Tämä tuntuu aikamoiselta nuoralla tasapainoilemiselta.. Olen huovannut ja soutanut eropäätöksen kanssa jo vuosia, on ollut parempia hetkiä ja tosiaankin niitä huonoja. Isosti homma liittyy niihin arvoihin mitkä meillä ei vaan mätsää.. Eilen oli taas "hyvä" päivä, mutta eilenkin tuli kiistaa.. Pieniä tyhmiä juttuja joissa toinen ei vaan ajattele yhtään mitään. Olen tosi kahden vaiheilla vaikka luulin taas päätöksen tehneeni. :banghead:
Näinkin sitten yöllä unta, että mies kuoli. Oli talvi ja hän ajoi meidät kaksi vahingossa järveen autolla. Ensin iski paniikki, mutta muistutin itseäni että tässä pitää odottaa että auto laskeutuu pohjaan(nyt valveilla en ymmärrä miksi ihmeessä
). Odotin ja hapuilin samalla pimeässä vyötä, se oli vaikea löytää ja lopulta sain sen auki. Auto tömähti pohjaan ja avasin ikkunan ja annoin veden tulla sisälle, samalla vedin happea viimeisen kerran ja lähdin nousemaan pintaan. Matka kesti ikuisuuden ja luulin jo että en ehdi, mutta pääsin pois ja kohta tajusin ettei mies tulekaan perässä. Podin jo unessa asiasta syyllisyyttä kun jouduin kertomaan tilanteesta perheelle, että mies on kuollut.. Heräsin unesta itkien ja kesti hetki päästä siitä tunnekuohusta yli. Koin myös valtavaa syyllisyyttä jo unessa siitä, että välitin tilanteessa vain itsestäni ja pelastin itseni, enkä edes vilkaissut missä vaiheessa mies oli kun jo avasin ikkunan. Viimeinen näky jäi katsomatta, koska keskityin vain itseni pelastamiseen.
Näen paljon unia ja varsinkin monitulkintaisia, missä alitajuntani ratkoo asioita. Kävin lukemassa mitä tuo voisi tarkoittaa. Kuolema on irti päästämistä ja muutosta, tunteet ovat kuolemassa. Koen myös valtavaa syyllisyyttä eroajatuksista, koska tunnistan sen, että toinen ei välttämättä ole erosta samaa mieltä. Pelkään aina toisten mielen pahoittamista ja sitä, että minusta ajateltaisiin pahaa.
myös se, että tunteiden kannalta en varmaan ole täysin päästänyt irti, koska toinen asuu koko ajan samassa paikassa ja on ns. Iholla. Tuntuu myös pahalta spekuloida ja miettiä asiaa "salaa" mieheltä, mutta kun hän ei kanssani puhu niin tuntuu ettei vaihtoehtoja juuri ole. Pariterapiassa käytiin vuosi ja lopetettiin se tuloksettomana. Mikään ei muuttunut, koska tuntuu että kumpikaan ei oikeasti halua muuttaa asioita. Minä haluaisin erota ja mies haluaa olla yhdessä, vaikka ei tee mitään sen eteen, että parisuhteessa olisi mukavaa eikä edes tiedä minkä vuoksi haluaisi olla yhdessä. Ehkä kyse on tottumuksesta, ei vaan osaa tai uskalla ajatella elämää ilman toista. Unessa podin syyllisyyttä siitä, että pelastin itseni, tässä tuntuu samalta. Ajattelen eroa itseni pelastamisena ja koen siitä syyllisyyttä, koska en tiedä mitä toiselle sitten tapahtuisi.
