mieliala

Caarina

Kommentoinnin ninja
Joulumammat 2016
Hormonit ja uusi elämäntilanne saa varmaan mielen herkäksi itsekullakin.

Mä oon huomannut imettäessä tulevan ahdistusta, siis ihan fyysistä että rintaa painaa. Kuulen myös ääniä, ihmisten puhetta. Tähän liittyy myös välähdyksenomaiset mielikuvat esim. Yksi yö istuin sängyn reunalla ja röyhtäytin vauvaa. Huone oli pimeä ja vauva nosti päätään ja katsoi minuun. Näin hänen silmänsä kokonaan mustina ja että vauvan olis vallannu joku demoni tms... Tuli hätä ja laskin tytön sängylle ja lähdin hetkeksi pois. Myös ihan typeriä ajatuksia tulee, siis väkivaltaisia... Ja sitten tulee ajatuksia että vauvalle tapahtuu jotain, tiputan hänet tai jotain ja se fyysinen ja henkinen tuska tuosta ajatuksesta on niin jäätävä että ihan kuin se olisi jo tapahtunut. Huoh...

Siis joo. Tiedän että tämän ilmiön nimi on d-mer ja olen siitä lukenut ja koittanut löytää vertaistukea, mut tuntuu että oon ainoa. Kyse siis on ennemmin refleksin omaisesta tapahtumaketjusta joka johtuu aivojen dopamiinitason nopeasta laskusta. Tiedän myös että ajatukset eivät ole omiani vaan johtuvat hormoneista ja lähtevät pois yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Tähän on varmasti olemassa lääkitys, dopamiinitasoa minulla kun on ennenkin jouduttu korjaamaan kun siinä ei mun pää osaa itsenäisesti toimia.

Olo on silti raskas. Tiedän jo kun alan imettämään ja kun heruminen alkaa, oireet palaavat ja ne ovat tuntuneet koventuvan. Siitä olen onnellinen että muina aikoina en ole kokenut alakuloa ja masennusta muuta kuin imettäessä joten tiedän että masennuksesta ei ole kyse tälläkertaa.
 
Mulla on tullu ahdistusta siitä kun vauva itkee kipujaan. Tiedän että en voi mitenkään helpottaa toisen oloa joten ahdistun sitten siitä :sad001 parina päivänä tässä itekin itkenyt Vauvan kanssa kuorossa kun harmittaa itseäni tuo pojan kipu..
 
Mulla oli hirveä ahdistus alussa elämäntilanteen muutoksesta, kun mietin että miten tästä selviää. Homma oli hanskassa, mutta suuri vastuu heikotti. Vauva raukka joutunu meidän vastuulle.
 
Hei Caarina, minä myös olen katsonut vauvani mustia silmiä ja ajatellut että se on demoni. En siis varsinaisesti uskonut mihinkään demonijuttuun mutta jollain hullulla tavalla kuitenkin sekunnin murto-osan ajan pelkäsin että vauva yhtäkkiä tekisi jotain.

Näen myös välillä "sieluni silmin" kuinka vauva tippuu käsistäni pää edellä kaakelilattialle kun teen peppupesua. Ja välillä kun käyn katsomassa nukkuvaa vauvaa olen varma että se makaa sinisenä ja hengettömänä sängyssään.

Kuulostaa aika sairaalta näin kirjoitettuna, mutta en koe olevani mitenkään ahdistunut tai harhainen. Enkä kuule ääniä. En tiennyt että tälle on jokin nimitys, pitääpä googlettaa. Ajattelin vain että kyse on vilkkaasta mielikuvituksestani. Olen varmaan koko ikäni ollut tällainen, leikittelen välillä mielessäni kauheilla asioilla (autoa ajaessani saatan miettiä että mitäpä jos ajaisinkin täysiä kallioon enkä siis oikeasti haluaisi niin tehdä enkä koskaan tekisikään).

Mutta toivottavasti lohduttaa että täällä on toinenkin hullu :joyful:. Kaiken lisäksi pidän itseäni varsin täyspäisenä ihmisenä enkä ole yhtään taikauskoinen enkä usko mihinkään yliluonnolliseen. Silti noita fläsäreitä tulee välillä.
 
Hyvä numea ( tai siis ei sillee :P ) etten oo ainoo... Just noita tiputtamis ajatuksia... Tänään keitin tuttipulloja. Vauva sitterissä. Ajatus tuli jos kaadan kiehuvat vedet vauvan päälle... Huoh... En ikipäivänä näitä tekisi enkä vois näin ikinä ajatella, nää vaan tulee jostain päähän!
 
Taitaa kuulua asiaan noi pimeet ajatukset, siis itelläki mieleen tulee kauhuja et mitä jos nyt kaatuisin vauva sylissä jne. Kai se tekee meistä varovaisempia tai jotain vastaavaa :)
 
Hei Caarina, minä myös olen katsonut vauvani mustia silmiä ja ajatellut että se on demoni. En siis varsinaisesti uskonut mihinkään demonijuttuun mutta jollain hullulla tavalla kuitenkin sekunnin murto-osan ajan pelkäsin että vauva yhtäkkiä tekisi jotain.

