Osittainen keskenmeno kaksoisraskaudessa

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja nobody
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Puran nyt sekavia ajatuksiani tänne vaikka tää keskustelu onkin hyvin hiljainen… hormonit taas hyrrää mikä aiheuttaa kummia ajatusketjuja.

Mulla on tosiaan historiaa nyt yhdestä kaksoisraskaudesta, joista yksi selvisi. Siitä, oliko kyseessä identtiset vai ei, ei ole mitään tietoa.

Tarkistin netistä että todennäköisyys toiselle kaksoisraskaudella pitäisi olla max 5% luokkaa eli nää mun seuraavat ajatukset ei tuu olee erittäin todennäköisesti tärkeitä. Kuitenkin kun oon jo kerran lotonnut noin epätodennäköisen tilanteen niin mulla on vaikea päästää irti tunteesta että mitäs jos tää sattuu uudestaan…

Mitä jos mulle tulee taas monikkoraskaus?
Mitä jos yksi, useampi tai yksikään lapsista ei selviä tällä kertaa?
Mitä jos tällä kertaa raskaus menee hyvin niin miten kerron esikoiselleni hänen kaksosensa kohtalosta? Vai kerronko?
Mitä jos esikoiseni kysyy joku päivä että missä hänen kaksosensa on?

Näihin kysymyksiin vastauksilla ei oikeastaan oo väliä koska kuten jo totesin että tuskinpa tapahtuu uudestaan. Samalla kuitenkin käyn läpi hyvin ristiriitaisia tunteita näiden ajatusten kanssa. Ja tunnen itseni hyvin itsekkääksi kun välillä mulla herää toive onnistuneen monikkoraskauden kokemiseen. Samoin se että itkeskelen salaa välillä lasta, jonka menetin varhaisessa vaiheessa, tuntuu oudolta kun mulla on kuitenkin myös elävä ja hyvin voiva lapsi.

Ehkäpä tästä vuodatuksesta on jotain henkistä tukea jollekulle muulle joka painii itse erikoisten mietteiden kanssa. Ja toivonmukaan apua eikä niin että aiheutin toisellekin kriisin näillä mietteillä…
 
@Suskikitten hirveen inhimillisiä ajatuksia ❤️ mulla menossa nyt rv32 ja omassa mielessä pyörii myös paljon kysymyksiä liittyen esim. siihen että miten tuun joskus kertoon pienelle että heitä oli alunperin kaksi. Tunnen myös surua menetettyä alkiota kohtaan vaikka oon samalla maailman onnellisin tosta mahassa potkivasta murusta. Yritän ennakoida sitä mitä tunnen kun hänet toivottavasti saadaan elävänä syliin ja siinä konkretisoituu samalla minkä näköinen tyyppi menetettiin. Tuun kyllä rakastaan meidän vauvan ihan puhki.
 
Kiitos @Suskikitten ja @kaihotar teidän kokemusten jakamisesta. Mulla näky varhaisultrassa (rv. 7+) selvästi kahdessa eri kohdassa sykkeen.. pienet oli niin kiinni toisissaan ettei muuten ensin meinattu huomata, että kaksoset, mut sit alko ihmetteleen sen mallia, että miten tämä täällä oikein on eikö voi keskellä olla tuollasta reikää. Eilen eka varsinainen neuvolakäynti (rv 9+2) ja nyt toista sikiötä ei enää löytynyt mistään.

Mulla on niin ristiriitainen olo, enkä voi olla surematta sitä toista.

Vaikka alunperin realistina suhtauduin varovaisesti koko asiaan, ja epäilin lisäksi sairastaneeni heti ekan ultran jälkeen parvorokon, mikä lisää keskenmenon riskiä merkittävästi, olin ihan hölmön onnellinen kahdesta pienestä sisälläni, ajattelin heitä heti omina yksilöinä ja kannoin molempia ”sydämeni alla”.

Neuvolan terkka korosti vaan niin sitä, että kuinka ihana asia on että toinen voi hyvin ja on oikein eläväisen näkönen tapaus.. että tuntui kun olis oikein pakottanut vaan heti kiinnittymään siihen ajatukseen eikä muita tunteita ees tarvis olla. en oikein osannut sanoa hälle mitään, ku myönnellä. Silti kotona olen ollut apaattinen ja on ihan tyhjä olo ja surettaa.

Samaan aikaan tietysti oon onnellinen terveestä, pienestä ihmisenalusta sisälläni.

En yleensä lueskele keskustelupalstoja, mutta jostain syystä nyt ihan pakottava tarve etsiä tietoa ja ihmisten kokemuksia vastaavista tilanteista. Kauhea kaipuu saada jotain vastakaikua tähän tilanteeseen.

Joten kiitos teille.
 
