Laittaisitko kesken?

katusutariina

katusutariina

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Ihan silkasta mielenkiinnosta, kun mietiskelen kaikkia ihan ihme juttuja muutenkin [:D] Mikäli olisit raskaana, ja sikiöllä todettaisiin joku vaikeampi kehityshäiriö, keskeyttäisitkö raskauden? Toivottavasti tämä ei nyt mene tappeluksi, jokaisellahan on tietysti tähän oma mielipide.
En laita vastausvaihtoehdoksi lainkaan "en tiedä" tai "riippuu", koska ne on liian helppoja vastauksia. Eli ihan kärkistetysti mennään..
 
Vastasin en. Mulla on ikää kohta 38 ja keskusteltiin tästä miehen kanssa kun alettiin tätä vauvaa suunnittelemaan. Päätettiin et vastaan otetaan oli mikä oli. Jos täysin varma kuolema olisi ollut edessä vauvalle, oltais saatettu keskeyttää mutta muuten ei. Itse en voisi tappaa lastani missään tilanteessa joten tuo "varma kuolema" tilannekin olis varmaan epätodennäköinen...
 
Vastasin etten pistäisi kesken.. Ollaan miehen kanssa mietitty tätä, ja todettiin että kesken ei laitettaisi. Täytyy ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne annetaan. Toki siinä tilanteessa asiat tulisi varmasti mietittyä uudelleen kehityshäiriön vakavuudesta riippuen, mutten usko sen silti vastaustani muuttavan. Se vain tuntuu siltä kuin tappaisin oman lapseni.. Kyllähän siihen pikkuiseen rakastuu jo heti odotuksen alusta asti! [:)]
 
[&:] tosi pahan hän heitti sieltä..[:)]
näitä asioita varmaan jokainen äiti miettii ja pohtii kun jokainenhan toivoo tervettä lasta. nää on niin monisäikeisiä juttuja. jokaisella lapsella on oikeus syntymiseen.. elämiseen ja hyväksymiseen. mutta hoitoalalla työskennelleenä juuri vaikeasti kehitysvammaisten lastenpäiväkodissa olen nähnyt niin paljon kaikenlaista niin äidin itse aiheuttamia kehityshäiriöitä (esim fas) että sitten "luonnollisesti" tulleita kehityshäiriöitä.. kaikki ne lapset ovat olleet ihania jokainen omalla tavallaan. [:)] vaikka työtä ja huolta niistä perheistä ei todellakaan puutu. on rankkaa hoitaa täysin kehitysvammaista lasta 24/7.. kuinka paljon se vaatii aikaa, rahaa, muiden ihmisten tukea ja hermoja. sekä voimavaroja..niin ja ennenkaikkea rakkautta.
itse olen valmis ottamaan vastaan lapsen oli se sitten kehitysvammainen tms tai sitten ihan "normaali"..vaikka ajatus pelottaa todella paljon. mieheni onkin pohtinut asiaa todella paljon ja pelkää ihan hirveesti sitä vastuuta ja työtä mitä sellainen tuo tullessaan kun "normaalinkaan" kanssa se arki ei ole aina niin rauhallista.. :) ja helppoa.

en todellakaan lähde tuomitsemaan äitiä joka tekee sen todella vaikean ja rankan päätöksen keskeyttää raskaus ilmi tulleen kehityshäiriön takia. se ei varmaan tule olemaan helppo päätös ja vierestä seuranneena tiedän että sillä päätöksellä voi olla todella pitkät moni vuotiset vaikutukset. kyllä äidillä silti on oikeus päättää itse haluaako/pystyykö elämäään kehitysvammaisen lapsen kanssa. onha siinä ajateltava myös sitä lapsen tulevaa elämää. haluaako tiedosta huolimatta synnyttää kehitysvammaisen lapsen elämään joka ei tule olemaan lapsellekkaan helppo.... nää on niin vaikeita juttuja eikä varmastikkaan helppoja päätettäviä.
 
No minä nyt sitten oisin vastannut sen riippuu.. [:D] Joten en painanut kumpaakaan.

Meillä kun lapsella pelättiin hyvin vaikeaa munuaissairautta(elinsiirrot, kovat lääkkeet.....), päätimme, että vaikka lapsi sairas olisikin, se otettaisiin sellaisena vastaan.
Keskeytykseen olisimme päätyneet jos lapsella olisi esim vaikea kromosomihäiriö kuten trisomia 18.
 
