Miten sektiosta paranee?

Kokemuksesta kannattaa ensinnäkin puhua. Alkuun se voi itkettää ja tuoda ikäviä muistoja, mutta pikkuhiljaa siitä tulee osa omaa tarinaa. Itse aloin heti kokemuksen jälkeen ja vielä muutaman kuukaudenkin päästä itkemään aina siitä puhuessani (toki ei mennyt edes se sektio oppikirjamaisesti vaan oli ongelmia), mutta nyt kolmen vuoden jälkeen saatan jo lisätä tarinaan mustaa huumoria. Sain kuitenkin sen vaikean kokemuksen kautta elämäni parhaan asian tähän maailmaan ja olen keskittynyt siihen puoleen. ❤️

Fyysisesti kannattaa noudattaa hoito-ohjeita ja myöhemmin arven parannuttua koittaa venyttää arpea ettei se jää kiristämään. Imukuppihoito on siinä hyvä apu. Äitiysfyssari oli itselleni tärkeä apu kuntouttamisessa (oli paha erkauma sektioarven lisäksi), sillä sain sieltä uskallusta tehdä jumppia, kun sain hyvät ohjeet siitä mitä saan tehdä ja mitä en, jotta paranen. Sain myös hyvän vinkin käyttää tukivyötä, kun oli tosiaan vatsalihasten tuki aivan olematon, kun alavatsalihakset eivät kunnolla aktivoituneet heti leikkauksen jälkeen ja ylempänä oli puolestaan se erkauma. 🙈

Kaikkea hyvää toipumiseen! ❤️
 
Minäkin liputan asiasta puhumisen puolesta. On täysin ok tuntea kaikkia tunteita! Onnellisuus vauvasta ei poista kurjaa kokemusta eikä sen sivuun sysäämällä siitä pääse pitkässä juoksussa eroon. Itse käsittelin lopulta esikoisen sektiota psykoterapiassa odottaessani kuopusta. En suosittele asian niin pitkään lykkäämistä. 😅

Fyysiseen toipumiseen en osaa antaa muuta neuvoa kuin sairaalasta saadut ohjeet. (Jos et ole saanut niin pyydä/vaadi niitä.)
 
Minua itkettää joka kerta, kun katson leikkaushaavaa.

Tämä olisi helppo sietää taisteluarpena, jos oltaisiin saatu lapsi syliin. Mutta nyt se vain muistuttaa siitä, että meiltä riistettiin kovasti toivottu pieni.

Tietysti kiireellinen sektio tehtiin, koska yritettiin pelastaa vauvan henki. Mutta koska menetimme hänet kuitenkin, en osaa olla olematta surullinen.

Fyysinen puoli mietityttää myös, ja tuleva. Saadaanko me edes toista lasta, jos kohdun arpi aiheuttaakin sitten komplikaatioita?
 
Otan osaa menetykseen. ❤️ Lapsen menetys tekee varmasti kokemuksesta monin kerroin kamalamman kuin omani. Ei ihme jos itkettää. Itseäni itketti alkuun aina sektiosta puhuminen ja sinulla se vielä muistuttaa menetyksestä. On vain luonnollista olla surullinen. Sure rauhassa ja yritä saada keskusteluapua, jos yhtään tuntuu siltä, että se auttaisi. Jos ei vielä, niin ehkä kun pahin shokkivaihe on ohi?

Jos vertaistuki tuntuisi hyvältä, sitä löytyy meiltäkin Menetyksen kokeneet osiosta. Siellä on sekä julkinen että salainen puoli. Laita vain minulle yksityisviesti, jos haluat salaiseen ryhmään.

Ymmärrän huolen uuden lapsen yrityksestä. Tuollaisen jälkeen varmasti ylipäätään vaikea luottaa kaiken menevän hyvin. Toivottavasti vähän lohduttaa tieto, että moni on kuitenkin saanut useamman lapsen sektion jälkeen. Oman kuopukseni odotuksessa ja synnytyksessä ei ollut mitään ongelmia.
 
Minua itkettää joka kerta, kun katson leikkaushaavaa.

Tämä olisi helppo sietää taisteluarpena, jos oltaisiin saatu lapsi syliin. Mutta nyt se vain muistuttaa siitä, että meiltä riistettiin kovasti toivottu pieni.

Tietysti kiireellinen sektio tehtiin, koska yritettiin pelastaa vauvan henki. Mutta koska menetimme hänet kuitenkin, en osaa olla olematta surullinen.

Fyysinen puoli mietityttää myös, ja tuleva. Saadaanko me edes toista lasta, jos kohdun arpi aiheuttaakin sitten komplikaatioita?
Tuo on varmasti ihan toinen tilanne jo. Pahoittelut, etten aiemmin huomannut allekirjoitustasi.

Puhuminen olisi varmasti tärkeää joka tapauksessa. Jos oikein vaikealta tuntuu niin hakeutuisin juttelemaan psykologin kanssa tai koittaisin päästä ihan terapiaan asti.

