Nurina ketju

Täällä kaikki "haukkuu" anoppejaan, mutta mulla on ihan kiva anoppi, tosin 400km päässä. Mutta mutta. Että mulla palaa käämi mun omaan äitiin. Hän tuppautuu joka asiaan ja todella agressiivisesti. Lisäksi veetuilee ihan joka asiasta, haukkuu tauotta mun isää/kavereita/miestäni/naapuria you name it.

Tän kaiken lisäksi haastaa tauotta riitaa, esim tänää juossut mun perässä ja kertonut kuinka ilkeä, inhottava ja pettymys oon lapsena ollut. Ei oikeesti oo kivaa ja nyt alan jo pelätä sen mielenterveyden puolesta, koska eihän tollanen nyt olen normaalia?? Siis että perässä juoksee suu vaahdossa vittuillen? Ja sanottakoon nyt, että en siis oo hälle pahaa sanaa sanonut tänään vaan yrittää väkisin vääntää riitaa ja suuttuu entistä enemmän kun en lähe mukaan.

Miehellä palo tänään käpy ihan kunnolla enkä voi moittia. Ikääkin äitillä alkaa olla, että joku vika täytyy kyl olla. Tämän(kään) takia en hälle haluis esikoista antaa hetkekskään hoitoon, koska joko sillä on päässä pehminnyt lopullisesti tai sit joku alkava muistisairaus tms. Tähän nyt sanottakoon, että äiti on aina ollut hyvin hyvin vaikea persoona, mutta viime aikoina käsittämättömän negatiivinen/agressiivinen/vittumainen.

Lohdullista(tai sit päin vastoin)mä en oo ainoo jota vastaan hyökkäilee vaan tänäänkin yrittänyt sen kettuilemasta jo monelle henkilölle, esim iskää kutsui munattomaks, mun miestä mikki hiireks ja erästä tuntematonta henkilöä painokelvottomalla nimellä....
 
Niin ja äskön vielä äiti sanoi, että mun on ihan turha valittaa, että on rankkaa kun on raskaana, pieni lapsi ja helteet. Koska hän sentään hoitaa mummia(äitiään)ja se vasta raskasta onkin niin ilkeää ja hankalaa ihmistä hoitaa. Siellä kun pitää 2 kertaa viikossa käydä ja laskut hoitaa ja nurmikko vielä leikata lisäks. Totesin kuivadti, että joo, kyllä sulla varmasti on paljon rankempaa. Totes siihen, että hyvä, että säkin vielä jotain tajuat. No, mä kyl hoidan tuon kekaran ihan joka päivä enkä vaa kaks kertaa viikos pari tuntia, että... mutta joo, hänellä pitää olla aina raskaampaa, enemmän univelkunivelkaa, sairauksia tms. Tiedätte kyllä ihmistyypin.

Ja sori kaksi pitkää avautumista,mulla ei vaan oo mitään muuta paikkaa avautua :grin pakoonkaan ei pääse, pari viikkoo olis pakko pärjätä viä maalla. Vinkkejä kestämiseen anyone??
 
Emppuli, apua!!! Kuulostaa aivan kamalalta :eek: oikeasti parastahan tuollaisille riidanhaastajille on juurikin se, ettei lähde hommaan mukaan, mutta vaikeaahan se on olla ns. toisen nyrkkeilysäkkinä. Paljon, siis todella paljon pitkää pinnaa sinne. Muistathan, että kaikkea ei kuitenkaan tarvitse purematta niellä. Henkinen väkivalta on ihan yhtä rappioittavaa kuin fyysinenkin. Tällä hetkellä en usko, että noin negatiivisesta ihmisestä voisi olla niin paljon apua, että kannattaisi ottaa tuollaista törkyä niskaan :oops:
 
Voi kuinka ankealta kuulostaa, Emppuli :( Voisikohan tosiaan olla jokin alkava muistisairaus?! Tosi vaikea kuvitella, että kukaan täyspäinen alkaa käyttäytyä noin, vaikka olisikin vähän vaikea tyyppi yleensäkin. Ei muuta kuin lehmänhermoja sinne! Kuulostaa fiksulta taktiikalta vaan ignoorata tai ainakin olla lähtemättä mukaan riidan haastamiseen.
 
