Miten sinun lapsuuden ja omien lapsiesi säännöt eroaa toisistaan?

[Vargynja]

Oliko sinulla lapsuudessasi sääntöjä, joita et pidä tarpeellisena? Saako lapsesi tehdä jotain, mitä sinä et saanut tehdä lapsena? Tai päinvastoin - saitko sinä tehdä asioita, joita et anna lastesi tehdä?

Tämä tuli mieleen, kun muistelin kuinka äitini kielsi lapsena ajamasta pyörällä shortseissa. Ymmärrän kyllä täysin miksi - voihan siinä sattua jos kaatuu pyörällä polvet paljaana. Silti lapseni saavat pyöräillä shortseissa. Esikoinen ei enää kaatuile juurikaan ja kuopus ajaa sen verran hitaasti ettei siinä kovin kovaa asfalttiin lennä vaikka kaatuisi. Mielestäni kypärä (jota veljieni ei tarvinnut käyttää edes ala-asteella!) on olennaisempi turvaväline pyöräilyssä kuin pitkät lahkeet.

 

[Bella Swan]

Ehkä toisinpäin lähinnä. Itse sain tehdä mitä vain, mutta omat lapseni eivät todellakaan!

 

[Kyfi7]

Mullakin on jäänyt sellainen tunne et ite sai tehdä aika paljon kaikkea, toki joskus tehtiin ja otettiin huudot siitä jälkikäteen. Viimeksi tänään juttelin yhen tutun kanssa miten sillon 40 vuotta sitten kuusivuotiaat ammuskeli ite ilmakivääreillä jne eikä kyl ite antais lapsensa tehä sellasta haluan ehdottomasti säilyttää jonkun tasapainon siinä ettei lapsi elä missään suojatussa pumpulissa, jossa kaikki on kiellettyä, koska nykyää kaikkea pelätään, mutta et ei nyt ihan mitä vaan voi tehdä. Mut ehkä oli semmosia ns tapajuttuja enemmän mitä ite ei vaadi, esim meillä saa hyppiä sängyllä ja temppuilla sohvalla, ja syödä myös pöydän ulkopuolella toisinaan.

 

[Vargynja]

Niin, voihan se niinkin päin mennä. Ehkä oma äitini oli holhoavampi tms. Muokkasin aihetta hieman. Eli laajennettu niin, että voi sekä oman lapsuuden tiukemmista että löysemmistä rajoista.

Joitakin asioita minäkin sain tehdä, mitä omat lapseni ei saa. Ainakaan lapseni eivät saa tuijottaa ruutua yhtä paljon kuin itse katsoin telkkaria ja pelasin pienenä.

 

[mollamilla]

Täälläkin niin päin, että itse sain lapsena tehdä melkein mitä vain (tai ainakin jälkikäteen muisteltuna siltä tuntuu), mutta omia lapsia aion kyllä valvoa paljon tarkemmin. Esimerkiksi n. alakouluikäisinä/allekin painuttiin sisarusten kanssa menemään ulkona tuntikausia, vapaapäivinä usein aamusta iltaan, niin ettei vanhemmilla ollut mitään tarkkaa tietoa missä ollaan. Käytiin esim. puistossa, rannalla, kavereilla, kavereiden pihoilla jne., eikä mitään tarkempaa ilmoiteltu vanhemmille. En muista heidän kyselleenkään. Ilmoitukseksi riitti, että "mennään ulos". Jossain välissä vaan käytiin kotona syömässä. En voisi kuvitella päästäväni omia lapsia tuolla tavalla ilman mitään valvontaa tai kontaktia.

Lisäksi äitini antoi mulle vanhimpana lapsena monenlaista vastuuta paljon enemmän ja aiemmin, kuin itse antaisin omilleni. Esimerkkinä hän pyysi jo 1.-2. luokkalaisena minua vahtimaan alle kouluikäisiä sisaruksiani, tai lähetti noutamaan heitä kerhosta/kavereilta jne. Esim. tuo kerhomatka oli vähän reilun kilometrin mittainen ja kulki ihan autoteiden vartta, ja kuljettiin sitä sitten keskenämme niin, että pikkusisarukset olivat mun vastuullani, tuossa iässä. Nyt kun olen itse äiti, vastaava olisi itselleni aivan utopistinen ajatus

Luulen, että näissä eroissa vaikuttaa sekä oma erilaisuus verrattuna vanhempiini (olen ylipäätään paljon huolehtivaisempi ja varovaisempi luonne kuin he) että myös maailman muuttuminen. Kai tuolloin 20-30 vuotta sitten maailma on tuntunut aika paljon turvallisemmalta.