Näen myös välillä "sieluni silmin" kuinka vauva tippuu käsistäni pää edellä kaakelilattialle kun teen peppupesua. Ja välillä kun käyn katsomassa nukkuvaa vauvaa olen varma että se makaa sinisenä ja hengettömänä sängyssään.

Kuulostaa aika sairaalta näin kirjoitettuna, mutta en koe olevani mitenkään ahdistunut tai harhainen. Enkä kuule ääniä. En tiennyt että tälle on jokin nimitys, pitääpä googlettaa. Ajattelin vain että kyse on vilkkaasta mielikuvituksestani. Olen varmaan koko ikäni ollut tällainen, leikittelen välillä mielessäni kauheilla asioilla (autoa ajaessani saatan miettiä että mitäpä jos ajaisinkin täysiä kallioon enkä siis oikeasti haluaisi niin tehdä enkä koskaan tekisikään).

Mutta toivottavasti lohduttaa että täällä on toinenkin hullu :joyful:. Kaiken lisäksi pidän itseäni varsin täyspäisenä ihmisenä enkä ole yhtään taikauskoinen enkä usko mihinkään yliluonnolliseen. Silti noita fläsäreitä tulee välillä.

Mul on ollu aina noit tollasii vastaavii ajatuksii esim juur autoo ajaes mut lapsen kans ei oo tullu tollasia pelottavia ajatuksia.. tosi väsyneenä kun syöttää tai yrittää lohduttaa mahavaivoista itkevää vauvaa tai nukuttaa yliväsynyttä taaperoa kyllä mietin että ehkä ymmärrän joltain osin jopa niitä äitejä jotka tekee jtn peruuttamatonta.. vaikka itse en ikimaailmassa voisi mitään pahaa näille tehdä. Noi demonisilmät on mullekkin tutut ja oo. Muutenkin tosi taikauskonen jne.. pienenä en uskaltanu yhteen vaiheeseen juoda kahvikupista muuta kun silmät kiinni koska kun se pohja alko näkyä juoman loppuessa niin sinne heijastu omat silmät joita sillon luulin tyyliin jonkun paholaisen tms silmiksi..
 
Caarina ja numea, kuulostaa hyvin tutulta nuo pelottavat ja väkivaltaset ajatukset. Mulla tuli esikoisen vauva-aikaan vastaavia ajatuksia, ja myös harvoin tullu sen jälkeenki. Oon koittanu miehelle selittää niitä mut eihän se ymmärrä. Sitä et se tuntuu just siltä et ne ei oo mun ajatuksia, ko ne vaan tulee jostakin. Tommosia demonijuttuja en oo kokenu, en ees tiiä mikä on demoni..:rolleyes: mut en oo uskaltanu kellekään muulle ees puhua nuista "ajatuksista" ko oon aatellu et kaikki pitää mua ihan hulluna.... mut huojentavaa kuulla etten oo ainoa. Ja johtuu hormoneista.
 
Mä luulen kyllä ettei nää mun ajatukset varsinaisesti johdu hormoneista. En siis mitenkään linkitä tätä imettämiseen, olen varmaan vaan muuten hullu :woot:. Mutten siis itse ole huolissani, tiedän etten ikinä tekisi mitään itselleni tai kellekään muullekaan, varsinkaan vauvalleni.

Tai mistäs minä tiedän, voihan tämä jollain lailla hormooneihin liittyäkin. Muttei inetyshormooneihin sillä olen näitä tuntenut about aina.
 
Alussa kun kotiuduin vuodeosastolta ja poika jäi teho-osastolle, näin välillä mielessäni ikäänkuin poika olisi lentänyt ja itkenyt äitiä samalla. Ahdisti kun tiesin että poika on osastolla eikä kotona vieressä, vaikka hyvissä käsissä olikin. Muutoinkin yöllä tuli itku ja ikävä alkuun juuri ennen kuin nukkumaan menin. Voi hormonit ja äidinvaisto sentään.
 
Voihan se johtua mielikuvituksesta kans mut olis melko kieroutunut mieli jos noin ajattelisin. Siis mun mieli on muutenki ihan holtiton. Esim. En voi laskea lampaita ku ensin hyppää yks kaks kolme... Sit tulee yks ja hyppää takaperin ja yks kieltäytyy hyppäämästä ja yhtäkkiä tulee koko lammaslauma ja kaikki hyppää samaan aikaan ja se hemmetin aitakin hajosi... Ja kaikki lampaat karkasi ja katosi. Paitsi yks kun se on vähä reppana.... :P
 
Mulla tulee aina puukkoja käsitellessä, että mitä jos klikkais päässä ja puukottaisin jotakuta. Tosi inhottava tunne ._.
 
Mulla kanssa noita pelottavia ajatuksia. ..alkoi esikoisen synnyttyä en oo koskaan tiennyt et liittyisi hormooneihin oon vaan meinannut et oon väsymyksestä sekaisin. On mulla kyllä aina ollut vilkas mielikuvitus. On kyllä Huojentavaa lukea, että muilla samaa .
 