Joo sitä muistisairautta oon itsekin pohtinut, sehän usein aiheuttaa sekavuutta ja agressiivisuuttakin. Jotain asioita äiti ei muista, mutta en toisaalta muista itekkään, että vaikea sillai miettiä. Mutta oon tullut siihen lopputulokseen, että ei kylihan terve voi olla. On kyl alkanut muutenkin puhuun ihan ihme juttuja(keksinyt ite ja totena väittää vaikka tiedän, että ei varmasti pidä paikkaansa), et sekin siihen viittais. Silti vaikee sietää koko aikasta haukkumista vielä näiden hormonien kans. Ja miestä käy myös sääliks, vaikka ei kyl anoppiaan ujostele, mut ärsyttää kun äiti ajaa miehen raivon partaalle ja tietäähän sen kelle se sitten tiuskii :sad001 tosin voihan tuo jostain muustakin johtua, mutta ei jotenkin halua uskoa, että ihan terve ihminen tuollasia asioita puhuu ja käyttäytyy tolla tavalla. Itse hän ei näe omassa käytöksessään mitään vikaa vaan vika on aina muissa. Mä sentään myönnän, et oon välillä hormonien takia ihan mahdoton ja epäreilu.
 
Mulla oli kiva anoppi ja lapsilla mahtava mummi. Nukkui yllättäen vuosi sitten pois ja ainakin meidän 7veen kanssa on asiaa jouduttu käsittelee aika tavalla, kun mummia ei enää olekaan. Asuivat kauempana niin ei ihan viikottain nähty, mutta mummi yritti käydä täällä niin usein kuin pystyi. Välillä surettaakin, että hän ei tule tapaamaan suvun uusinta jäsentä. Hänelle, kun lapsenlapset oli kaikki kaikessa <3


Mä nurisen mielummin tästä säästä. Mä saan kohta lämpöhalvauksen. En kestä enää tätä hellettä!!
 
Emppuli, mulla on vähän samanlaisia vaikeuksia oman äidin kanssa. Oltiin just mökillä mun vanhempien ja meidän lapsen kanssa. Äiti sitten koko ajan oli varoittelemassa 3-vuotiasta että älä juokse, lyöt pääsi jne ja minä sitten hermostuin ja sanoin että ei tarvitse koko aikaa hokea pelon mantraa, jos kaatuu niin oppiipahan kantapään kautta. Äiti suuttui ja kysyi miksen valita isälleni joka kitisee sotkusta ruokapöydässä - tämä on minusta kuitenkin eri asia kuin jatkuva vaaralla varoittelu ja pirujen maalailu seinille. Hermo meni molemmilta ja äiti tiukkasi, että joku on kääntänyt mut häntä vastaan, viitaten siis mieheeni (jonka kanssa siis oltu naimisissa jo 14 vuotta). Mies nyt sattuu olemaan se järjen ääni jolle kitisen äidistäni ja yleensä se joka kehottaa tekemään sovun, hengittämään syvään ja olemaan haastamatta riitaa. Äiti siis haukkuu väärää puuta. No, lopulta ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa äidille luettavaksi minun ja miehen whatsapp-keskustelu josta paljastui kuka sanoo ja mitä (ja kuinka keskusteltiin paljon muustakin kuin äidistäni). Mies siis ei ollut mukana kun oli töissä.

Muutenkin äiti on vanhetessaan yhä vain enemmän katkeroitunut, puhuu pahaa muista sukulaisista ja perhetutuista joille sitten on mielin kielin kun tapaavat ja jatkuvasti pelottelee lapsen vammautumisella tai kuolemalla. Tosi kiva sellaisen kanssa viettää aikaa. Olen myös miettinyt että jokin orastava sairaus siellä saattaa olla, vaikka nyt kun ajattelee, niin aina se on tainnut olla epävarma ja katkera ihmistyyppi. Lapsen päästän mummolaan hoitoon mielelläni ainakin toistaiseksi mutta itsellä menee hermot ennätysajassa (mökkireissu kesti sen 3 yötä).

Anoppi on jees mutta asuu maailman toisella laidalla, nähdään muutaman vuoden välein. Ja kun nähdään, on se intensiiviset muutamat viikot kun asutaan niiden nurkissa ja hermot menee sielläkin niissä olosuhteissa. No joo, helppo nurista kun loppupeleissä läheiset ihmiset on kuitenkin ihan mukavia, nuo tietyt asiat vaan tuppaa korostumaan (eikä ne hormonit auta asiaa).
 
