Oletko alkanut katumaan raskautta?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Kali
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Katumusta ei kyllä missään vaiheessa ollut, pientä epävarmuutta suuren elämänmuutoksen edessä kylläkin. Mutta lapsi oli niin haluttu ja pitkän ajan haave, ettei tosiaan missään nimessä kaduttanut. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi ja pitänyt lapsista, joten raskaus oli iloinen asia.

Varmaan kuitenkin kaikki tunteet on mahdollisia raskauden aikana, etenkin raskaalla taustalla. Mutta luulisi niiden kuitenkin väistyvän raskauden edetessä, kun mieli tottuu.

Sinnikkäästi jatkuvan katumuksen kohdalla tulisi ehkä mieleen se, että onko lapsihaave itsestä lähtöisin vai yhteiskunnan normien mukainen"koska näin elämän pitää mennä". Koska kyllähän valitettavasti näitäkin tarinoita on lukenut, että tälläisen yhteiskunnallisen tavan ja tottumuksen vuoksi on se perhe perustettu ja vasta sitten tajuttu, ettei se ollut sitä mitä halusi.

Kannattaa varmasti neuvolassa sen oman terkkarin kanssa jutella mahdollisimman nopeasti, hän varmasti osaa järjestää sitä keskusteluapua, kun puhelimessa on ollut noinkin nihkeä vastaanotto. Osaatko listata mitkä ovat ne konkreettiset syyt joiden vuoksi raskaus ja lapsen saanti kaduttaisi? Ei tietenkään tähän tarvitse niitä listata. Mutta ehkä niiden kautta pystyisi miettiä ja käsitellä asiaa, esim. "Joutuisi luopumaan asiasta x" mutta joutuuko siitä ihan oikeasti luopumaan tai voisiko sen tilalle tulla jotain uutta jne.
 
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
 
@Kali Minä en ollut pitänyt vauvaa sylissä kuin kerran ennen kuin sain oman 30-vuotiaana. Sekin sylittely kesti ehkä puoli minuuttia ja olin ihan kauhusta kankea. Vauva siis tuupattiin syliin, että
Pidä hetki.

Nykyäänkin vieraat vauvat tuntuu ”oudoilta” enkä oikein kunnolla tiedä miten niitä pitäisi pitää. 😅

Oma lapsi on kuitenkin täysin eri asia. Ainakin itsellä omat on tuntuneet heti OMILTA. On tullut vahva tunne, että
”Tämä on minun, haluan varmistaa että sillä on kaikki hyvin”. Hormonit tekee ison osan synnytyksen jälkeen, sillä se on niiden tehtävä. Rakkaus lapseen syntyy kyllä, kun lasta pitää sylissä ja hoitaa, tuoksuttelee ja katselee.

Ja me kaikki ollaan vähän erilaisia äitejä. En minäkään ole stereotypisin äiti. Pukeudun mustiin vaatteisiin, turhaudun hitauteen, en ole niin tunteellinen kuin naiset ehkä keskimäärin. En ole tykännyt olla lasten kanssa kotona koska koin, että se hitaus, rutiinit ja älyllisen keskustelun puute rassasi. Silti mä olen hyvä äiti. Sustakin tulee hyvä äiti. Sähän olet jo, koska mietit näitä juttuja! Se kertoo, että huolehdit lapsesta.

Hyvä juttu tuosta Kali tulee. 🩷
 
Ymmärrän huolen jaksamisesta vauvan tullessa. Se on ollut itselläkin huolena kuopusta odottaessa ja yritystä lykättiinkin sen takia. (Masennuin esikoisen ollessa pieni elämän potkiessa vähän liiankin lujaa. Kävin psykoterapiassa vielä kuopuksen syntyessä.) Lapset kyllä kysyy voimavaroja, mutta heiltä myös saa niitä! Mielenterveyteni otti monta askelta eteenpäin kun sain kauan toiveissa olleen kuopuksen. ❤️‍🩹 En ole hetkeäkään katunut kumpaakaan lasta syntymän jälkeen.

Mullakaan ei myöskään ollut ennen omia lapsia oikein mitään kokemusta vauvoista. Olin sisarussarjan nuorin, serkut oli kaikki minua vanhempia eikä ystävilläkään ollut lapsia ennen esikoisemme syntymää. Esikoisen synnyttyä en tiennyt miten sellaista pientä pitäisi edes kantaa! Mutta sairaalassa näytettiin ja neuvottiin ja hyvin kaikki sujui.