Vastasin kyllä, tosin riippuisi kehitysvamman laajuudesta. Sillä vaikka omia voimavaroja olisikin, niin olisi mietittävä asiaa myös sen lapsen ja hänen ihmisarvonsa kannalta.. Niin kuin en itsekään ikinä haluaisi kohtaloa, jossa olisin sidottuna pyörätuoliin tajuamatta maailman menosta paljon mitään, niin en sellaista haluaisi lapsellenikaan. Mutta toisaalta olen myös työskennellyt nuorempana esimerkiksi down- ja fis-lasten parissa, ja siellä olen nähnyt monta niin ihanaa persoonaa, etten lähtisi esimerkiksi down-diagnoosin takia raskautta keskeyttämään.
Vaikeita asioita nämä ovat, joita jokaisen odottajan olisi kuitenkin hyvä miettiä.. Ikinä ei tiedä, vaikka itse joutuisi sen päätöksen eteen yht´äkkiä.
 
Vastasin kyllä. Nyt on helpompi sanoa noin, mutta en tiedä olisiko se sitten tilanteen tullessa niin helppoa. Minustakin down-lapset ja ns. lievemmin kehitysvammaiset lapset ovat aivan ihania ja heistä huokuuu se elämän ilo ja halukkuus eli toisin sanoen heidän elämänsä voi olla aivan tavallista, hyvää elämää. Mutta jos kyseessä olisi tosi vaikea vamma, joka edellyttäisi useita leikkauksia, lapselle kärsimystä, heikon elämänlaadun, eikä elämä olisi enää ihmisarvoista, keskeytystä kyllä harkitsisin. Vaikeatahan se toki on tietä täysin, miten kehitysvammainen lapsi kokee ja tuntee asiat..Toisaalta vaikea vamma voi tulla myös myöhemmin terveelle lapsellee esim onnettomuuden myötä, eikä lasta silloinkaan hylätä. Itse myös miettisin omia voimavarojani, että kuinka jaksaa henkisesti sekä fyysisesti lapsen hoitoa, mutta toisaalta ole todennut elämän olevan tarpeeksi vaikeaa välillä muutenkin ja aina sen kuitenkin kantavan tavalla taikka toisella. Mulla on nyt tämmösiä vähän juupas eipäs pohdintoja, mutta kuiteskin nyt vastasin sen kyllä, kun oli vaan kaksi vaihtoehtoa. Tästä aiheesta saa kyllä varmasti tosi hyvää keskustelua. Mutta vaikea vaikea aihe...
 
Täytyy vielä todeta, että todella vaikea kysymyshän tämä on, enkä todella usko, että täällä ruvetaan ketään tuomitsemaan vastauksestaan. Vaikeahan sitä on itselleen sitä tilannetta kuvitella, ja tietää miten sitten asiaan suhtautuisi. Tosiaankin riippuu paljon varmasti kehityshäiriön vakavuudesta, jos lapsella ei olisi mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen "ihmisarvoiseen" elämään, ja tuntuisi että lapsi enemmän vain tulee kärsimään, niin ehkä silloin joutuisi ratkaisua vielä miettimään. Nyt kuitenkin uskon, etten keskeytykseen pystyisi.. Ja tosiaan eihän sitä tiedä mitä vammoja lapselle tulee vanhemmalla iällä, eikä silloinkaan voi lasta sen takia hylätä.. Vaikeita asioitahan nämä ovat, eikä varmasti ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua tähän kysymykseen..
 
Itse tietäisin mitä tekisin, lähes joka tapauksessa, eli keskeyttäisin. Sivusta seurannut ja töissäkin ollut kehitysvammaisten erilaisissa hoitoyksiköissä ja nuo vahvistanut mielipidettäni. Eniten kieltämättä herätti työskentely iäkkäiden kehitysvammaisten yksikössä. En kuitenkaan sano, että se olisi ainut oikea tai tyrkyttäisin sitä muille. Jokainenhan tekee sen ratkaisun omien mielipiteidensä, toiveiden, jaksamisensa, elämäntilanteen ja muiden mukaan.
Tämä kuuluu niin siihen kategoriaan, mistä ei hirveästi keskustella, vaikka kaikilla tuo käy luultavasti "muutaman" kerran mielessä, joten meinasinkin että tällälailla avoimesti/anonyymisti on mielenkiintosta kuulla toisten ajatuksia tuosta aiheesta.
 