 

[apuaseis]

Itselläni ei ole esikoinen vielä maailmassa, mutta olen nyt jo miettinyt sitä, että en halua vaatia omaa lastani syömään lautasta tyhjäksi. Itseäni aina käskettiin syömään kaikki vaikka ei olisi enää jaksanut, ja teini-iästä asti olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa. En siis väitä, että näillä asioilla välttämättä olisi syy-yhteys, mutta olen ollut aina ollut melko huono kuuntelemaan kehoni signaaleja.

 

[Selah]

Paljonkin varmaan sellaisia pieniä asioita erilailla. Ainakin juuri turvallisuuteen liittyviä, pyöräilykypärän käyttö ja autossa matkustaminen niin että kaikki on aina omissa turvavöissään, muuten etsitään toinen keino kulkea. Rajat asettaisin paljon sen lapsen luonteen mukaan, esim itse olen iloinen ettei ollut teininä kotiintuloaikoja, vaikka tulin kotiin usein joskus klo 3, me ei tehty mitään tyhmää, eikä siitä kärsinyt koulu eikä työt, unet kylläkin, mutta tuskin olisin kotonaollessanikaan nukkunut siinä iässä. Sain kokea hyvän nuoruuden.

Tempperamenttisen taaperon kanssa yritän ylipäätään välttää varsinaista kieltämistä kun siitä seuraa vain järkyttäviä kohtauksia. Säästän "ei":t vain oikeasti haitallisiin asioihin. Äiti on joskus ihmeissään asiosta mitä annan tehdä ilman että heti reagoin huutamalla, esim kun lapsi nousee ruokapöydälle. Joo, ei se ole toivottua, mutta parhaiten saan sen unohtumaan pidemmälläkin tähtäimellä kun en anna sille varsinaisesti huomiota vaan siirrytään muuhun kiinnostavaan. Tämä nyt ei varsinaisesti ollut eri sääntö, vaan eri tapa reagoida.

Mutta päällisin puolin meillä varmaan aika samanlaiset arvot ja rajat, kun mitä tässä nyt olen sisarusten lasten kasvatusta seurannut osin aikuisuuteenkin asti, niin aika samaan tapaan se menee, sellaisella maalaisjärjellä. Ei olla mitään helikopterivanhempia. Ajattelen että lapsi pitää kasvattaa niin että häneen voi luottaa ikäänsä nähden ja antaa vastuuta, jotta hänen itseluottamus ja -tunto vahvistuvat, vähän oman mukavuudenhalun rajoilla. Mutta toisaalta vanhemman tehtävä on tietää ja huolehtia mikä on lapselle parasta ja asettaa ne selkeät rajat siellä missä niitä tarvitaan.

 

[Kalamataoliivi]

Tuntuu että yleisesti ottaen meillä on paljon tarkemmat rutiinit nyt kuin lapsuudenkodissani, mutta enhän mä tietysti muista jotain varhaisimpia vuosia kauhean hyvin, joten voi olla toisinkin. Ehkä tavallaan sääntöjä on enemmän nyt, tietoa myös. Mäkin muistan että pakko ei ollut käyttää pyöräilykypärää kyllä aina Ja just kaverin kanssa muisteltiin sitä kuinka porukat oli aina AIVAN raivona kun valvottiin (kouluikäisinä) myöhään yökylässä ollessamme. En jotenkin jaksais ite vaivautua jäkättämään tollasesta aiheesta, muuuutttta katsotaan sit ku omat lapset saa kavereita yökylään ja ne yhdessä valvottaa mua Ehkä laitan vaan tulpat korviin.

Mullakaan ei ollut teininä kotiintuloaikoja tai kovin tiukkaa kuria. Mulla oli jonkin verran kuuliaisuutta ja järkeä päässä, mutta olen mä kyllä tehnyt kaikkea tyhmääkin. Asetan varmasti tulevaisuudessa lapsilleni tässäkin tiukemmat rajat. Jotenkin myös oma tuntuma on, että kotikaupunkimme on hurjempi paikka kuin silloin mun teiniaikoina.

