Päivitellään nyt vaihteeksi tännekin kuulumisia. Mä oon edelleenkin ollut suurimman osan ajasta niin poikki, etten yksinkertaisesti oo jaksanut kauheasti päivittää mitään - fb:n ryhmässä oon jotain kertoillut matkan varrelta, kun sinne on niin helppo, siellä kun tulee joka tapauksessa käytyä sen kerran päivässä. Välillä fb on mun ainoa linkki ulkomaailmaan...
No mutta, meillä itkuisuus jatkuu. Yhdeksi syyksi selvisi närästys, johon lääkkeeksi annetaan gaviscon-närästyslääkettä. Ilmeisesti närästys on ihan yleinen vaiva vauvoilla, ja meillä tuo gaviscon selkeästi on helpottanut pojan oloa. Itkuisuus oli tosi vähäistä pari päivää, kunnes annettiin rotavirusrokote, ja nyt illat on taas itkua täys, mut eiköhän se tästä. En ollut kuitenkaan valmis ottamaan sitä riskiä, että poika sen rotaripulin saa, vaikka olishan rokotteen voinut jättää ottamattakin, neuvolan terkka sitä erikseen mulle vielä muistutti. Kaksi isompaa eivät oo ko. rokotetta saaneet, koska se ei rokotusohjelmaan silloin kuulunut, oli kallis enkä nähnyt tarpeelliseksi maksaa siitä, kun ei meillä ollut silloin kuin vähän kodin ulkopuolisia kontakteja. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, kun tässä meijän kotitalossa pelkästään asuu yli 40 lasta, joista vähintään puolet kyläilee pari-kolme kertaa viikossa meillä, ja isommat lapset ja/tai koko perhe kyläilee naapureissa ja ystävillä, missä toki on lapsia, ja lisäksi esikoinen on eskarissa ja keskimmäinen kerhoilee, ja kaikki nää kontaktit kasvattaa pikkumiehen tartuntariskiä. Eli nyt vaan viikko-pari itkeskellään tätä, ja sit toivottavasti menee ohi, ellei taas mun tuurilla käy niin, että meijän poika on se yksi tuhannesta joka saa rokotteesta ko. ripulin - yhelle tutulle äidille kävi niin. Hän varta vasten maksoi rotavirusrokotteen toiselle pojalleen, kun isompi oli sen aikoinaan sairastanut ja äiti ajatteli, että vältetään nyt edes toisen kohdalla tämä, se kun ei kaikkein helpointa aikaa ollut se sairastaminen. Mutta nuorempi olikin sitten se yksi tuhannesta, ja pari kertaa oli äiti sitten pohtinut, että kylläpä taas kannatti maksaa...
No sitten muuta. Menetin hermoni sairaalahenkilökuntaan myös. Närästysdiagnoosia varten meidän piti siis mennä ihan lastenpolille asti lääkäriä tapaamaan, ja lääkäri pisti sitten rutiinitoimenpiteenä lähetteen perusverikokeisiin. Mentiin labraan, ja eka täti siirrätti meidät toiselle tädille, kun hän oli kuulemma parempi ottamaan vauvasta verikokeet. Mä jo vähän huokailin, että onpas tämä, kun joutuu kaikki kimpsut ja kampsut kanniskelemaan ympäri labraa, mut helpolla päästiin kuitenkin, kun täti otti yhdellä pistolla kantapäästä kaikki tarpeelliset näytteet. No, seuraavana päivänä lastenpolin lääkäri soitti, että osa näytteistä oli ehtinyt mennä huonoksi, ja pitäisi käydä antamassa uusia näytteitä. Me sitten parin päivän päästä mentiin uudestaan labraan, ja sillon ei sit yhtä putkeen mennykään - taas kantapäästä otettiin peräti neljän reiän voimin, ja koko ajan täti hokee, että "voi kun sä alat olla jo vähän iso tähän kantapäästä ottamiseen!" Mä siinä mietin, että hittoako se koko ajan tuikkaa uutta reikää kantapäähän, jos sieltä kerran on niin vaikea ottaa, mut ääneen en sanonut mitään. No, parin tunnin päästä soitti taas lastenpolin lääkäri, joka kertoi, että pojan kalium-arvo on koholla, oletettavasti siksi että kantapäästä on jouduttu puristelemaan veren saamiseksi. Se kuulemma vapauttaa herkästi soluista ylimääräistä kaliumia näytteeseen, mutta varmuuden vuoksi on syytä kontrolloida laskimonäytteellä ko. arvo. Saatiin käsky mennä lastenpäivystykseen, koska vauvojen laskimonäytteitä ei kuulemma ota kuin lääkärit eikä labran työntekijät. Seuraavana aamuna mentiin siis päivystykseen, jossa hoitaja ensi töikseen kertoo, että lähete on tehty päin seiniä, ja soittaa sitten labrasta tädin ottamaan näytteen. Kuvitelkaa, miten paljon vauva pitää ääntä, kun kyynärtaipeeseen tökätään verikoeneula. Hoitaja toteaa, että "siihen jää mustelma, tulokset tulee noin tunnin päästä", joten me jäädään odottamaan. Tunnin päästä labran täti ilmestyy odotushuoneeseen kertoakseen, että hän huomasi vasta NYT, että lähetetarrassa pyydetään myös toista arvoa, eikä hän ottanut tarpeeksi verta jotta se saataisiin otettua. Eli toiseenkin kyynärvarteen tökätään neula, joka ei osu suoneen. Otetaan irti ja toiseen suoneen toinen neula, jonka seurauksena myös ensimmäisen reiän kohdalla ollut suoni aukeaa, ja verta puskee sitten kahden reiän kautta, ja koko ajan poika huutaa aivan hysteerisenä. Labran täti lupaa kiirehtiä näytteen tutkimista, ettemme joutuisi enää kauan odottamaan, ja minä jään rauhoittelemaan hysteeristä poikaa. Itkettiin siinä sitten molemmat, ja minä soitin miehelle kertoakseni, etten anna ottaa enää yhtään verikoetta pojasta ilman tosi perusteellista syytä, en ainakaan siksi, ettei labran täti osaa lukea. Mies sanoo, että jos siltä tuntuu, sitten se on niin. No, loppujen lopuksi sitä kiirehdittyä tulosta odotettiin kolme tuntia, ja kalium-arvo oli korkea, mutta aivan normaalin puitteissa kuitenkin. Pelkästään oireiden perusteellakin olisi voinut päätellä, ettei arvossa ole vikaa, koska korkea kalium-arvo aiheuttaa lihasvelttoutta, väsymystä ja oksentelua, eikä meidän pojalla ole niistä mitään. Mutta se aiheuttaa myös rytmihäiriön riskiä, joten sen takia piti kontrolloida. Koko verikoepäivän poika alkoi huutaa hysteerisenä joka kerta kun hänet laski selälleen, raukka varmaan luuli että taas pistetään, ja nyt on molemmat kyynärtaipeet mustelmilla. On se jännä, että suomalaisen terveydenhoidon työntekjät ovat huippukoulutettuja ja ympäri maailmaa haluttuja huippuammattilaisia, mutta verikokeen otto 7-viikkoisesta on lähes mahdoton tehtävä.
Mä tuskin mahdun enää ikinä mihinkään muihin vaatteisiin kuin näihin äitiysrytkyihin, tai siltä ainakin tuntuu. Paino on jumittunut aloilleen, luultavasti kiitos yövalvomisten, ja eihän siinä muuten mitään, mutta kun se luku on +15kg liikaa! Yövalvomiset ja epäsäännöllinen unirytmi sekoittavat aineenvaihdunnan helposti, ja kroppa saattaa silloin ajautua ns. säästöliekille, eli paino ei tipu vaikka periaatteessa pitäisi (päivittäinen kalorimäärä on pienempi kuin kulutus), koska kroppa pyrkii näin turvaamaan tarvittavat elintoiminnot eikä tajua, että olisi kyllä mistä polttaa. Mä luulen, että mulle on nyt käynyt näin, tosin toivon, että kohta puoliin kävis kuten esikoisen kohdalla, eli paino alkaisi uudestaan tippua ja tippuisi sitten rytinällä. Ottaa koville, kun joutuu kaupassa tutkailemaan sitä L-osastoa, kun oma koko normaalisti heiluu siellä xxs:n ja xs:n välillä... Tosin mun kuntoiluintoni lopahti tänään ihan tyystin. Kaksi viikkoa sitten pyysin miestä avuksi, hän kun on omatoiminen urheilija ja toimii itse itsensä personal trainerina, että jos hän laatisi mulle sellaisen kevyen ja helpon kuntoiluohjelman, sellaisen jonka voisi toteuttaa ennemmin 10 min joka päivä kuin puoli tuntia kolmesti viikossa rytmillä, ja mies sen tekikin. Arvatkaa, montako kertaa oon onnistunut sen 10 minuuttia päivässä ottamaan itelleni aikaa muuten kuin vasta yöllä, kun kaikki jo nukkuu? Kahden viikon aikana kahdesti, ja yöllä en todellakaan enää jaksa, kun haluan vaan nukkumaan. Eilen, kun olin kaksi tuntia ootellut, että mies saa omat hommansa tehtyä, että voisi sen 10 min pitää tätä nuorinta, eikä se sittenkään onnistunut, tempasin koko hemmetin ohjelman roskikseen ja totesin, että olkoon koko p*ska. Mies tapansa mukaan otti hernarit nenään kun mä en arvosta hänen vaivannäköään, eikä kuunnellut tippaakaan, vaikka yritin selittää, että mitä hiton arvostamista siinä on, jos mulla ei kerta kaikkiaan ole edes aikaa tehdä koko ohjelmaa. Ja tänään hän on koko päivän kiukutellut opinnäytetyöstressiään, se kun on huomenna menossa ekaan palautukseen. Alkaa vaan saamaan jo sellasia mittasuhteita toi kiukkuilu, että mä lupasin jo itselleni äitienpäivälahjaksi ottaa avioeron.