Kuulostaa tutulta kyllä Tips. Oon kans miettinyt, että oma äiti on aina ollut kovin katkera ja negatiivinen ihminen, viime aikoina vaan kovin paljon enemmän kun ennen. Pahin alkoi ehkä jo sillon kun aloin esikoista odottaan, lieneekö näillä lastenlapsilla joku yhtäläisyys siihen. Monesti korostaa kuinka hyvä ja uhrautuva äiti hän onkaan ollut ja puhuu ihan satuja. Oon miettinyt, että josko mun äidiksi tulo on hänessä jonkun vanhan haavan, katkeruuden tai huonon omantunnon laukaissut.

Hän on haukkunut kans aina kaikki selän takana ja kasvotusten yleensä mielinkielin, nykyään ei aina kyllä enää. Riippuu ihan päivästä mitä mieltä on. Pelkään, että tuo katkeruus "tarttuu". Voi luoja, toivottavasti ei. Välillä jo huomaan sen pilkistävän päätään, mut vaikee sitä kovin positiivisena on pysyäkään kun ilmapiiriä koko ajan myrkytetään...
 
Mietin Emppuli sitäkin, voisiko olla, että lapsenlasten syntyminen herättänyt jonkinlaista pelkoa äidistäsi siinä, että helposti huomaat kasvatustavoissanne eroja ja äitisi ajattelisi sinun pitävän itseäsi parempana äitinä? Tämä lähinnä tuli mieleen, kun ne asiat, jotka teen räikeästi eri tavalla kuin äitini, on saanut oman äitini hurjaan puolustautumiseen niistä asioista keskustellessa. Imetys etenkin on ollut hänelle todella vastenmielistä aikanaan ja jokaisen lapsen kohdalla lyhentänyt imetysaikaa aina kuukaudella. Sitten kun minun imetystaival esikoisen kanssa jatkui ja jatkui ja kun aina puolustin imetyksen pituutta äidilleni kaikilla imetyksen hyödyillä, niin äitini aina totesi, että hänestä imetys tuntui ällöttävältä.
 
Mullekin tuli mieleen alkava muistisairaus, joka monella oirehtii juuri huonotuulisuutena ja läheisten haukkumisena.
 
Voi kauhistus emppuli:sad001 Tuo kuullostaa ihan hirveältä. Ja ei tuo ihan terveeltä kuullosta kuten sanoit.

Itse jouduin keväällä laittamaan oman äitini kanssa välit poikki kokonaan. Sitä ennen tapahtui asioita joita en nyt tässä avaa kun pelkään että joku tunnistaa vaikka tuskin niin olisi mutta kuitenkin..
Jouduin pohtimaan mikä painaa vaakakupissa eniten. Vauvan/minun/perheen vai äitini tukeminen. Siinä tilanteessa kun vielä supistuksia oli ns.liikaa ja tilannetta seurattiin tarkkaan että edistyykö kohdunsuun avautuminen jne niin tein päätöksen että äitini ei tätä asiaa minulta vie. Lasta jota on yritetty monta vuotta. Hän saa nyt pärjätä omillaan muiden tuella. Ja aion pitää tätä vauvan syntymään ja sen jälkeiseen aikaan asti. Hän satutti teollaan minua, sekä muita lähellä olevia ihmisiä. Minä en sellaista enää katso. Ilmeisesti hänellä kuitenkin on olettamuksia että kaikki jatkuu normaalisti jatkossa sitten mutta minusta on hänenkin, aikuisen ihmisen hyvä nähdä että teoilla ja sanomisilla on seurauksia. Eikä niitä tekoja vaan ohiteta niin että asiasta ei tarvitse enää puhua ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Mutta siis jaksamista sinulle ja aika rankalta kuullostaa tuo koko homma. Miten paljon se kuluttaa sinua henkisesti ja toisaalta onko sinulla mahdollisuutta laittaa jonkinlaisia rajoja? Tuoda esille että vaikka miten olet tytär niin et ole mikään roskakori.. hankalia asioita.:bored:
 
