"..niille siivet kasvavat, jotka kohtuun kuolevat.."

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Minttura
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Minttura

Minttura

Satasella mukana keskusteluissa
Tämmöinen osio on, mutta eikö täällä todella ole kuin minä joka on vauvansa kohtuun menettänyt? Vai eikö aiheesta uskalleta keskustella vauva-aiheisella foorumilla? 

Paljon on olemassa vertaistuki-palstoja jotka itse henk.koht. olen henkireiäksi aikanani todennut. 
Mutta eiköhän hyödynnetä tämäkin palsta kun tämä on kerran tänne jo laitettu. 

Tähän osioon ei kaivata kommentteja "Hui kamalaa! Ei saa pelotella!" jne.. 
Kenenkään ei ole näitä pakko lukea, eikä kenenkään ole tarkotus pelotella ketään, tämä on elämää, johon on ollut pakko sopeutua. 

Eli; 

Hei! Olen Minttura, tällä hetkellä 25vuotias, neljän lapsen äiti. 
Menetin kolmannen vauvani kohtuuni kesällä 2008 raskausviikolla 27+4, syynä tälle kaikelle ikävälle ja elämänmittaiselle surumatkalleni oli kohtuuni päässyt B-streptokokki bakteeri joka aiheutti kohtutulehduksen ja tulehdutti myös pienen poikani. Paria päivää aiemmin pienellä oli todettu pienikasvuisuutta ultran yhteydessä, eli ilmeisesti tuo kirosanan omainen bakteeri oli ehtinyt tehdä tuhojaan jo jonkin aikaa. Pieni painoi syntyessään 880grammaa oli 40cm pitkä, niin täydellinen pieni vauva <3

Tämän surullisen elämän käännekohdan jälkeen alettiin hiljalleen rakentamaan elämää uudelleen enkelin äitinä ja isänä, siskona ja veljenä.. 
Koettiin myös sekundäärinen lapsettomuus siinä välissä ja vihdoin viimein saatiin myös se elävä lapsonen jälleen elämäämme, pikkuveli viime vuoden äitienpäivänä.

Pieni kolmosemme on joka päivä puheissamme, etenkin isompien lasten ja haudalla käymme säännöllisen epäsäännöllisesti, ajoittain harmittaa kun ei vaan ehdi käymään, mutta eipä se hauta sieltä minnekkään katoa, pikku J on kuitenkin aina sydämessä. 
 
Olen nyt 30 vuotias, yhden enkelilapsen äiti. ja juuri tänään tein testin, johon kaksi viivaa pomppasi. :)

Pieni poikani kuoli rv. 40+0 napanuoran kaulan ympäri kiertymään ja solmuun.
Tämä tapahtui tänä vuonna. On kuulema todennäköisyyden kannalta verrattavissa lottovoittoon, mut pääpotti ei oo kovin kiva. Kiinnitin itsekin huomiota siihen miten vähän tästä kohtukuolemasta puhutaan.

Huomasin, että ymmärtämättömien ihmisten julmuus sai minut hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Suorastaan häpesin olla ihmisten ilmoilla surusydämeni kanssa. Käyn edelleen psykologilla, joka on todella ihana ja kiltti minulle. - mikä on todella tärkeää!!! Vertaistuki netissä oli yksi harvoja paikkoja, joissa löysin tunteitani kuvaavia sanoja. -- sielläkin välillä meinas itku päästä kun joku asiasta tietämätön tai muuten ilkeä provoilija etsi syitä äideistä lasten kuolemaan. Sekin lisäsi itsesyytöksiäni alkuun MUTTA VAIN HETKEKSI! Sitten ymmärsin, että ne ihmiset eivät vain tiedä mitään. Heitä itseään ei ole kohdannut suru. He eivät vain ymmärrä. Tästä syystä meinasin olla kirjoittamatta mitään julkisesti.

Nyt kun tein testin ja plussasin, menin ihan sekaisin onnesta! Ajattelin, että on hyvä aika taas keskustella avoimesti. Tahtoisin voivani olla tueksi kaikille, joita suru kohtaa/ on kohdannut.
 
Minttura jaAlias, otan todella syvästi osaa menetyksestänne.., en voi kuvitella sitä tuskan määrää , sitä kipua mikä puristaa sydäntä ja onttoa vatsaa joka tuntuu olevan ylösalaisin koko ajan. Miten ihmeessä olette jaksanut ja selvinnyt? Ihanaa että olet uskaltanut jatkaa omaa elämääsi ja luot uutta Alias! Huhhuh.. MUTTA, ONNEA PALJON testistä , kaikki hauras toivo siihen että kaikki menee tällä kertaa hyvin <3 halit !!!>
 
Voi kiitos.. Ymmärtävät ihmiset antaa PALJON voimaa minulle!

Nimimerkin kanssa kävi moka, ja nyt olen alias, vaan eipä mua haittaa! En ole tietokonenero...

Edellinen raskaus meni tosi hyvin. Kaikki arvot oli tosi hyvät, ei tarvinut katsoa mitä syö, eikä tarvinnut lisärautaa. - ainoat vaivat oli pahoinvointi jota kesti 6kk asti ja sit tuli tilalle närästys...

