Onko lapsen kasvattaminen vaikeaa?

Bella Swan

Moderaattori
Staff member
Administrator
Maalisäidit 2020
Te ketkä olette vanhempia tai sellaiseksi haluavia, tuntuuko tai näyttääkö lasten kasvatus helpolta vai vaikealta? Mikä kaikki voisi olla huonon kasvatuksen syy tai hyvän ansiota?
 
Minusta lasten kasvattaminen on vaikeaa. Toki olen onnistunut siinä, että lapseni ovat avarakatseisia, mutta meillä on paljon haasteita, johtuvatpa ne sitten diagnooseista vai kasvatuksesta.
Koen että merkittävä osa lähtee kotoa.
 
Kyllä mun mielestä kasvattaminen on hyvinkin vaikeaa! Tietynlaisia kasvatusmalleja on huomattavasti vaikeampi tutkia kuin vaikkapa yksioikoisesti sitä, kannattaako lapselle antaa rokotuksia vai ei. Asiantuntijatietoa on monenlaista ja se on myös ristiriitaista, ihan nyt tuoreimpana esimerkkinä vaikka tämä tällä viikolla Hesarissa puhuttanut aihe siitä, pitääkö lasten setviä itse omat riitansa vai onko hyvä, että aikuiset osallistetaan hyvinkin pienten riitojen käsittelyyn.

Minä ainakin koen, että jokainen päivä lapsen kanssa sisältää n. 1001 kasvatusaiheista valintaa, jotka täytyy vaan joka kerta itse ratkaista.
 
Itse kasvattamista en ole sinällään kokenut vaikeana, mutta hermojen pitämistä kurissa kyllä. 🙈 Välillä tekisi mieli vain huutaa täysillä tyynyyn, kun uhmis aloittaa huutomaratoninsa halutessaan väkisin vaikka lähteä ulos sandaaleissa rapakelillä tms hauskaa.
 
Jollain tavalla on ja toisaalta jollain tavalla ei. Se on tavallaan varsin yksinkertaista. Mutta @Pilkki24 n mainitsema hermojen kasassa pitäminen on minustakin vaikeinta. Ja ärtyneenä/suuttuneena/turhautuneena ei aina (useinkaan) osaa toimia parhaimmalla tavalla. Ja toisaalta se, että teet niin tai näin, se on jonkin kasvatusohjeen mukaan väärin. Netti on täynnä kasvatusohjeita, joista osa on keskenään ristiriidassa.

Kasvatuksella on varmasti iso osansa siinä, millainen lapsesta kasvaa. Mutta myös lapsen persoona vaikuttaa samoin kuin ympäröivä maailma. En siis lähtisi automaattisesti osoittamaan syyttävällä sormella vanhempia, jos on haasteita.
 
Miulla helpotti, kun tajusin jossain vaiheessa, että vanhemmuudessa ei kukaan onnistu täydellisesti. 😅 Vähän ehkä perfektionistina pingotin aiemmin, mutta olen löytänyt vähän rennomman otteen ja luottoa omaan tekemiseen.

Lähipiirissä kun on tullut nähtyä oikeasti surkeaa vanhemmuutta, niin minusta on ihan riittävää, kun käyttää maalaisjärkeä ja pysyy vanhempana lapselle. Olen kyllä mielenkiinnosta lukenut vähän kehityspsykologiaakin, mutta se on pitkälti vain vahvistanut uskoa siihen omaan riittävän hyvään tekemiseen.

Olemme kuitenkin läsnäolevat vanhemmat, joiden esimerkki elämässä ei ehkä ole sieltä huonoimmasta päästä. Ollaan ystävällisiä, fiksuja ja ahkeria ihmisiä, jotka elävät terveellisesti niin miksi ottaisin suurta huolta siitä pärjäämmekö täydellisesti vanhempina, kun meillä on kuitenkin peruspalikat kunnossa. Eiköhän sieltä välity eteenpäin väkisinkin ihan hyvä tapa elää.