Mulla on tullu pari kertaa sellainen että jos jotenkin satuttaisi vauvaa tai esim ravistelee.. Ja pari kertaa myös tullu sellainen ajatus että jätän vauvan huutamaan vaan ja että kyllä se sit joskus lopettaa huudon kuitenkin tms..

En ikinä tekis niin ja tulee paha mieli pelkästään jo siitä että nousee tuollaisia ajatuksia päähän tai oikeastaan pelkoja nuo on..
Jotenkin itellä tuntuu nuo ajatukset liittyvän siihen jos tuntuu että en pysty vastaamaan tarpeeksi hyvin tai nopeasti vauvan tarpeisiin/viesteihin

Viime yönäkin vauva känisi taas paljon kun mahassa ilmaa niin tulee epätoivoinen olo kun haluaa nostaa lapsen syliin ja lohduttaa mutta selvästi kuitenkin lapsi vielä nukkuu ja tiedät että se herää jos nostat syliin..
 
Mulla tulee noita kauheita ajatuksia silloin kun vauva itkee eikä mikään auta tai sitten illalla kuin väsyttää kauheesti ja haluis mennä nukkumaan itse, mut vauva on virkeimmillään. Lähinnä ajatukset on sellaisia että viän autoon huutaan lapsen että saan ite nukuttua tai jonnekkin mistä ei kuule sitä huutoa
 
Voi itku tätä väsymystä. Alkuviikkojen huuma alkaa hälvetä ja todellisuus tulla esiin. Käytännössä hoidan vauvan yksin. Mieheni sylissä huutaa. Mutta taas esim. Mun äidin sylissä viihtyy... Äiti vaan ei pääse tänne niin usein. Kyllä siinä kun on valvonut pitkiä pätkiä ja ilman taukoja hoitaa vauvaa joka on luonteeltaan kovin vaativa ja tyytymätön vahvempikin ihminen väsähtää. Epätoivon itku on päässyt päivittäin ja rintaa puristaa ahdistus.

Illalla tsemppasin itseäni että mä selviän tästä vauvavuodesta vaikka päällä seisten. Selvisinhän mä helvetinmoisesta raskaudestakin suht järjissäni. Oikeastaan säälin vain isompia lapsia miten paljon he joutuvat joustamaan ja "siirtymään" vauvan tieltä. Olenhan mä antanut heille enemmän kun normaalisti äidit antavat aikaansa, mun elämä on pyörinyt heidän ympärillään ja ajatellen heitä viimeiset 10 vuotta. Itseni oon jättänyt kaiken taakse.
 
Tsemppiä Caarina! Mulla on vauvan lisäksi vain yksi lapsi, 2.5vuotias mutta ymmärrän ton sun tuskan siitä ettei vanhemmille lapsille ole aikaa kuten ennen. Mä olen ollut semmoinen "koko ajan esikoisenkanssa leikkivä ja kivoja juttuja tekevä"-äiti ja nyt kun en voi samalla tavalla esikoisen kanssa touhuta tunnen jatkuvaa syyllisyyttä ja huonoa omaa tuntoa. Ja sitten kun leikin esikoisen kanssa vauvan ollessa hereillä tunnen syyllisyyttä siitä etten ole vauvalle jokeltamassa/hänen kanssaan 100%ssa vuorovaikutuksessa. Meillä isä ei vieläkään oikein kelpaa esikoisen leikkikaveriksi, haluaa aina vaan äidin. Mieheni on myös paljon työmatkoilla joten olen paljon lasten kanssa yksin. Mutta luotetaan siihen et vauvavuoden jälkeen helpottaa eikö vain! Ja kun vauva alkaa liikkua niin varmaan isommat sisaruksetkin saa vauvasta " enemmän irti" ja vauva taas isosisaruksista virikkeitä ja vuorovaikutusta.
 
Juuri tämä! Musta tuntui jo esikoisen kanssa etten aina univelkaisena jaksanut olla riittävän hyvä äiti, vaikka varmaan olinkin. Nyt vielä haasteellisempaa, vaikka ennakkoon tiesi mitä tulee, mutta silti se, miten pahalle tuntuu sanoa tuolle 2v5kk et odota vähän tai vaihtoehtoisesti itkettää vauvaa kun esikoinen tarvitsee huomiota nyt. Koko ajan helpottaa kun vauva välilöä jo viihtyy sitterissä tai sohvalla hetken.
 
Mulla nää 10veet osaa jo ilkeästikin sanoa että kolahtaa just äitin johonkin itsesääli keskukseen... Toisaalta ovat jo sen veran isoja että pitäis ymmärtää että vauva vie äidin aikaa ja voimia... Ja osaavat oikeasti odottaa vuoroansa. Mutta pahalta tuntuu kun tää vauva on niin kovin vaativa ja isommat saattavat joutua odottamaan useita tuntejakin äidin huomiota tai apua.
 
Takaisin
Top