Emppulille myötätunnot <3

Oma äitini ei myöskään ole ollut elämässäni muutamaan vuoteen. Molempien valinta, vaikka kaipaan häntä usein. Läheinen oli.. mutta myös hyvin kipeä ihminen. Lapsenlapsiaan nähnyt yhdelle kädelle ja vanhin jo 12v.
Itse huomasin hänessä 50 ikävuoden jälkeen hyvin paljon kuvailemaasi käytöstä vain enemmissä määrin. Syitä löytyi lopulta monia (lääketieteellisiäkin).
Hän myönsi elävänsä osin ikäkriisiä ja toisaalta tunsi epäonnistumista omasta vanhemuudestaan minulle ja sisaruksille minua katsoessaan.
Oli katkera, vihainen (itselleen lähinnä) ja pessimistinen.. hän oli vanha (minä kaunis, nuori ja haluttava), mitä hän voi enää saavuttaa (työ/muu tunnustus), mikä hänen paikkansa on (äiti, mummi, vielä nainen?) jne.
Lisäksi parisuhde rakoili ja alkoholilla helpotti oloaan.

Ei auttanut kehottaa parempiin elämänmuutoksiin jotka olisivat tuoneet hyvää mieltä ja sisältöäkin. Hän torppasi ne pelkoon.. Kuinka maailmassa arvostetaan vain tietynlaista ja hän jo vähän liian vanha sekä ettei hän osaa olla yksin tai tiedä miten asioita käsittelisi. Olihan muiden elämä niin hienoa ja hänen täyttä pask.. ja pahaaoloaan tiuski muille tai haukkui selän takana. Keksi tarinoita joissa yleensä hän oli tehnyt jtn tunnustuksen ansaitsevaa.
Ymmärsin mistä kyse ja olin valmis tukemaan häntä eheytymisessä sekä hakemaan myös apua hänelle. Lopulta hän meni kuitenkin liian pitkälle ja sain siipeeni pahan kerran..
Joka tapauksessa tämä yksi näkökulma mistä voisi olla kyse..

Anoppi ja appi-ukko ovat taas tosi ihania ihmisiä. Ainut mikä välillä saa karvat pystyyn on yllätysvierailut ja suvun hössötys ympärillä (en ole tottunut). :D :)
 
Muokattu viimeksi:
Ikävä kuulla, että jouduitte kummatkin välit katkaseen äiteihinbe :sad001 toisaalta se voi olla helpompaakin niin. Itsellä ei välien katkasu onnistu, tai no, ainakin joudun äitiä näkemään, vaikkei väleissä oltaiskaan. Iskän takia en myöskään sitä haluis tehdä, koska muuten se jää äitin kaa ihan kaksin enkä usko, että se kestäis sitä...

Ja Ruusunen kuulostaa vähän liiankin tutulta... voisi olla, vaikka ihan oma kirjoitukseni. Jotenkin kamalaa myöntää, mutta itse haluaisin mieluummin syyttää jotain sairautta, dementiaa yms, kun todeta vaan, että äiti nyt vaan nykyään on tuollainen luonteeltaan. Toki siihenkin on suuri todennäköisyys, mutta ei sitä jotenkin haluis uskoa.

Ja siitä, että oonko sanonut, että en ole roskakori vaan tytär... Hänhän ei siis ymmärrä omassa käytöksessään tai puhumisissaan mitään vikaa. Vika on lähinnä minussa(ja muissa)kun häntä roskakorina käytetään ja kaikkien murheilla kuormitetaan. Hän on se kärsijä, ei muut. Hän urheasti ottaa muiden surut ja murheet vielä omiensa lisäksi kannettavakseen. Ihmettelen kyllä, että millähän mäkin oon häntä kuormittanut, kun en mistään asioistani enää avaudu. Ja kun se kaiken juoruaa eteenpäin niin ei kyllä pieneen mieleenkään tulis mistään asioista puhua. Kun on udellut nukkumisista niin oon sanonut, että ei oo nukuttu. Pitäs vissiin siitäkin valehdella.
 