@Suruailoa, totta kai saat surra sitä pientä joka ei selvinnyt ❤️ Ikävää että neuvolan terkka ei antanut tälle tilaa, vaikka varmaan hyvää tarkoittikin. Varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä tilanne, mutta ihana kuulla että toinen sikiöistä näyttää olevan terve ja voivan hyvin - täällä pidetään peukkuja että kaikki menee loppuun asti hyvin 🌈
 
@Suruailoa iso halaus ❤️ todellakin saa surra menetettyä pientä vaikka toinen siellä onkin. Tuntuu että ite koko raskausajan tasapainottelin omien tunteideni kanssa, alitajuntaisesti surin myös menetettyä alkiota mutta yritin sulkea niitä ajatuksia pois. Meidän vauva synty nyt puoltoista viikkoa sitten ja vaikka oon maailman onnellisin hänestä niin mietin myös että just tällänen samannäköinen toinen menetettiin ja se sattuu tosi paljon. Tässäkin yritän lohduttautua jotenkin sillä että rankkaa on nytkin, ja nyt saadaan keskittää meidän ihan kaikki rakkaus ja huomio tähän tyyppiin. Mutta tosi hankalia tunteita nää on.
 
Hei kaikille, eksyin tänne koska olen itse ns. selvinnyt kaksonen, ja siitä on jäänyt minulle jonkinlainen kaipuu ja kiinnostus kaksosuutta kohtaan. Olen syvästi pahoillani siitä mitä olette joutuneet kokemaan. En osaa, enkä oikeastaan edes halua yrittää kuvitella miltä lapsen menetys tuntuu, mutta halusin tuoda oman näkökulmani kun lapselle kertomista oli täällä pohdittu.

Oma tilanne on tosin sikäli erilainen, että sisarukseni vaikeat epämuodostumat todettiin vasta syntymän jälkeen ja hän ehti elää muutaman viikon. Hän on siis ollut osa arkeamme alusta lähtien, olen tiennyt hänestä aina, ja hänen kuvansa on meidän muiden kuvien joukossa. Asiasta on puhuttu varsin avoimesti ja ikätasoisesti aina kun olen jotain kysynyt, ja niin oli hyvä. Kuitenkin meillä oli jatkuvasti vähän kireä tunnelma ja kova kuri. Koin että mua rajoitetaan ja moititaan, eli toisin sanoen suojellaan ja ohjataan, ihan liikaa ja oirehdin sitä rajusti. Salasin ongelmiani, koska pelkäsin vanhempien huolen ja mielipahan purkauksia.

Joskus olen myös miettinyt, että onkohan minussakin jotain piilevää tai periytyvää vikaa. Kun olin itse raskaana, aina ennen ultria menin pitkin seiniä kun pelkäsin mitä sieltä löytyy ja olin jo 35-vuotias eli mielestäni "vanha ja riskiryhmää muutenkin". Onneksi huoleni otettiin vakavasti ja raskautta seurattiin tarkasti onnelliseen loppuun asti.

Mä oon periaatteessa sitä mieltä, että lapselle kannattaa kertoa kaikista häneen mahdollisesti vaikuttavista asioista heti, kun lapsen ymmärrys sen sallii. Jokainen punnitsee itse onko tämä sellainen asia, mutta jos se vaikuttaa kovasti vanhempien jaksamiseen ja perheen dynamiikkaan, niin mielestäni se on. Puhuminen ja sopivan hetken arvioiminen on varmasti vaikeaa, itsekin vielä skippaan hautajaiskuvat kun lapsi haluaa katsella mun vauva-albumia vaikka minä olen luultavasti se johon sattuu kaikista vähiten, enhän edes muista mitään. Joka tapauksessa vanhempien kannattaa hakea apua menetyksen käsittelyyn, ettei se varjosta arkea ja lapsuutta liikaa.
 
Löysin tämän ketjun puoli vahingossa, kun etsin tietoa mitkä mahdollisuudet toisella selvitä, kun pelko on että toinenkin menehtyy, itsekkin siis viime viikon perjantaina sain kuulla että aluksi odotin kaksosia, joista toinen menehtynyt ennen alkiovaihetta kuulemma jos oikein käsitin? En ole varma olin aika hämilläni koko ultran ajan. Ainakin kaksi eri raskauspussia oli, jossa toisessa ei enään ultratessa elämää ollut. Ei edes alkiota enään? Ja toisessa ainakin 5 päivää pienempi kuin lähes varmasta ovulaatiosta. Ja plussankin tein uusien laskelmien mukaan ehkä jo dpo8. Aluksi oletin että dpo9, mutta voi olla että oli se kahdeksankin. Että joko dpo8 tai dpo9. Tuskinpa ainakaan aiemmin olisi voinut edes kaksosraskaudessa plussata?? Vähän eriävää tietoa olen siitä löytänyt... Se tosin voisi selittää miksi 5 päivää pienempi elävä alkio. Mutta siis vuotoa ei ole ollut, vaikka kätilö sanoi että sitä voi tulla...
 
Takaisin
Top