Aiemmin otin jotenkin tosi paljon paineita siitä, että miten sitä nyt saisi lapselleen parhaat mahdolliset eväät elämään, mutta jotain tapahtui ja vaikka toimin kuten ennenkin, niin en vain enää stressaa asiasta niin paljoa. 😅 Mukavampi näin.

Yksi mitä olen miettinyt tällaisena mielenterveyden eri ammattilaisten pakeilla juosseena on se, kun todella paljon korostetaan sitä lapsuuden merkitystä. Mutta suurin osa meistä yrittää parhaansa ja omatkin vanhempani ovat varmasti yrittäneet, vaikka lopputulos on saattanut olla huonokin. Vaikka tiedostetaan juurisyyt niin ei pitäisi jäädä niihin kiinni. Olen miettinyt anteeksiannon merkitystä ja sen opettamista jonkun verran. Sehän on ehkä syvimmältä olemukseltaan tietynlaista hyväksymistä ja empatiaa. 🤔 Haluaisin jotenkin korostaa sen merkitystä, mutta liekö se vain niitä asioita missä pitää näyttää mallia? 🤷🏼‍♀️
 
Yksi mitä olen miettinyt tällaisena mielenterveyden eri ammattilaisten pakeilla juosseena on se, kun todella paljon korostetaan sitä lapsuuden merkitystä. Mutta suurin osa meistä yrittää parhaansa ja omatkin vanhempani ovat varmasti yrittäneet, vaikka lopputulos on saattanut olla huonokin. Vaikka tiedostetaan juurisyyt niin ei pitäisi jäädä niihin kiinni.
Allekirjoitan tämän niiin täysin! Olikohan lahjasoluneuvonnan psykologille kenelle sanoin suoraan, että jos tarpeeksi lähtee kaivelemaan niin ihan varmasti me kaikki voitaisiin syyttää omia vanhempiamme vaikka mistä. Mutta mitä tai ketä se oikein palvelisi, jos lapsuus on kuitenkin ollut perusturvallinen ja jotain ongelmia realisoitunut siitä huolimatta? 🤷🏼‍♀️

Samaiselle psykologille kerroin, kun hän kysyi omasta lapsuudestani, ettei mulla oikein ole siitä mitään erityistä sanottavaa, hyvä suomalaisen millenniaalin lapsuus oli ja suhde vanhempiin oli ja on hyvä. Psykologi vastasi että olen aika harvinainen tapaus kun ”ei mitään löydy”. Aika surullinen kommentti mun mielestä. En missään tapauksessa kiistä etteikö aitoja traumoja olisi olemassa, mutta kertoo mielestäni enemmän tuosta asioiden turhasta kaivelusta.
 
Allekirjoitan tämän niiin täysin! Olikohan lahjasoluneuvonnan psykologille kenelle sanoin suoraan, että jos tarpeeksi lähtee kaivelemaan niin ihan varmasti me kaikki voitaisiin syyttää omia vanhempiamme vaikka mistä. Mutta mitä tai ketä se oikein palvelisi, jos lapsuus on kuitenkin ollut perusturvallinen ja jotain ongelmia realisoitunut siitä huolimatta? 🤷🏼‍♀️