Sitä ei kuitenkaan koskaan tiedä saako sisaruksia lapselle ja kuinka helposti. Meillä tuli esikoinen vähän liiankin helposti ja nyt ollaankin lapsettomuushoidoissa... Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta mitään ei tapahdu. 🤷🏼‍♀️

Lohduttaako siulla yhtään ajatus, että teillä on sentään jo yksi lapsi? Tiedän, että se on joillekin sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsiville kuin kirosana, mutta itsellä auttaa kovasti keskittyä siihen hyvään mitä miulla on. Enkä tarkoita, että surua pitäisi kieltää vaan enemmänkin pidän sitä keinona hypätä ulos sellaisesta surussa vellomisesta. Ja siis teillä on vielä ihan puhdas menetyksen suru tuossa eli varmasti vie pitkään toipua kaikesta. Ehkä siitä postiluukusta tulee vielä se luukku mistä tulee mieluisaa postia tulevaisuudessa. Tai sitten menetyksen surusta tulee osa tarinaasi ja se arpi muistuttaa kyllä ikävästä asiasta, mutta opit hyväksymään sen osana tarinaasi ja kykenet katsomaan arpea haikeudella, mutta ylpeänä siitä, että selvisit siitä surusta.

Aika ja puhuminen. Hyviin asioihin keskittyminen. Ovat ainakin miulla toimineet ihan jokaisessa elämän kriisissä.
 
Minua itkettää joka kerta, kun katson leikkaushaavaa.

Tämä olisi helppo sietää taisteluarpena, jos oltaisiin saatu lapsi syliin. Mutta nyt se vain muistuttaa siitä, että meiltä riistettiin kovasti toivottu pieni.

Tietysti kiireellinen sektio tehtiin, koska yritettiin pelastaa vauvan henki. Mutta koska menetimme hänet kuitenkin, en osaa olla olematta surullinen.

Fyysinen puoli mietityttää myös, ja tuleva. Saadaanko me edes toista lasta, jos kohdun arpi aiheuttaakin sitten komplikaatioita?
Otan osaa :red-heart: Olet varmaan vielä jonkinlaisessa shokissa tapahtuneesta.

Meillä yksi lapsista kuoli yllättäen synnytyksessä ponnistusvaiheessa imukupin jälkeen ja oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että henkinen puoli vaikuttaa paljon raskaudesta ja synnytyksestä palautumiseen. Kaikki oli raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti. En henkisesti pystynyt esim menemään äitiysfyssarille, koska ei ollutkaan vauvaa, vaikka ihan yhtälailla olin ollut 9kk raskaana ja synnyttänyt kuin kuka tahansa muu. Samoin mitään nettivalmennuksiaan en pystynyt hankkimaan, koska kaikissa mainostettiin "kuinka on helppo ja nopea jumpata kun vauva nukkuu ja kuinka pitää nyt olla itselleen armollinen, kun pitää vauvaakin hoitaa". Sellaisen valmennuksen tekeminen olisi vain päivittäin alleviivannut omaa menetystä.

Omalta kohdaltani osaan vain kertoa, että sektion jälkeiset raskaudet ovat sujuneet hyvin. Lyhin aika sektion ja raskauden välillä oli 8kk, toisen kerran välissä oli n. 1v.
 
@Pilkki24 Voi, esikoinen on ankkurini tässä tilanteessa! Häntäkin odotettiin se 16 vuotta, joten siksikin tämä kertaheitosta alkanut toinen raskaus oli liian hyvää ollakseen totta!

Esikoinen on nepsylapsi, joten hän pitää onneksi arkemme kiireisenä ja rullaamassa. Hän on akuuteimman vaiheen ollut muualla hoidossa, koska sektioarpi otti liikaa osumaa taaperoraivareista.

Ja lohtua tuo myös se, että tilastollisesti ennen sektiota tapahtunut normaali alatiesynnytys suojelee sektionkin jälkeen seuraavia raskauksia ja kohottaa onnistumistodennäköisyyttä! 🙏🏻
 
Anteeksi ku kysyn tätä, mutta oliko sulla siis ihan oikeesti kiirreellinen sektio vai hätä sektio nukutuksessa?

En oikein ymmärrä, ku mä jouduin hätäsektioon ja kuitenkaan pojalla ei ollut mitään hätää...
Oon huomannut, et ne jokka o kiireellisenä sektioitu olisi heidät pitänyt hätä sektioida ja meille olis hyvin riittänyt kiirrellinen sektio.

Lääketietees o viel paljon kehitettävää kyllä...
 
Anteeksi ku kysyn tätä, mutta oliko sulla siis ihan oikeesti kiirreellinen sektio vai hätä sektio nukutuksessa?

En oikein ymmärrä, ku mä jouduin hätäsektioon ja kuitenkaan pojalla ei ollut mitään hätää...
Oon huomannut, et ne jokka o kiireellisenä sektioitu olisi heidät pitänyt hätä sektioida ja meille olis hyvin riittänyt kiirrellinen sektio.

Lääketietees o viel paljon kehitettävää kyllä...
Saa kysyä toki! Olin puudutettuna vain kylkiluista alaspäin.

Sykevaihtelun vuoksi ottivat lapsen ulos. Joten ei ollut hätäversio. Oli vielä aikaa puudutella siinä tilanteessa. Ja minulla on kontra-indikaatioita nukutukseen.
 
Takaisin
Top