Niin ja no, mun isä sanoi just yks päivä etten saanut kovin pienenä makeaa. Enkä mikään kova sokerihiiri ollutkaan ennen kuin joskus aikuisena. Mun 3 v lapseni kyllä syö aika paljon makeita herkkuja, ei olla jotenkin tässä sit taas oltu tiukkoja vaikka tietty ois pitänyt. Sekä puolison että mun vanhemmat rajoittaneet meidän makean syömistä mutta sit ne on olleet ite just ne jotka on meidän lapselle, omalle lapsenlapselleen, lappaneet suuhun keksiä ja jätskiä

 

[raksuni]

En kyllä nyt muista omasta lapsuudesta mitään suurta eroa säännöissä tai kasvatuksessa, joka poikkeaisi valtavasti nyt omista ajatuksista kasvattaa oma lapsi.
/muoks tähän väliin, että sen verran kuitenkin poikkeaa, että lapsemme on kyllä kastettu kristinuskoon, mutta en kasvata ns. uskonnollisten normien mukaan, kuten mut on kasvatettu ja joka on sitä kautta kyllä vaikuttanut isosti lapsuuteen.
Suurin ero on varmasti se, etten lapsena saanut juhlia synttäreitä (tai muitakaan juhlapyhiä) ja omalle lapselle haluan sellaiset mahdollistaa

 

[Vargynja]

Ai niin, herkuissa on meillä myös erilainen linja kuin lapsuudessani. Sain lapsena syödä herkkuja paljon vapaammin ja enemmän kuin omat lapset saa. Meillä oli myös tosi usein mehua, kun olin pieni. Omat lapset juo mehua lähinnä juhlissa.

 

[Hyytti]

Mulla ei vielä ole omia lapsia, mutta sitten kun on niin aion paljon vapaammin kokeilla ja tutkia asioita kuin omassa lapsuudessani sain tehdä. Ensimmäisenä tuli mieleen että itse sain kiivetä meidän parhaadeen kiipeilypuuhun vain toiselle oksalle asti ja joka kerta ärsytti kun isoveli kiipesi vaikka kuinka korkealle, itsehän sitten kun kukaan ei ollut katsomassa niin tietenkin kiipesin korkeammalle ymmärrän sen tippumisvaaran tottakai mutta kun ei saa liikaa minun mielestä opettaa pelkäämään vaan uskon vahvasti että tekemällä oppii.

Samoten kerran muistan saaneeni äidiltä huudot kun kaverin kanssa käytiin seikkailemassa metsässä, siis sellaisessa metsässä missä olin vaikka kuinka montaa kertaa aikaisemminkin seikkaillut. Eihän sitä muuten voi oppia tarkastelemaan ympäristöä kuin menemällä sinne ympäristöön eli minä kyllä kannustan kaikkeen tutkimiseen kunhan ei ensimmäisen kerran yksin lähde keskelle metsikköä tai suoraan kiipeä sinne puun latvaan, ja täytyy lapsenkin tiedostaa ne vaarat.

Liika tarkkuus muutenkin ärsytti lapsena ja teininä, totta kai rajat ja kotiintuloajat täytyy olla selvillä, mutta hyväksyisin itse sen, että jos lapsi ilmoittaa että onkin vielä myöhempään ulkona. Tästäkin kuulin monta kertaa kun olin ulkona kaverin kanssa enkä ollutkaan heti kotona kun piti olla, ja sitten pitikin ihan täysiä pyöräillä viiden kilometrin matka ettei kotona suututa... kyllä minä haluan antaa lapsen nähdä kavereita ja antaa vapaasti olla ja mennä, mulle on tärkeintä että tiedän minne hän on menossa ja kenenkä kanssa. Ja tosiaan jos on myöhään ulkona niin täytyy ilmoittaa jos ei olekaan lähtenyt vielä kun pitäisi olla. Enkä suuttuisi siitä vaan olisin kiitollinen että on ilmoittanut itsestään. Haluan kaikin puolin kannustaa avoimuuteen.

Myös tunnekasvatuksessa haluan olla alusta asti avoin ja kuunteleva, itse en saanut esim kotona itkeä vaan siitä tuli huutoa ("nyt lopeta se itkeminen!"), ja ihan lähivuosina vasta olen mieheni tavattuani alkanut oppimaan että kyllä tunteita saa olla. Se ei tarkoita, että lapsen olisi pakko aina kertoa mitä on mielessä, vaan minulle on tärkeää opettaa häntä heti tiedostamaan että kaikesta saa puhua, ja että oli asia mikä tahansa niin kotona on turvallinen ympäristö kertoa mitä vaan ilman että siitä automasttisesti suututaan.

 

[Lya M.]

Täälläkin niin päin, että itse sain lapsena tehdä melkein mitä vain (tai ainakin jälkikäteen muisteltuna siltä tuntuu), mutta omia lapsia aion kyllä valvoa paljon tarkemmin. Esimerkiksi n. alakouluikäisinä/allekin painuttiin sisarusten kanssa menemään ulkona tuntikausia, vapaapäivinä usein aamusta iltaan, niin ettei vanhemmilla ollut mitään tarkkaa tietoa missä ollaan. Käytiin esim. puistossa, rannalla, kavereilla, kavereiden pihoilla jne., eikä mitään tarkempaa ilmoiteltu vanhemmille. En muista heidän kyselleenkään. Ilmoitukseksi riitti, että "mennään ulos". Jossain välissä vaan käytiin kotona syömässä. En voisi kuvitella päästäväni omia lapsia tuolla tavalla ilman mitään valvontaa tai kontaktia.