Minulla on joitakin tilanteita ollut, kun olen ollut kahdestaan lapsen kanssa ja mies muualla, tuntuu että on helpompi hengittää. Olen stressittömämpi, iloisempi ja asiat sujuu. Kun hän on kotona olen vihainen, syke pilvissä ja kaikki tahmaa. Kuulostaa naurettavalta, että toisen läsnäolo voi vaikuttaa omaan mielentilaan, mutta kyse on jatkuvasti asioista mitä hän ei tee ellen pyydä, tai kieltäytyy tekemästä vaikka pyydän. Siivous, kodinhoito, lapsenhoito
tämä taas aiheuttaa minussa turhautumista, vihaa ja :banghead: kun en ymmärrä miksi toinen ei voi osallistua, vaan eristäytyy ja möllöttää omissa oloissaan.
asiat on niin solmussa, että väliaikainenkin ero puhdistaisi ilmaa ja saisi näkemään asiat selkeämmin - mutta, miespä on sitä mieltä, että jos erotaan se on lopullista. Joten olen viime vuodet kuolettanut tunteitani että pystyisin ottamaan eron. Ja nyt olen raskaana. :bag: joten erittäin ristiriitaiset fiilikset. Kaiken muun suhteen paitsi raskauden. Mietin toki siinäkin onko oikein tehdä lasta tähän sotkuun, mutta rakastan esikoistakin enemmän kuin mitään muuta ja meidän suhteemme lapsen kanssa on ainutlaatuinen. Sydän halkeaa ajatuksesta, että saisin jakaa rakkautta vielä lisää toiselle lapselle.
mies on hyvä isä omalla tavallaan, mutta puolisoina uskon meidän olevan huonoimmat mahdolliset vaihtoehdot toisillemme.. Ehkä voisimme kuitenkin jakaa rakkautta uudelle ihmiselle terveemmällä tavalla erillämme.
puhumattakaan yrityksestä ja siitä mitä sen kanssa teen. Vuosien työ ja pistäisin sen kiinni, myisin tavarat. Tuntuu että tulevat ajat ovat ihan valtavaa mullistusta ja muutosta. Toivottavasti parempaan päin. Miten yksi viikko voi muuttaa elämää näin perusteellisesti, koska rv 5+0 ja tuntuu että olen jo ihan eri ihminen kuin ennen plussaa
Toivon niin valtavan paljon että raskaus olisi totta ja kaikki menisi hyvin, kaikesta huolimatta. Tunnen myös oloni valtavan itsekkääksi :bag::arghh:
Tämä on kyllä oikea sotku
:bag:
se on käsittämätöntä miten kaksi aikuista ihmistä ei kykene tulemaan keskenään toimeen, silläkin ero rauhoittaisi tilannetta potenssiin 100. Mutta tuntuu helvetin pahalta, että riistäisin tulevalta lapselta toisen vanhemman samalla. Pelottaa miehen reaktio, pelkään että suuttuu erosta, pelkään että suuttuu raskaudesta ja hitto vieköön tulisi vetämään kilarit ero + raskaus. Joten toistaiseksi olen hiljaa ja odotan ekaa ultraa.
Ero voi olla esikoiselle ja tulokkaalle myös parempi vaihtoehto, jos äitiä ei enää silloin ahdista. Ihan hirveästi tsemppiä ja virtuaalihalaus!
syyskuussa selviäisi pääsisinkö päivittävään koulutukseen talouspuolelle mihin itseni koulutuksessa painotinki... Tiedä sitte kuinka käy kun sen olisi määrä loppua 21.4 ja laskettu 11.4 
ajattelin kysyä jos pystyisi nopeuttamaan tahtia ja päättämään aikasemmin. En tiiä yhtään mitä teen jos ei onnistu :arghh::arghh::arghh::arghh::arghh:
mutta siis 4v on vielä turvavyöistuimessa ja 2v on turvaistuimessa. Joskus ollaan kokeiltu sinne väliin että menee koroke. Mutta siis tää turvavyöistuin on kyllä tosi levee ku on pullonpidikkeet ja lokerot... Mitkähän on ne rajat että voi esim 2v siirtää tohon turvavyöistuimeen ja 4v korokkeeseen..?