En voi koskaan unhoittaa sitä tunnetta, kun synnyttäessä rakastuin kuolleesseen lapseeni.
Se oli niin karu tunne, että jälkeen päin olen hämmästellyt sitä useasti. Edelleen muistan miten hymyilin, kun poika oli niin kaunis, ja miten tuskan kyyneleet valuivat silmistäni, kun en voinut sitä mitenkään henkiin herättää. Sillä hetkellä olin toisaalta helpottunut, että selvisin itse synnytyksestä - joka oli alkuraskaudessa pelkäämäni asia. Ja samalla olin niin avuton luojan edessä. Hän päättää elämän ja kuoleman ajan - karua mutta totta.

Kuukaudet siitä eteenpäin oli lähinnä sitä että tuijotin seinää verhot kiinni sisällä, ja päässäni oli suuri aivomyrsky. ajatukset sinkoili ja välillä itketti ja välillä oli niin paha olo ettei itkukaan tullut.

---ajatukseni oli aluksi se, että haluan olla äiti, ja tuntea sen rakkauden, joka tulee, kun saa elävän lapsen syliin... Nyt kaipaan niin paljon sitä, että olisi joku, jota pitää sylissä ja saisin painaa rintakehääni vasten suojaa kaipaavan pikkuisen --- tähän suureen hellyydenkaipuuseen olen lääkkeeksi ottanut kissan syliin ja silitellyt sitä ... joka katselee ihmeissää et mikäs tuota naista vaivaa :)
 
Pitäisköhän munkin tänne jotain kirjoitella.. Olen käynyt lukemassa mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa omista kokemuksista.
Täällä siis 26v kahden (kolmen) lapsen äiti. Meidän pikkukolmonen todettiin ultrassa kuolleeksi rv 22+4. Luultavasti oli kuollut kuitenkin jo päivän-pari aikaisemmin. Tarkkaa kuolinaikaa ei saatu selvitettyä, tai ei ainakaan meille kukaan lääkäreistä osannut sen tarkemmin kertoa, mutta oma arvioni on 22+3. Heräsin yöllä kesken unen ajatukseen että vauva on kuollut. En tietenkään halunnut uskoa vaan jatkoin unia, mutta sitten kun asia varmistui ultrassa en ollut yllättynyt koska tiesinhän mä sen jo.
Meille selvisi rakenneultrassa rv 19 ettei kaikki ole kunnossa ja siitä sitten lähdettiin tutkimaan. Lapsivesinäyte otettiin ja terveen tytön paperit saatiin. Lopulliseksi kuolinsyyksi paljastui monia pikkujuttuja jotka yhdessä sitten hidastivat vauvan kasvua ja lopulta heikensivät niin ettei hän enää jaksanut. Suurimmat syyt taisivat olla tukokset istukassa ja napanuorakin oli väärällä tavalla kehittynyt.
Tyttäremme syntyi 3.7.2012 rv 22+5 ja painoi reilut 200g, pituutta ei papereihin ole kirjattu mutta oli reilu kämmenen kokoinen (arviolta n, 20cm, vastasi viikkoja 19-20), täydellinen pieni tyttö.
Loppuvuosi on ollut osittain todella raskas, ikävä on kova. Mutta mielestäni ollaan miehen kanssa selvitty jo pahimman yli. Huonoja hetkiäkin toki välillä tulee, ja on ollut vaikeaa iloita kaveripiirissä tulleisiin vauvauutisiin.
Uutta yritystäkin aloitettiin melko nopeasti, vielä ei ole tärpännyt ja kohta alkaa yk 5, en usko että plussaa tästä kierrosta enää tulee. Vaikka kovasti toivon että uusi raskaus alkaisi, silti välillä tulee helpotus ettei ole vielä alkanut. En tiedä jaksaisinko jos tää kaikki tapahtuis vielä uudestaan..
 
Meitä kohtasi suuri suru viime elokuussa. Olin viimeisilläni raskaana, odotin esikoistamme, kun rv 39 alkoi tuntumaan että lapsi on päättänyt syntyä tänään. Pitkin päivää supisteli ja illalla päätettiin ennen yhdeksää lähteä sairaalaan (vaihtoehdot kun oli ottaa taksi tai mennä bussilla, ja olin vielä bussimatkaan kykenevä).

Sairaalassa totesivat että oon vasta pari senttiä auki, vedet eivät oo menneet ja lapsi vaikutti vähän hiljaiselta niin ottivat minut tarkkailuun monitorille. Mies laitettiin kotiin, kun synnytys ei ollut selvästi alkanut vielä. Pitkin yötä supisteli kovasti ja ennen kolmea lääkäri tuli kätilön kanssa tutkimaan mikä oli alhaalla tilanne kun lapsivesi meni ja samantien hävisi vauvan sydänäänet. Minut vietiin hätäsektioon ja kun heräsin nukutuksesta kerrottiin ettei tyttäremme ollut selvinnyt hengissä.

