Sanavalmis juttuseppä
Meillä omakotitalossa hommat on ihan itsellään jakautuneet niin että mies hoitaa raskaat hommat ulkona ja minä vähemmän raskaat sisällä, meillä mies on aika tunnollinen hommiensa suhteen joten sillä saralla ei ongelmia ole...nyt on auttanut mua hurjasti täällä sisähommissa kun on ollut tota kovaa pahoinvointia! Kaikin puolin tukee nyt kyllä minusta paremmin kun esikon aikaan, onhan toki jo muutaman vuoden kypsempi :)
Minäkin lähinnä olen jäänyt kaipaamaan omaa yksin aikaa esikon tulon jälkeen. Sitä ei juuri ole kun ne ajat kun esikko nukkuu me ollaan sitten miehen kanssa yhessä...onneksi esikko on jo muutama kuisesta asti mennyt yöunille 20-20.30 niin jää hyvin meille illalla yhteistä aikaa! Esikko on elinaikanaan ollut vain muutaman hassun kerran hoidossa(mukaanlukien muutaman tunnin jutut) joten ollaan aika tiiviisti tässä tätä arkea pyöritetty yhdessä ja toki välillä on ollut aikoja kun suhde on koetuksella mutta kyllä se tahto olla yhdessä vie vaikka läpi harmaan kiven :) molempia kyllä yllätti ensimmäisten kuukausien rankkuus kun esikko oli syntynyt, vaikka kuinka hyvin neidin tuloon valmistauduttiinkin..ja paljon oli kokemusta molemmilla lapsista mutta kyllä se silti oli vaan rankkaa, varsinkin kun ei sillon osannut ajatella että niitä mahanpuruja ym..kestää vain sen "hetken". Toisen kohdalla luultavasti voi todeta että tää on nyt tää kausi, kohta on joku muu :)
Nyt tää lähtee neuvolaan, palataan! :)
Sent from my GT-I8190N using Vau Foorumi mobile app
Minäkin lähinnä olen jäänyt kaipaamaan omaa yksin aikaa esikon tulon jälkeen. Sitä ei juuri ole kun ne ajat kun esikko nukkuu me ollaan sitten miehen kanssa yhessä...onneksi esikko on jo muutama kuisesta asti mennyt yöunille 20-20.30 niin jää hyvin meille illalla yhteistä aikaa! Esikko on elinaikanaan ollut vain muutaman hassun kerran hoidossa(mukaanlukien muutaman tunnin jutut) joten ollaan aika tiiviisti tässä tätä arkea pyöritetty yhdessä ja toki välillä on ollut aikoja kun suhde on koetuksella mutta kyllä se tahto olla yhdessä vie vaikka läpi harmaan kiven :) molempia kyllä yllätti ensimmäisten kuukausien rankkuus kun esikko oli syntynyt, vaikka kuinka hyvin neidin tuloon valmistauduttiinkin..ja paljon oli kokemusta molemmilla lapsista mutta kyllä se silti oli vaan rankkaa, varsinkin kun ei sillon osannut ajatella että niitä mahanpuruja ym..kestää vain sen "hetken". Toisen kohdalla luultavasti voi todeta että tää on nyt tää kausi, kohta on joku muu :)
Nyt tää lähtee neuvolaan, palataan! :)
Sent from my GT-I8190N using Vau Foorumi mobile app
On kyllä loistava keskustelu!
Olenkin miettinyt, että onko se raskausaika pelkällä ruusuilla tanssimista. Tuntuu että mekin ollaan koko ajan toistemme kurkuissa kiinni. Meidän oli tarkotus olla tämä kesä rauhassa remppojen suhteen, mutta nyt tuleekin ylläri kylppäriremppa elokuun alussa. Itse kun ei jaksa miettiä ja innostua mistään. Tai jos kerrankin innostuu niin se ei ole miehen mieleen.
Mies tekee viikolla reissuhommia joten mä joudun aika paljon tekeen kotona kaikkea.
Mies ei myöskään ymmärrä, miten voin olla näin väsynyt ja miten tissit voi olla muka näin kipeinä.. Mutta jospa tämä tästä kun on päästy syyskuun ylite ja saatu remppa tehtyä..
Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
Olenkin miettinyt, että onko se raskausaika pelkällä ruusuilla tanssimista. Tuntuu että mekin ollaan koko ajan toistemme kurkuissa kiinni. Meidän oli tarkotus olla tämä kesä rauhassa remppojen suhteen, mutta nyt tuleekin ylläri kylppäriremppa elokuun alussa. Itse kun ei jaksa miettiä ja innostua mistään. Tai jos kerrankin innostuu niin se ei ole miehen mieleen.
Mies tekee viikolla reissuhommia joten mä joudun aika paljon tekeen kotona kaikkea.
Mies ei myöskään ymmärrä, miten voin olla näin väsynyt ja miten tissit voi olla muka näin kipeinä.. Mutta jospa tämä tästä kun on päästy syyskuun ylite ja saatu remppa tehtyä..
Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
Muokattu viimeksi:
Meillä on jaettu kotityöt melko tasan, toki itse tein enemmän kun tytön kanssa kotona olin niin siinä samalla tuli pyykättyä/tehtyä ruokaa ja siivottua. Mutta sitten jos ei jaksanutkaan ja tytöllä oli itkuisempia päiviä/öitä niin mies kyllä teki kyllä kotihommia hyvin :) ei siis ikinä olettanut että mun kuuluis tehdä. Ainoat mitkä mää teen aina on ruuanlaitto ja pyykinpesu, ihan vaan siks että oon paljon parempi ruuanlaittaja ja pyykkeihin en anna miehen koskea :D mutta sitten taas enpä mää ikinä vaihda esim. Lamppua ja ruohonleikkuuki on jäännyt miehen hommaks :D Vauva-aikana auttoi kyllä paljon ja valvoi vuorostaan öitä vauvan kanssa, kävi vaunulenkeillä että sain levätä yms :)
Sent from my GT-S7560 using Vau Foorumi mobile app
Sent from my GT-S7560 using Vau Foorumi mobile app