Oliko miehestä iloa

Olihan siitä juu iloa, en meinaan olis ikinä saanu itteeni sairaalaan asti :hilarious: ja olihan siitä jotenkin kai sielä sairaalassakin jeesiä, mitä sielä nyt ehdittiin olla, tunti suunnilleen? Ehkä enempi henkistä tukea ja pisti hiukset paremmin kiinni ja anto kerran tai kaksi juotavaa. Muuten istu sielä sen näköisenä, että ei tosiaankaan tiiä mitä pitäisi tehdä..
 
Ekalla kerralla ei juurikaan, koska olin niin pöhnässä ilokaasun ja epiduraalin takia, etten muista koko synnytyksestä juurikaan. Toki iloa on siitä, ett mies muistaa:hilarious:
Tokassa miehestä oli todella suuri apu! En varmasti olis pystyny synnyttämään ilman puudutuksia (ei ehditty laittamaan) niin hyvin ilman miehen tsemppausta! :shy:
 
Mies oli mukana esikoisen syntyessä mutta ei hänestä rehellisestikään sanottuna hyötyä kerennyt olla ku kaikki tapahtu niin vauhdilla :D Sairaalaan kun päästiin niin suoraan ponnistelemaan ja mies vain piti kädestä kiinni ja katsoi vierestä, ei siinä ollu miehellä mitään oikeen tehtävissä.. Nyt toisen kohdalla oon jo ajatellu että tarvittaessa voin todella helposti synnyttää yksinkin, lähinnä itse syntymän hetki/napanuoran leikkuu yms on tietenkin niitä asioita missä haluaisi miehen olevan paikalla..
 
Mies oli mukana leikkaussalissa ja syntymän jälkeen siirtyi vauvan kanssa lastenlääkärin luo vauvan vaivalloisen hengittelyn vuoksi. Näin molempien lasten kanssa. Iso henkinen tuki mulle ja kun vauvojen kanssa ollut sillä aikaa kun itse olin leikkurissa kokoon parsittavana/heräämössä, ei ollut huolta mulla.
 
Paljon kokemuksia synnytyksestä, mutta mitens onko mies osannut olla tukena raskauden aikana? Miten olette saaneet innostumaan tai ymmärtämään omaa (joskus pahaakin) oloa?

Vaikka mieheni on aivan ihana, niin olen kyllä huomannut, että hienovaraiset vinkkaukset vaikkapa rentouttavasta hieronnasta menee aivan ohi. Ja vaikka painavia tavaroita ei hirmuisesti pitäisikään nostaa, niin huomaan itse purkavani huonekaluja, kun miehen pään sisälle ei ehkä ole vielä iskostunut, että nyt joku muu voisi tehdä "raskaampaa" työtä (olen yleensä itse hyvin aktiivinen). Eihän se sitä tahallansa tee ja ihana on, mutta tietyt raskausjutut menee aivan ohi, mikä helposti ärsyttää. Extra tukea kuitenkin aina välillä kaipaisi, mikä vielä hakusessa.
 
Eipä oikeastaan. Taisin olla niin syvällä omassa synnytys kuplassa, että miehen ei tarvinnut edes kädestä pidellä.
Saipahan kuitenkin olla todistamassa ensimmäisen (ja ainoan) oman lapsensa syntymän. :)
 
Tylsää olis tullut ilman miestä. Kipuakaan en olis kestänyt ilman koska kosketus oli suuri kivunlievityskeino. Mies myös teki mulle syötävät ja haki juotavaa jne. Ponnistuksessa mies piti mun toista jalkaa ylhäällä ja oli reippaana ja rohkeana näkemässä syntymisen ihan sieltä paraatipaikalta. :) ammeessa ollessani mies kävi hakemassa itselleen lounasta, sen aikaa oli kätilö vahtimassa. Muutoin mies oli koko ajan lähellä :)
 
Jasminna sanoi:
Paljon kokemuksia synnytyksestä, mutta mitens onko mies osannut olla tukena raskauden aikana? Miten olette saaneet innostumaan tai ymmärtämään omaa (joskus pahaakin) oloa?
Click to expand...

Mies oli vähän liiankin huomaavainen raskauden aikana. En saanut kantaa kauppakasseja tai tehdä lumitöitä tai tehdä mitään vähänkin raskasta. Huolehti että syön hyvin ja nukun tarpeeksi, hätisti päikkäreille. Loppua kohti kyllästyi hieromaan mutta sitäkin teki vähän pitkin hampain tosin. :grin
 
Ei, tai ihan kiva että oli mukana mutta ihan hyvin olisin yksinkin halutessani pärjännyt tai tarpeen vaatiessa :grin mies vaan istuskeli ja katteli, jutteli sopivalla hetkellä ja vauvan synnyttyä sitten leikkasi napanuoran.
 