Samaiselle psykologille kerroin, kun hän kysyi omasta lapsuudestani, ettei mulla oikein ole siitä mitään erityistä sanottavaa, hyvä suomalaisen millenniaalin lapsuus oli ja suhde vanhempiin oli ja on hyvä. Psykologi vastasi että olen aika harvinainen tapaus kun ”ei mitään löydy”. Aika surullinen kommentti mun mielestä. En missään tapauksessa kiistä etteikö aitoja traumoja olisi olemassa, mutta kertoo mielestäni enemmän tuosta asioiden turhasta kaivelusta.
Juuri tämä! Kyllähän mie tiedän, että omassa lapsuudessa on asioita mitkä on hoidettu huonosti, mutta miulla oli kuitenkin välittävät vanhemmat ja perusasiat kunnossa. Asiat vaan hoidettiin silloin eri tavalla ja tietyistä asioista ei ollut vielä tietoa. On minusta turhaa velloa miun vanhempien virheissä, kun kyse ei ole ollut välinpitämättömyydestä tms.
Ennemmin olisi miusta tärkeää mennä eteenpäin ja hyväksyä ne vanhemmat inhimillisinä olentoina omine vikoineen ja keskittyä siihen mitä minä itse voin asioille elämässä tehdä. Ysäri ja nollari meni jo, ei niitä voi muuttaa. 💁🏼‍♀️ Eivätkä he voineet silloin tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Yritän suhtautua omaan lapsenkasvatukseen yhtä armollisesti. Eli toimin sen tiedon varassa parhaani mukaan mitä miulla nyt on. Voi olla, että se ei kaikessa ole hyvä, mutta olen ainakin yrittänyt olla hyvä äiti ja se riittää. En miekään osaa katsoa tulevaisuuteen.

Emmekä voi kaikkeen edes vaikuttaa. Hyvistä ja välittävistä perheistä on tullut ongelmaihmisiä ja huonojen vanhempien lapset ovat pärjänneet ja menestyneet. Toki todennäköisyydet hyvään elämään ovat paremmat, jos kotoa on tukea, mutta se ei ole mikään takuu, eikä huonot lähtökohdat kirous, jota ei voisi purkaa.

Miun oma veljeni on näitä ihmisiä, jotka syyttävät elämänsä kulusta kaikkia muita. Kyseessä on hirvittävän lahjakas ihminen, jolla olisi elämässä edellytykset vaikka mihin, mutta hän on jumittunut siihen katkeruuteensa. Se on aika raskasta seurattavaa. 😔
 
Minusta taas toisille (kuten minulle) lapsuuden läpikäyminen voi olla ihan tarpeen. Ei sitä tietenkään kannata lähteä kaivelemaan, jos se ei vaivaa tai sitä ei oireile. Mutta kun lapsuuden traumat puski näin aikuisena mielenterveyden horjuessa pintaan, niiden käsittely terapiassa oli tie ehjemmäksi ja onnellisemmaksi. Mutta jokaisella on oma tiensä enkä sano, että kaikkien pitäisi käydä lapsuuden nurjuudet läpi.

Ja siis lapsuuteni oli ihan perushyvää ja vanhempani toimivat parhaansa mukaan sen hetken tiedoilla ja voimavaroillaan. En missään nimessä heitä syytä, vaikka lapsuudesta haavoja jäikin aikuisena puhdistettavaksi. (Ison osan haavoista aiheutti vanhempien ero ja siitä johtunut muutto ja muutosta seurannut yksinäisyys. Ei siis mitenkään johdu huonosta vanhemmuudesta.)

Toisinaan mietin huolissani, millaiset jäljet omille lapsille jää lapsuudestaan. Varsinkin esikoiselle, kun isä on sairastanut syöpänsä esikoisen ollessa pieni. Mutta toisaalta, parhaani yritän ja se riittää. Eikä kenenkään lapsuus ole pelkkää onnea ja auvoa. Ei kukaan vanhempi voi olla esim. suuttumatta koskaan.
 
En tiedä onko vaikea se sana millä kuvaisin, mutta kyllä kasvatus ihan työstä käy. Ja työnhän voi tehdä tosi tunnollisesti tai mennä sieltä mistä aita on matalin, ja lopputulos voi näyttää aika samalta 🤷🏼‍♀️ Sitä mieltä kyllä olen että toisia lapsia on helpompi kasvattaa kun toisia. Toisaalta ajattelen että ne tempperamenttiset ihmiset on monesti niitä jotka vie tätä maailmaa eteenpäin. Se ajatus antaa jaksua kasvattaa vahvatahtoista lasta, jospa hänestä isona tulisi jotain suurta 😘