Hyvä äiti voi olla niin monella tavalla. Se, että mietit asiaa jo odottaessa kertoo että välität - ja se tekee sinusta hyvän äidin.
 
Kali sanoi:
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
Click to expand...
Ei ne mielenterveyden ongelmat välttämättä este hyvälle vanhemmuudelle ole. Kunhan on oireet hallinnassa ja avunpiirissä silloin kun sitä tarvitsee ja siinä kunnossa, että itsensä lisäksi pystyy huolehtimaan myös siitä lapsesta. Ei se lapsiperhe-elämä aina kaikenaikaa tue mielenterveyttä, siihen kannattaa varautua ja miettiä keinoja miten selvitä mahdollisesta unettomuudesta, jatkuvasta heräilystä, vauvan mahdollisesta ajoittaisesta runsaasta itkuisuudesta ja tyytymättömyydestä jne., jotta olisi jotain työkaluja vähän takataskussa. Eihän vauva tietenkään välttämättä aiheuta univajetta tai itke paljoa, mutta kaikkeen mahdolliseen kannattaa vähän edes ajatuksen tasolla varautua ja miettiä puolison kanssa miten niitä tilanteita hoidetaan, jotta kumpikin jaksaa. Lähinnä ehkä miettiä keinoja, jos tietää esim ettei kestä hyvin univajetta tai jatkuva meteli kuormittaa. Vaikka tietenkään kaikkeen ei pysty varautua etukäteen, elämä tuo eteen mitä on tuodakseen. Ja muistaa hakea apua, jos meinaa mennä liian syviin vesiin, ennen kuin lapsen tarpeet tulee laiminlyödyiksi jos ei itse jaksa edes sängystä nousta. Mutta vanhemmuus myös antaa todella paljon iloa ja onnea.

Ja tuo "mies auttaa". Ei, mies ei auta vaan hoitaa oman osuutensa perheessä. Isovanhemmat, kummit, kaimat ja kylänmiehet auttelee, mutta vanhemmat hoitavat osuutensa yhteisestä perheestä. Itsellä aina vähän särähtää korvaan nämä "mies auttaa" -komentit, kun vanhemmuus on yhdenvertaista ja perheestä pidetään yhdessä huolta. Liikaa näkee näitä tapauksia, joissa äiti huolehtii kaikesta ja toinen vanhempi matkustaa siivellä ja auttelee lapsen hoidossa ja sitä pidetään sitten suuressa arvossa, kun isä vie lapsen vaunuttelemaan tai vaihtaa kerran yöllä vaipan.

Ja jokainen äiti on erilainen, ei kaikki ole pullantuoksuisia kotiäitejä jotka askartelee lapsen kanssa. Jokainen toteuttaa äitiyttä oman näköisesti, tärkeintä kuitenkin on se, että lapsi saa riittävästi rakkautta, hoivaa ja on hyvinvoiva. Vauvan hoidon oppii kyllä jokainen, sairaalassa opetetaan ja neuvolassa ohjataan myös, niistä asioista ei tarvitse olla huolissaan vaikkei olisi edes ikinä vauvaa nähnyt läheltä. Ja lapsen mukana kasvaa myös vanhempi, kyllä sitä oppii itsekin sietämään ikäviä tunteita ihan uudella tavalla ja ehkä myös omat heikommat taidot ja ominaisuudet saattaa siinä sivussa kehittyä.

Ehkä itsensä tosiaan hetkeksi myös menettää, onhan vauva-arki aika intensiivistä. Mutta kyllä sitä taas itsensä löytää, ehkä hieman muuttuneena tai sitten entisellään. Ja niistä itselle tärkeistä asioista kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan kiinni. Jos ne tietokonepelit on tärkeitä, niin kyllähän se isä lastaan hoitaa, että siinä saat pelihetken. Joku käy uimassa, toinen tekee käsitöitä ja kolmas leipoo, neljäs pelaa tietokoneella, kenelle se oma hengähdystauko on mitäkin.

