Ei todellakaan ole ollut samat toiveet
! Ei varsinaisesti ollut ennakkoon mitään toiveita asian tiimoilta, nuorena jotenkin olin varma etten saisi biologisia lapsia ja adoptio olisi meidän tie.
Mutta niinkun monessa muussakin, ei mun luulot ole olleet tiedon väärti
.
Ensin saatiin perussetti 3 lasta parin vuoden välein, ensimmäisen kohdalla ajattelin ettei enää koskaan enempää, mutta toisen raskaudessa jokin niksahti päässä - tämähän on mahtavinta mitä elämällä on tarjota! Kolmeen lapseen asti oli mahdollista elää ns normaalielämää, molemmat uraputkessa perusarkea ihan mukavasti, joskin tiukkaa se ajan kanssa oli silloinkin. Mies olisi ollut ihan valmis siinä toisen lapsen jälkeen, mutta on pitkien suostuttelujen jälkeen suostunut mun toiveeni täyttämään, on kuitenkin aina "pelannut aikaa" että ei olla saman toiveen edessä kokoajan oltu. Myöhäinen keskenmeno -se yksi haudattu rakkaus- myös herätti ihan uuden asenteen lasten saantiin, ne on jokainen niin ihmeellinen lahja ettei parempaa olekaan.
Nyt on seitsemän mahtavaa persoonaa saatu puserrettua maailmaan, vielä olisin valmis yhtä koettamaan(hetken päästä, kunhan vauva-aika vähän helpottaa ensin), mutta aika ei taida riittää. Ikä tulee vastaan.
Ja kuulemma täytyy nyt nauttia tästä VIIMEISESTÄ
. Kuuluisat viimeiset sanat, kuultu ennenkin, mutta toki realiteetit lienee nyt myös sen kannalla
. Kiitollinen olen elämälle, voihan tässä toivottavasti vielä olla moooooonta vuotta aikaa vääntää niska limassa nykyisen kokoonpanon eteen.
Elämä on keskittynyt isosti omaan "heimoon", pois on karsiutunut kaikki oletusarvot siitä miten pitää elää tai aikaansa elämässä viettää.
Vauvavuosi on aina ollut parisuhteelle raskasta aikaa meillä, mutta niin on se kuumeiluaikakin ollut
..kun oikeen työstää ja takoo niin ei voi olla kun hyvä lopputulos?