 
Hei,

sain nyt tiistaina tietää ettei pienokaisemme sydän enään lyö. Meidän esikoisemme pieni enkelipoikamme kuoli kohtuun rv 24+5. Hän syntyi 27.02.13. Emme tiedä vielä mistä tämä johtui, mutta ilmeisesti hän oli menehtynyt muutamia päiviä aikaisemmin. Yritämme nyt toipua tästä järkytyksestä. Tunteita ei voi kuvata sanoin...

 
Ensimmäistä kertaa kirjoittelen täällä. Toivottavasti onnistun.

Mun oli pakko kirjautua käyttäjä85er vuoksi koska meillekkin osui tuollainen hirvittävä ja surullinen lottovoitto... Toki mulla viikkoja paljon vähemmän kuin sinulla. Omasta menetyksestä on nyt reilu kaksi kuukautta aikaa ja perjantaina saadaan tietää kaikkien tutkimusten tulokset mutta melkoisen varmaa kuolinsyy on. Meillä oli viikot 20 ja vauva oli ollut jonkin aikaa kuolleena, ehkäpä useamman viikon... Eli meillä ei ollut kohtukuolema vaan se on tietysti nimetty myöhäiseksi keskeytyneeksi keskenmenoksi mutta kuolinsyy sama... Meidän pienellä pojalla oli myöskin napanuora lisäksi solmussa ja kaulan ympärillä. Eli voisi kuvailla että se oli kaulalla umpisolmussa... =,(

Olisin halunnut kysyä sinulta käyttäjä85er oliko teillä napanuorassa jotain poikkeavaa, pituudessa, rakenteessa tai paksuudessa? Ja nyt kun uutta vauvaa taas odotat/odotit, jouduitko erikoistarkkailuun tai oliko raskauteen liittyviä tutkimuksia jotenkin enemmän?

Olen kuluttanut aikaa ja etsinyt tietoa tällaisistä tapauksista mutta sitä on kovin vähän. Toivottavasti näet tämän ja jaksat ja kerkeät minulle vastata..

Osanottoni teille kaikille!!!
 
Terve!
Edellisestä viestistä näyttää olevan jo aikaa täällä ja ikävästi liityn nyt jonon jatkoksi.
Synnytin täydellisen pienen enkeliesikoisemme 20.8, saimme kuulla että sydän oli pysähtänyt 17.8. Nyt toiveissa olisi pikkusisarus ja senpä takia tulin tännekin pyörimään nyt.
Mitään syytä ei selville olla saatu joten pieni on vaan päättänyt lentää enkeliksi. Toisaalta olen iloinen, ei ainakaan ole mitään geneettistä ja toisaalta jonkinlainen syy olisi ehkä helpottanut suremista, nyt syyttelen kovasti itseäni.
 
Minäkin ilmottaudun harmikseni tähän osioon. Poika menehtyi kohtuun 7.7.16. Saimme patologilta pari lausuntoa jossa ilmeni istukassa olleen runsaita eri ikäisiä laajoja verenvuotoja. Sekä pienen vas.aivolohkosta löytyi muuttumaa mitä pidettiin kasvaimena mutta uudelleen katsottuna oli aivoverenvuoto. :( syytä siihen ei saatu. Ikävä ja suru on valtava. Vertaisryhmiin en ole valmis ollut menemään mutta kokeillaan olisiko täältä apua.
 
Minä en ollutkaan kirjottanu meidän tarinaa vaikka luulin niin. Meidän esikoispoika kuoli kohtuun rv 31+2 jouluna 2014. Vaikea ja raskas raskaus päättyi napanuorakomplikaatioon.
 
Pähkinäinen, otan osaa suruun. On aina surullista lukea muittenkin kohdanneen saman suuren surun.
 
Anhe, niin on! Tätä ei toivoisi kenellekään. Me ollaan siitä onnellisessa asemassa nykyään että meillä on hieman reilu 8kk tyttö tuomassa iloa arkeen, todellakaan ei helpon kautta tähän pisteeseen ei päästy mutta meillä on pieni suojelusenkeli turvaamassa matkaa <3

Voimia suureen suruun Heitsu1996 <3
 
Meillä tyttö sai alkunsa lapsettomuushoidoilla.Todettiin 11mm npultrassa ja istukkanäyteestä saimme tietää että on tulossa tyttö ja hänellä on turnerin oireyhtymä.Turner raskaudet 90% päättyy näin miten kävi.Sydän ei sykkinyt enää rv23 kohdalla ja synnytys oli rv23 lopussa.Hautajaiset oli 11.1.Kuolin syy oli tuo turnerin oireyhtymä,turvotusta ja nestettä ympäri kehoa ja sydänmmen vasemkammio ei supistunut kunnolla ja vuosi verta pois.23.1.Oli vielä leikkaussali kaavinta oli jäänyt istukanpalanen ja jälkivuoto ongelmia oli.Nyt ollaan aloitettu uudestaan yrittämään ja ens kuussa uudestaan mennään lapsettomuushoitoihin.
 
Takaisin
Top