Lisäksi äitini antoi mulle vanhimpana lapsena monenlaista vastuuta paljon enemmän ja aiemmin, kuin itse antaisin omilleni. Esimerkkinä hän pyysi jo 1.-2. luokkalaisena minua vahtimaan alle kouluikäisiä sisaruksiani, tai lähetti noutamaan heitä kerhosta/kavereilta jne. Esim. tuo kerhomatka oli vähän reilun kilometrin mittainen ja kulki ihan autoteiden vartta, ja kuljettiin sitä sitten keskenämme niin, että pikkusisarukset olivat mun vastuullani, tuossa iässä. Nyt kun olen itse äiti, vastaava olisi itselleni aivan utopistinen ajatus

Luulen, että näissä eroissa vaikuttaa sekä oma erilaisuus verrattuna vanhempiini (olen ylipäätään paljon huolehtivaisempi ja varovaisempi luonne kuin he) että myös maailman muuttuminen. Kai tuolloin 20-30 vuotta sitten maailma on tuntunut aika paljon . turvallisemmalta.

Niin, minäkin 3-luokkalaisena lähdin ( kesken koulupäivän) hakemaan jallkansa loukanneen pikkuveljen tarhasta , kun vanhemmat eivöt päässeet. Nykyään täytyy olla täysi-ikäinen,

Typeryyksiä tehtiin lapsena mekin, leikittiin Tarzania puiden oksilla, tutkittiin autiotaloja…. Enemmän leikittiin pihan lasten kanssa, vaikka ikäerot olivat isoja,
Ei ollut kännyköitä, mutta myös maailma oli aika lailla erilaista - vaikka olimme 90-luvun laman lapsia, joillakin meni hyvin, joillakin hyvin huonosti ihan niin kuin nytkin,

Namusedistä varoiteltiin.

Nykyään jo pienillä lapsilla on kellopuhelimet/kännykät, jos hätä tulee. Omia lapsia seuraan, kun lähtevät kaverilta kotiin.

Vieraat (nuoretkin) aikuiset voivat myös olla arvaamattomampia kuin ennen.
Ja tänä päivänä saa pelätä saavansa puukosta, jos puuttuu mihinkään.

 

[Selah]

Ai niin, herkuissa on meillä myös erilainen linja kuin lapsuudessani. Sain lapsena syödä herkkuja paljon vapaammin ja enemmän kuin omat lapset saa. Meillä oli myös tosi usein mehua, kun olin pieni. Omat lapset juo mehua lähinnä juhlissa.

Jep, tämä myös meillä! Juuri oltiin synttäreillä ja keksin vähän kaikenlaista kikkailua, että lapsi ei söisi herkkuja (Poimin lautaselle koristehedelmiä ja suolaista syötävää ja makeista otin vain jonkun itsetehdyn vähemmän makean keksin) ja vähän harhauttelin jos lapsi halusi nenän edessä olevaa herkkua. Juomaksi hain jääkaapista maitoa, koska sitä lapsi haluaa

Oikeasti en ajatellut olevani näin tiukka, mutta herkkujen välttely on ollut niin helppoa tämän kanssa. Lapsi ei varsinaisesti vingu. Eikä hänellä ole ongelmaa vaikka minä syön leivoksen tai jäätelön ja hän saa hedelmäpatukan. En halua turhaan rikkoa tätä dynamiikkaa.

Suun bakteerien siirtymisessä olen kans supertarkka. Mies ei ole ja se vähän harmittaa, mutta onpa sitten vain yhden aikuisen bakteerit.

Vähän ärsyttää ettei miehen suku kunnioita tätä vaan joko salaa tai ymmärtämättään tarjoaa vaikka limsaa omasta mukistaan. Tälläsessä tilanteessa joudun puuttua ja sanoa että lapsi haluaa varmaan vettä jos on jano ja annan oman pullon. Tälläsen juttujen takia ärsyttää kokonaan antaa lasta hoitoon miehelle ja hänen suvulleen, mies ei uskalla sanoa mitään tai ei myöskään ota koko asiaa vakavasti yksittäisinä kertoina kun ei ymmärrä miten vaikea mulla sitten on taistella jos alkaa oikein sokerihiireksi.