En olisi pystynyt mitenkään olemaan synnytyksessä yksin. Sen verran paljon oli odottelua yksin huoneessa kauheissa tuskissa. Mies hälyytti apua tarpeen vaatiessa, hieroi, antoi mehua, tuki ja auttoi etsimään itselleni hyviä asentoja. Kun odoteltiin spinaalin vaikutuksen leviämistä vitsailtiin yhdessä. Kännykkä oli esillä vain väliaikatietoja rakkaille lähetettäessä, tämä sovittiin jo etukäteen. :Heartred
 
Jasminna sanoi:
Paljon kokemuksia synnytyksestä, mutta mitens onko mies osannut olla tukena raskauden aikana? Miten olette saaneet innostumaan tai ymmärtämään omaa (joskus pahaakin) oloa?

Vaikka mieheni on aivan ihana, niin olen kyllä huomannut, että hienovaraiset vinkkaukset vaikkapa rentouttavasta hieronnasta menee aivan ohi. Ja vaikka painavia tavaroita ei hirmuisesti pitäisikään nostaa, niin huomaan itse purkavani huonekaluja, kun miehen pään sisälle ei ehkä ole vielä iskostunut, että nyt joku muu voisi tehdä "raskaampaa" työtä (olen yleensä itse hyvin aktiivinen). Eihän se sitä tahallansa tee ja ihana on, mutta tietyt raskausjutut menee aivan ohi, mikä helposti ärsyttää. Extra tukea kuitenkin aina välillä kaipaisi, mikä vielä hakusessa.
Click to expand...

Meillä raskauden alku oli sen verran haastava että mies vähän "turtui" siihen mun pahaan oloon ja avun tarpeeseen. Ekat nelisen kuukautta oksensin ja välillä ryömin pitkin lattioita niin pahan hyperemeesin takia. Sitten kun se helpotti ja pystyi taas liikkumaan + palasin töihin, niin mies kohteli minua ihan kuin aiemminkin arkena. Silloin olisin ehkä kuitenkin kaivannut vieläkin apua monissa asioissa. Meillä oli esim. muutto meneillään ja sitten kesän helteet kyllä sakottivat tätä muutenkin puuskuttavaa ryhävalasta. :hilarious: Lihoin siis 30+ kiloa raskauden aikana.

Tähän vaikutti varmasti myös se, että aina kun esim.kaupungilla näki jonkin muun raskaana olevan naisen niin olivat niin hehkeitä ja jaksoivat iloisesti omien töidensä parissa. Mieheni varmaan vähän oletti että minäkin olisin samanlainen. :rolleyes: Sama koski työkavereita jotka eivät ollenkaan ymmärtäneet mun huonoa jaksamista.
 
Käynnistely kesti monta päivää ja mies oli seurana aina muutaman tunnin päivällä. Aluksi käytiin kävelemässä ulkona ja käytävillä ja sitten kun vedet meni niin oltiin vaan mun huoneessa (vedet meni pe iltapäivänä ja vauva syntyi su iltapäivänä. Lauantai oltiin vielä osastolla ja vasta la-su yönä pääsin saliin johon mies tuli sitten aamulla). Salissa mies istui sohvalla ja keinutuolissa kun fyysinen lähellä olo ei tuntunut mun mielestä hyvältä. En halunnut häntä edes ihan viereenkään. Henkinen tuki enemmänkin ja mies osasi olla just niinkun toivoin. Oli hiljaa eikä höpöttänyt turhia jos en puhunut hänelle :grin Ponnistusvaiheessakaan en halunnut häntä viereen enkä silloinkaan kun päätös imukupista tehtiin ja kätilöt (joita oli monta imukupin takia) kysyi, että haluaako mies tulla viereeni ja mies vastasi, että riippuu mitä mieltä mää oon. En halunnut häntä siihen vaan riitti, että ne miljoona kätilöö oli ympärillä :)
 
Mä koin, että miehestä oli valtavasti apua. Se tsemppasi mua kätiön kanssa koko 2,5 tunnin ponnistuksen ajan. Mies tuntu ihan toiselta kätilöltä. :happy: Paljon rauhallisempi ja määrätietoisempi kun minä. Pyytelinkin koko ajan anteeksi ponnistusten välillä, kun puristin sen kättä todella lujaa.
 
Toisella kertaa oli ihan konkreettisesti apua miehestä synnytyksessä. Synnytin jakkaralla, mies tuli taakse istumaan ja tuki ponnistamista, etten liukunut alas. Ponnistushetkellä oli myös apua ponnistusvoimaan siitä, kun sai pitää toisesta kiinni.
 
Takaisin
Top