Puolison kanssa kannattaa puhua, ihan kaikesta, niistä hankalistakin tunteista. Meillä ainakin neuvolan perhevalmennusmateriaaleissa oli hyviä apukysymyksiä keskusteluille, juurikin mietittiin mitkä ovat niitä asiota jotka tukevat omia voimavaroja, mikä pelottaa tulevassa vanhemmuudessa, millainen vanhempi haluan olla, miten pidetään yhdessä huolta parisuhteesta jne
 
Muokattu viimeksi:
En minäkään ollut ennen omia lapsia pitänyt vauvaa sylissä tai hoitanut kummemmin. Kerran ennen omia lapsia oltiin miehen kanssa tutun yli vuoden ikäistä vahtimassa pari tuntia, niin vauvan teini-ikäinen isosisko vaihtoi vaipat ja pesi pepun 😅 Kun sen oman vauvan sai syliin, niin kyllä sitä heti osasi pidellä ja hoivata. Mulla on aina ollut niin, että ns. "omat lapset osaan hoitaa ja olla heidän kanssaan, mutten ole juurikaan kiinnostunut muiden lapsista". Kyllä mua on aina myös etukäteen mietityttänyt lähipiirin reaktiot, kun meilläkin lapset on tulleet yhteiskunnallisesti ei niin tyypilliseen aikaan.
 
Taateli88 sanoi:
Ei ne mielenterveyden ongelmat välttämättä este hyvälle vanhemmuudelle ole. Kunhan on oireet hallinnassa ja avunpiirissä silloin kun sitä tarvitsee ja siinä kunnossa, että itsensä lisäksi pystyy huolehtimaan myös siitä lapsesta. Ei se lapsiperhe-elämä aina kaikenaikaa tue mielenterveyttä, siihen kannattaa varautua ja miettiä keinoja miten selvitä mahdollisesta unettomuudesta, jatkuvasta heräilystä, vauvan mahdollisesta ajoittaisesta runsaasta itkuisuudesta ja tyytymättömyydestä jne., jotta olisi jotain työkaluja vähän takataskussa. Eihän vauva tietenkään välttämättä aiheuta univajetta tai itke paljoa, mutta kaikkeen mahdolliseen kannattaa vähän edes ajatuksen tasolla varautua ja miettiä puolison kanssa miten niitä tilanteita hoidetaan, jotta kumpikin jaksaa. Lähinnä ehkä miettiä keinoja, jos tietää esim ettei kestä hyvin univajetta tai jatkuva meteli kuormittaa. Vaikka tietenkään kaikkeen ei pysty varautua etukäteen, elämä tuo eteen mitä on tuodakseen. Ja muistaa hakea apua, jos meinaa mennä liian syviin vesiin, ennen kuin lapsen tarpeet tulee laiminlyödyiksi jos ei itse jaksa edes sängystä nousta. Mutta vanhemmuus myös antaa todella paljon iloa ja onnea.

Ja tuo "mies auttaa". Ei, mies ei auta vaan hoitaa oman osuutensa perheessä. Isovanhemmat, kummit, kaimat ja kylänmiehet auttelee, mutta vanhemmat hoitavat osuutensa yhteisestä perheestä. Itsellä aina vähän särähtää korvaan nämä "mies auttaa" -komentit, kun vanhemmuus on yhdenvertaista ja perheestä pidetään yhdessä huolta. Liikaa näkee näitä tapauksia, joissa äiti huolehtii kaikesta ja toinen vanhempi matkustaa siivellä ja auttelee lapsen hoidossa ja sitä pidetään sitten suuressa arvossa, kun isä vie lapsen vaunuttelemaan tai vaihtaa kerran yöllä vaipan.

Ja jokainen äiti on erilainen, ei kaikki ole pullantuoksuisia kotiäitejä jotka askartelee lapsen kanssa. Jokainen toteuttaa äitiyttä oman näköisesti, tärkeintä kuintekin on se, että lapsi saa riittävästi rakkautta, hoivaa ja on hyvinvoiva. Vauvan hoidon oppii kyllä jokainen, sairaalassa opetetaan ja neuvolassa ohjataan myös, niistä asioista ei tarvise olla huolissaan vaikkei olisi edes ikinä vauvaa nähnyt läheltä. Ja lapsen mukana kasvaa myös vanhempi, kyllä sitä oppii itsekin sietämään ikäviä tunteita ihan uudella tavalla ja ehkä myös omat heikommat taidot ja ominaisuudet saattaa siinä sivussa kehittyä.

