Tuntuu että koko elämä muuttuu koska huhtikuiseni olisi esikoiseni. Ehkä enemmän henkinen muutos kuin fyysinen vaikka sitäkin tottakai. :D Tuntuu että nuoruus loppuu ja aikuisuus alkaa siitä kun raskaus tulee todelliseksi. Oon nytte 27 että ehkä vähän dramatisoin mutta siltä se tuntuu.
Koko elämä mullistuu. Ei oo enää niin huoletonta ja ”tylsää”, vaan ittestä (ja koirasta ja parisuhteesta) huolehtimista. Musta tulis ÄITI ja mulla olis koko loppuelämän ajan lapsi!
Muutin just kuun vaihteessa nykyiseen kotiini, joka on 45 neliöinen kaksio Porvoon keskustassa, ilman omaa pihaa tai parveketta. Nyt jos raskaus jatkuu hyvin niin mies muuttaa sinne (olis joka tapauksessa muuttanut jossakin vaiheessa lähikuukausina) ja pieneen makkariin tarvii mahduttaa vielä vauvan sänky. Eli tullaan ehottomasti jäämään tähän kotiin nyt mutta ahtaammaksi käy. Jossain vaiheessa sitten omakotitaloon mutten halua heti ajatella muuttoa vaan nyt elää alkuun näin niin kauan kun hyvältä tuntuu. :)
Työn suhteen oon siitä onnellisessa asemassa että oon yrittäjä ja teen töitä kotona ja saan päättää työtunnit ja ajat ite. Oon myös tehny jo kuus vuotta töitä yrityksessäni ja mulla on oikeestaan aikalailla passiivinen tulo nyt. Eli luulen että jätän pikkuhiljaa töitä vähän vähemmälle ja sitten pidän jonkun äitiysloman ja pikkuhiljaa alan taas tekemään töitä enemmän. Ja palkan kuuluisi säilyä suunnilleen samana. Eli tän suhteen ollaan onnekkaita.
Tavallaan vauva mullistaa myös niin elämää, että se ois mun vanhempien ensimmäinen lastenlapsi. Oon uskonnollisesta perheestä ja hiljattain lähtenyt uskosta joten en oo varma miten perhe ja suku ottaa vauvauutiset. Heidän arvoihin ei kuulu esiaviollinen seksi eikä yhteen muuttaminen ennen naimisiin menoa. Harmittaa etten voi olla normaali huoleton melkein kolmekymppinen äiti, jonka vauvauutisesta ei järkytytä tai tuomita. Toivon tottakai että kaikki ottaa asian hyvin ja voin aina keskittyä siihen että mulle ja mun miehelle tää on onnellinen, vaikkakin elämäämuuttava uutinen.