Voi eih.. Tuo uhriuttuminen on pidemmän päälle läheisiä kuluttavaa. On varmasti vaikea suhtautua siihen! Itsekään en tiennyt myötäilläkkö vai sanoa ettei se nyt ihan noin ole. Äitini kun ei myöskään nähnyt vikaa omassa käytöksessä ym. vaan piti sitä lähes absoluuttisena totuutena. Hän usein sanoikin "Niin surullista kuin se onkin niin on kuitenkin totta" "tässä maailmassa se vain menee niin" tai "ymmärrät kun olet elänyt tähän asti" ym. Niin ja tietenkin "pessimisti ei pety!" kun mainitsin toisen näkökulman asiaan tai mielipiteeni. Huomasin että lopulta en niin enää jaksanut miettiä loukkaanko hänen tunteitaan vaan sanoin asiat viileästi miten ne näin.. joskus tiuskin takaisinkin "Se on sinun mielipiteesi" tai kysyin "oletko aina noin negatiivinen?".
Liekö hyötyä.. mutta oli joskus jopa hiljaa tai jäi pohtimaan sanomaani. Huomasin myös että kun äitini oli tietyn rajan ylittänyt aikaa sitten eihän tajunnut ettei niin voi vain tehdä. Uhmakas saattoi myös olla jos mainitsi että mitä jos sanoisin sinulle noin? Hänellä tuntui olevan perusteluita miksi saa sanoa tai sivaltaa.. Tuumasin takaisin että silti..voin minäkin sitten. Hiljaisuus.. Ymmärsi kai hetken että pahalta tuntuu tai ettei niin vaan voi kohdella toisia(?)

Huh.. oli se kyllä touhua. Pitkää pinnaa tarvitaan todellakin <3
Harmittaa puolestasi ja muidenkin kohteena olevien. Suoraa tietä ei valitettavasti tässä asiassa olla.. :(
 
Mä jouduin kans jokunen vuosi sitten tekemään päätöksen katkaista välit siskooni. Meillä on melkein 15v:n ikäero ja hän siis vanhempi. Meidän lapsuus oli tosi rankka ja äitimme kuoli 2001. Sisko on koko ikänsä syyttänyt omasta kurjasta olostaan kaikkia muita ja tietysti meidän lapsuutta. Viina on aina maistunut, mut kiistää sen olevan ongelma (ja se todellakin on). Mä oon kuulemma meistä viidestä lapsesta päässyt nuorimpana kaikkein helpoimmalla ja hän joutui mua vauvasta asti hoitamaan. Sisko oli naimisissa ihan järkyttävän miehen knssa jolle kaksi lasta. Ryssivät yhdessä moneen otteeseen mm raha-asiansa. Me mun miehen kanssa lainattiin rahaa heille useaan otteeseen, hoidettiin lapsia jne... Mut mikään ei hänelle riitä ja viimeisimpinä aikoina ei oikeastaan soitellut ku kännissä ja katkerana tilitti meidän lapsuutta. Joo, rankkaahan se oli mut niistä ajoista yli 20v aikaa eikä itse jaksa enää murehtia niitä..

Sitten se sepitti ympäri sukua ihan ihme tarinoita meistä sisaruksista ja isästä. Ja ettei kukaan häntä tue ja auta. Soitti yks ilta ettei hänellä ole sitten enää siskoa, et morjesta vaan. Seuraavana vkoloppuna sit pyysi rahaa. Sit vaan tuli raja vastaan ja päätin etten jaksa enää kantaa vastuuta aikuisesta ihmisestä. Eikä sen koommin olla oltu tekemisissä. Päätös tietysti oli aika rankka, mut välillä tarvii ajatella myös itseään. Jos toiselta ei saa ikinä mitään takaisin vaan vie vaan voimavaroja niin ei se ole enää normaalia.
 
Joskus on pakko miettiä mikä on oman jaksamisen kannalta se paras vaihtoehto kun kaikkensa on yrittänyt, itse laitoin kymmenisen vuotta sitten isän kanssa välit poikki, koska se oli helpompaa, muuten joka kerta kun sitä näin verenpaineet oli katossa ja pahamieli vaivasi päivätolkulla.
Olen sinänsä hänelle sanonut että saa olla yhteydessä onhan hän kuitenkin isäni, mutta hänen puolisonsa ei ole tervetullut kotiini, ratkaisu on sitten ollut se että ei ole esimerkiksi lastenlastaan nähnyt koskaan.
 