Uskon että oma esimerkki on kaikkein tärkein ja yritän miettiä kaikkia tilanteita kasvatuksen näkökulmasta, kunhan se ei mene aivan liian raskaaksi itselle. Esimerkiksi en tunne epäonnistuneeni omasta hermostumisestani vaan yritän muistaa että tässä on tilanne missä voin aidosti näyttää miten toimia kun alkaa kiehumaan. Sanon vaikka "Nyt äitiä ärsyttää ihan kauheasti. Nyt pitää vähän puhaltaa, ettei tunnu niin pahalta." Siis en todellakaan ole ennen osannut käsitellä ärsytystäni näin hallitusti. Lapsen avulla muistaa milloin kuuluu kiittää, moikata, kehua jne. Kasvatuksen kautta muistaa nipistää omasta mukavuudesta (esim vieroitus yöimetyksestä tai ottaa lapsi mukaan siivoamaan) siinä toivossa että tulevaisuudessa häämöttää helpompi ja parempi elämä. Tässä mä kasvan yhdessä lapsen kanssa 😘
 
En tiedä onko vaikea se sana millä kuvaisin, mutta kyllä kasvatus ihan työstä käy. Ja työnhän voi tehdä tosi tunnollisesti tai mennä sieltä mistä aita on matalin, ja lopputulos voi näyttää aika samalta 🤷🏼‍♀️ Sitä mieltä kyllä olen että toisia lapsia on helpompi kasvattaa kun toisia. Toisaalta ajattelen että ne tempperamenttiset ihmiset on monesti niitä jotka vie tätä maailmaa eteenpäin. Se ajatus antaa jaksua kasvattaa vahvatahtoista lasta, jospa hänestä isona tulisi jotain suurta 😘

Uskon että oma esimerkki on kaikkein tärkein ja yritän miettiä kaikkia tilanteita kasvatuksen näkökulmasta, kunhan se ei mene aivan liian raskaaksi itselle. Esimerkiksi en tunne epäonnistuneeni omasta hermostumisestani vaan yritän muistaa että tässä on tilanne missä voin aidosti näyttää miten toimia kun alkaa kiehumaan. Sanon vaikka "Nyt äitiä ärsyttää ihan kauheasti. Nyt pitää vähän puhaltaa, ettei tunnu niin pahalta." Siis en todellakaan ole ennen osannut käsitellä ärsytystäni näin hallitusti. Lapsen avulla muistaa milloin kuuluu kiittää, moikata, kehua jne. Kasvatuksen kautta muistaa nipistää omasta mukavuudesta (esim vieroitus yöimetyksestä tai ottaa lapsi mukaan siivoamaan) siinä toivossa että tulevaisuudessa häämöttää helpompi ja parempi elämä. Tässä mä kasvan yhdessä lapsen kanssa 😘
Lapsi on kyllä huikea peili. 😄 Ja kasvattaa kyllä vanhempaa siinä missä vanhempi lastakin. 😊

Mutta itse en pidä vaikeaa ja työlästä samana asiana. 🤔 Jokin voi olla työlästä, vaikka ei olisi vaikeaa. 💁🏼‍♀️ Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä, että työlästä se on toisinaan. 😁
 
Kyllähän se välillä työstä käy, varsinkin esiteinin ja päiväkoti-ikäisen kanssa..
Esiteini valittaa, kun pienemmän ei tarvitse tehdä sitä ja tätä . Ja pienempi vinkuu, kun ei saa liikkua samalla lailla kuin siskonsa…. Ja niin edelleen.

Päätimme jo esikoisen syntyessä, että kaiken maailman oppaat jätämme omaan arvoonsa.
Tosin, kun kuopus syntyi keskelle pahinta koronasulkua, niin piti kyllä keksiä jotain puuhaa vauvan/taaperon kanssa, kun kaikki kerhot ja vastaavat oli suljettu.
 
Takaisin
Top