Ehkä itsensä tosiaan hetkeksi myös menettää, onhan vauva-arki aika intensiivistä. Mutta kyllä sitä taas itsensä löytää, ehkä hieman muuttuneena tai sitten entisellään. Ja niistä itselle tärkeistä asioista kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan kiinni. Jos ne tietokonepelit on tärkeitä, niin kyllähän se isä lastaan hoitaa, että siinä saat pelihetken. Joku käy uimassa, toinen tekee käsitöitä ja kolmas leipoo, neljäs pelaa tietokoneella, kenelle se oma hengähdystauko on mitäkin.

Puolison kanssa kannattaa puhua, ihan kaikesta, niistä hankalistakin tunteista. Meillä ainakin neuvolan perhevalmennusmateriaaleissa oli hyviä apukysymyksiä keskusteluille, juurikin mietittiin mitkä ovat niitä asiota jotka tukevat omia voimavaroja, mikä pelottaa tulevassa vanhemmuudessa, millainen vanhempi haluan olla, miten pidetään yhdessä huolta parisuhteesta jne
Click to expand...
Olipa ihanasti kirjoitettu! ❤️

Komppaan erityisesti tuota miehen osuutta. Tosiaan ei miehen kuulu autella vaan ihan tasavertaisesti hoitaa ja olla vastuussa vauvan tarpeisiin vastaamisesta. Miehelle kannattaa myös antaa mahdollisuus hoitaa vauvaa omalla tavallaan eikä äidin päälle päsmäröidä vieressä. Joku aikanaan kommentoi, että oli katsellut etäältä, kun miehensä oli pukenut vauvalle bodya ihan väärinpäin ja ollut täysin kujalla bodyn pukemisesta. Ei kuitenkaan puuttunut asiaan ja jonkin ajan kuluttua vauva tuli ihan oikeinpäin olevassa bodyssaan olkkariin 🥹
 
Mielenterveydestä/jaksamishuolista esikoista odottaessa: koen, että aiemmat haasteet voivat myös parantaa tulevan vanhemman voimavaroja ja työkalupakkia reagoida vanhemmuuden haasteisiin. Toki voimavarojen ollessa vähissä se on vaikeaa kenelle tahansa, mutta luulisin (toivoisin) sen että on jo päässyt yli hankalammista ajoista kuin useimmat ihmiset voi myös lisätä keinoja käsitellä uusia vanhemmuuden mukanaan tuomia haasteita.

Esim. voi tunnistaa paremmin omat rajansa (nyt kyllä tarvitsen kunnolla nukutun yön / juoksulenkin tai pelisession pituisen vapaahetken / kaverin jonka kanssa voin unohtaa huolet tai olkapään jota vasten voin itkeä), tai ne ensioireet jotka viestivät siitä että vointi on pahenemassa ja nyt on syytä hakea terveydenhuollosta/järjestöiltä apua. Ja silloin voi estää tilanteita etenemästä yhtä pitkälle kuin ehkä kävisi sellaisen tuoreen äidin kohdalla, jolla ei ole kokemusta yhtä vaikeista tunteista tai mielen kiemuroista. Hyvä ja avoin keskusteluyhteys neuvolaan/lapsiperheiden palveluihin on tärkeää, mutta ainakaan lievät/keskivaikeat mielenterveyden ongelmat eivät mielestäni ole validi syy syyllistää ketään siitä että pyrkii perheellistymään.
 
Kali sanoi:
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
Click to expand...
Oma kokemus on, että parhaita vanhempia on ne jotka ymmärtää tunteitaan, eikä pelkää niitä ja käsittelee niitä, niinkuin sä teet. ❤️ Sun tekstit ja avautuminen niinkuin joku taisikin jo sanoa antaa kuvaa että sä pärjäät, kun artikuloit ja tunnistat tunteesi niin hyvin. Lapset ei halua täydellistä vanhempaa ja riittäväkin on yllättävän vähän.

Tiedän ihmisiä jotka ei ole käsitelleet tunteitaan ja eivät ole ikinä väärässä tai myönnä olevansa virheellisiä vaan pitävät yllä ”kulissia” täydellisestä vanhemmuudesta. Esim minä oli juurikin tällainen ennenkuin myönsin olevani masentunut ja voimaton ja aloin käsitellä
asioita. On hienoa että sä käsittelet niitä jo etukäteen! Se on voimavara eikä heikkous.
 
Takaisin
Top