Onpa ikävä kuulla että muillakin on lähipiirissä myrkyllisiä ihmisiä. Samojen asioiden kanssa oon itsekin painiskellut että milloin liika on liikaa. Välien katkaiseminen tuntuu vaan paljon vaikeammalta kun sen ainaisen henkisen väkivallan vastaanottaminen. Kai sitä jotenkin toivoo että toinen joskus muuttuisi ja tajuaisi ja pyytäisi anteeksi :(
 
Lara, näinpä juuri. Kun näitä lukee niin harvemminpa niin on kuitenkaan näköjään käynyt. Ja eihän ihminen voi muuttua niin kauan kun ei huomaa mitään vikaa omissa tekemisissään. Kurjaa, että näköjään näin yleisestä asiasta kyse :sad001 kyllä minäkin vedän rajan siihen, että oma perhe menee edelle. Omaa jaksamista en oikein osaa ajatella ja jostain syystä tiettyjä ihmisiä kohtaan en osaa pitää puoliani. Muuten kyllä olen sanavalmis ja puoleni pidän,mutta näissä tilanteissa ei vaan jotenkin osaa. Kai se on vaan pakko kasvattaa ne lehmänhermot ja yrittää sietää kaikki se kakkamitä niskaan sataa. Ja samalla ymmärtää, että se ei kuitenkaan ole oma vika eikä kannata puheista loukkaantua tai mieltään pahottaa. Helpommin vaan sanottu kun tehty:sorry:
 
Ei, se ei todella ole helppoa laittaa välejä poikki läheiseen ihmiseen. Se oli erittäin, erittäin vaikeaa. Asiaa joutui pohtimaan monelta kantilta. Ja itse kun sen tein niin oli outoa huomata että hän ei ollut osannut ollenkaan odottaa sitä vaihtoehtoa vaan odotti että roikun mukana ja homma vaan jatkuu. Oma äiti käyttää henkisesti loppuun ja hyväksi aivan surutta, syyllistää ja kokee toimivansa oikein. Tajusin keskusteltuani ammattihenkilöiden kanssa että olen tässä oravanpyörässä elänyt monen monta vuotta. Ja se jatkuu vaikka loppuelämäni jos en sitä katkaise.

Silti ymmärrän niitä jotka eivät sitä päätöstä välien katkaisusta voi tai halua tehdä, se on yllättävän rankkaa ja vaikeaa. Ja voihan olla että joillekin käy jokin muukin vaihtoehto. Minulle tämä on ollut helpotus ja ainut ratkaisu päöstä pois tilanteesta. Nyt koen usein vain vihaa koko ihmistä kohtaan ja siitä myös tajuan miten pitkään olen vain hyväksynyt kaiken. Sitä pidempi aika tästä kaikesta menee itsellä toipuessa jota kyseinen henkilö ei varmasti ymmärrä koska ainahan on kyse vain hänestä. Mutta koska päätin että nyt etusijalla on vauva/perhe/minä niin tämä on oikein hyvä ratkaisu. Sellainen joka olisi pitänyt tehdä aikaa sitten. Ehkä se avaa toisen osapuolen silmiä tai sitten ei mutta nyt lähetän viestin että raja se tulee joskus vastaan hänenkin teoilleen.
 
No ei varmasti ole ollut helppoa Noksu... mutta joskus tosiaan on vaan tehtävä päätöksiä. Itse ajattelin nyt yrittää vielä hetken kestää, mutta jos hyökkäykset mun miestä vastaan jatkuu niin ei taida monia vaihtoehtoja jäädä.

Jos näin jatkuu niin aion tehdä entistä selvemmäks sen, että äidin käytöstä ei hyväksytä ja jos se ei lopu niin seuraamuksia tulee olemaan. Luultavasti tuosta ei oo apua, koska ottanee sen vaan uhkailuna tai kettuiluna, luulisin. Mut jos se jatkuu niin sit puhun vielä isän kanssa, että mikä tää tilanne nyt on ja onko varma, ettei äiti tarvis lääkärin(jonkun alan)apua asioihinsa. Jos ei asiat muutu, niin pakko sitten tehdä ratkaisuja ja ne tulee oleen tosi ikäviä omaltakin kannalta. Esim sillon loppuu meidän viikonloput maalla ja samalla monien,monien ystävien näkeminen(heitä tapaa vain siellä). Tästäpä luultavasti sit niin katkeroidun, että ne välit katkeaa joka tapauksessa...
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top