Kävin tänään jokseenkin kivuliaassa toimenpiteessä gynellä, ja hän siinä tuumasi, että mahdan olla hyvä synnyttäjä.
Joo, vaikka ilman puudutteita tai lääkkeitä kestinkin tän, niin en kyllä synnytä luonnollisesti. Paskanmarjat, esikoiseltakin olin ajatellut yrittäväni välttää epiä, mutta nyt otan sen asap. Minä harvemmin pelkään kipua tms., mutta tää on ku hammaslääkäri. Puudutteet kehiin, niin mulle on sama mitä teette.
Ja mä oon siis semmonen tosi reipas, että uskon kyllä pystyväni vaikka mihin, mutta jos mun ei ole tarvis, miksi mä aiheuttaisin aivan turhaa tuskaa. Ajattelen asian siispä melko yksinkertaisesti.
Esikoisen synnytyksessä kestin 22tunnista 15 yhdellä panadolilla ja muutamalla ilokaasuhengityksellä, jotka oksensin ulos. Loput nautinkin epiä, ja pystyin keskittymään edes vähän synnytykseen.
Mun kehoni myös reagoi tällaiseen kipuun kuumeella ja kouristuksilla, joten mulla nousi synnytyksessä kuume yli 39C ja tärisin/kouristelin aivan hallitsemattomasti siihen saakka, että epi vaikutti. Mulle se siis toi rauhaa. :)
Ja mä edustan tässä asiassa sitten sitä naiskuntaa, jotka harvemmin uskaltaa suutaan avata kauhistelevien kommenttien satoa odottaessa.
Minä ajattelen myös itseäni. Kyllä mä mieluummin synnytän pienemmän lapsen ilman niitä riskejä kuin mitä ekassa synnytyksessä oli tottakai, mutta kyllä mä myös toivon oman ala- ja yläpääni säilyvän jokseenkin ehjänä. Mulla on mennyt yli vuosi, että olen pystyny alkaan nauttimaan seksistä kuten ennen. Älkää käsittäkö väärin - kyllä mä toosani varmasti repisin vaikka irti, jos se lapseni hengen pelastaisi! Mutta jos sitä ei ole pakko repiä rikki, niin kyllä mä toivon sitä kohdeltavan niin hellästi kuin mahdollista. Olen siis yleisestikin äiti, joka haluaa huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan, enkä aivan ymmärrä naisia, jotka heittävät minuutensa täysin lapsen vuoksi. Jos minä voin hyvin, lapsi voi hyvin, ja jos me molemmat voidaan hyvin, meidän perhe voi hyvin. :)
Mutta synnytyksestä kukkaruukkuun ja siihen pelkoon. Esikoisestahan en pelännyt tyyliin mitään. Olin niin sinisilmäinen, naiivi ja noviisi, että olin vain onnellinen ja rakastunut. Jos joku pystyy siihen tilaan vielä, niin NAUTI!! Älä pilaa sitä turhalla informaatiolla tai huolella. Sellaista raskausajan pitäisikin olla. Hehkua ja rakkautta, odotusta uudesta.
Mä vaan pelkään, eikä nämä vauvakuolemat, keskenmenot ja omat kokemukset helpota yhtään. Toivoisin, että näistä pääsisi puhumaan jo nyt, eikä vasta loppuraskaudessa. Voisi ehkä nauttia jotenkin tästä, kun saisi purettua ja selvitettyä päätään ammattihenkilön kanssa. Selvitettyä, että mistä kaikki johtuu. Olen normaalisti äärettömän realistinen ja rationaalinen persoona, joten osaan kyllä järkeillä asioita. Möröille vaan ei voi mitään.
Sitten iloisempiin juttuihin: pelolle sai tänään helpotusta gynekäynnin yhteydessä, kun hän ultrasi aivan ilman pyytämistä pienokaista! Siellä oli reipas pienoinen, joka oli viikkojaan suurempi - kuten olen koko ajan itse ajatellutkin. Tänään siis 15+1, mutta vastasi 15+4/5, yhdessä mitassa jopa 16+1.
Ja koska hän oli pienellä "showoff"-tuulella, esitteli hän myös melko selkeästi sukukalleuksiaan..
ja tiedonhaluinen olen aina ollut, luen kaikki kauhutarinoista hyvin menneisiin synnytyksiin, googlettelen myös abortoituja sikiöitä nähdäkseni miltä meidän minityyppi näyttää (kiiton vaan Mangusti 
kunhan lopputuloksena olisi terve vauva 
syntyy :)