Ehdottomasti keskeyttäisin. Nostan hattua heille jotka eivät niin tekisi.
Pikkuveljeni on vaikeasti vammainen, hän on minua 10 vuotta nuorempi joten alusta asti olen hänen hoidosaan ja elämässään ollut mukana ja muistan ne vallan hyvin... Se on rankkaa niin perheelle kuin lapselle itselleenkin, ja sitä elämää hyvin läheltä seuranneena sanon suoraan että mielestäni se ei ole elämisen arvoinen elämä. En siis missään nimessä tahtoisi lastani ehdoin tahdoin maailmaan sellaista elämään, minusta se toinen vaihtoehto on armollisempi. Noniin, tässä mun puheessa käy aika hyvin ilmi myös mun kanta armomurhiin... [:D]
Mutta onko mikään testi täysin varma? Voi käydä niin että sanotaan lapsesta tulevan vammaisen, ja lapsi onkin täysin terve. Voi käydä myös toisinpäin, joten kuka on pätevä tätä "ennustamaan"? Toisaalta olisi parempi ettei sellaisia menetelmiä olisi keksittykään noita asioita paljastamaan, on helpompaa kun ei tiedä.
Kenenkään ei pitäisi joutua miettimään tälläistä, eikä varsinkaan tekemään tuollaisia päätöksiä. On totta ettei toisen ihmisen hengen pitäisi olla kiinni toisesta ihmisestä, ihmisluonto kun tunnetaan...
Älkää vihatko minua nyt, eikös mielipiteiden erilaisuuskin ollut rikkaus..? [;)]
 
Kyllä keskeyttäisin ja tätä jouduin jo vähän pohtimaankin, kun olimme alkuraskauden aikana lapsivesitutkimuksissa. Mieheni kanssa olimme molemmat yhtä mieltä, etteivät meidän resurssimme riittäisi huolehtimaan kehitysvammaisesta lapsesta. Niin raakaa kuin se onkin, mutta jos valinnan mahdollisuus annetaan, on päätöksiä tehtävä.
 
Ihailen kovasti niitä, jotka valitsevat toisin, enkä halua arvostella kenenkään päätöstä.
 
ei meilläkään varmastikkaan ne resurssit riittäisi kehitysvammaisen lapsen hoitamiseen...siinä mieheni on aivan oikeassa keskeyttämisen suhteen.. itse en vaan pystyisi siihen. (varsinkaan nyt kun tää raskaus oli monen vuoden yrittämisen tulos.. entä jos ei saataisikaan edes uutta mahdollisuutta?) me käytiin paljon näitä keskusteluja kun ystäväpariskuntamme keskeytti raskauden kun lapsella ei ollutkaan kaikki hyvin (todettiin vaikeasti kehitysvammaiseksi) ja mieheni oli täysin samaa mieltä heidän kanssaan. ymmärsin heidän kantansa ja tekonsa ihan täysin,mutta silti se tuntuisi niin julmalta ja pahalta. vaikka kuinka niitä faktoja mulle esiteltiin että niinkin vaikeasti kehitysvammaisella lapsella kuin heille olisi tullut, ei elämän laatua olisi voitu parantaa millään tavalla ja onko se edes elämää istua napottaa pyörätuolissa eikä maailmasta tajua juuri mitään...
en tiijä olisiko valitani toinen jos joutuisin valinnan eteen. nyt vaan tuntuu etten voisi keskeyttää. eihän sitä kyllä varmaksi voi sanoa.. se riippuu niin monesta asiasta.
 
Meille on tulossa sydänlapsi, vakavimpiin sydänvikoihin kuuluva sydämen rakennepoikkeama. Tämä tuli ilmi rakenneultrassa. Siihen aikaan vauvamme jo liikuskeli masussa ja oli totaalisen mahdoton ajatus, että tappaisimme tuon pienen suloisen, elävän lapsemme. Emme myöskään uskaltaisi luottaa siihen, että saisimme toisen lapsen, jos vaan keskyttäisimme tämän ensimmäisen tästä pois alta ja "vaatisimme" terveempää tilalle. On täysin mahdollista, että tämä vauvamme on elämämme ainoa mahdollisuus jälkikasvuun. Tästä sydänviasta elossaselviämisprosentti leikkausten läpi on noin 50%. Kävimme myös lapsivesipunktiossa, koska lisäviat olisi edelleen heikentänyt selviämismahdollisuuksia. Jos kromosomeissa olisi ollut häikkää, niin siinä tapauksessa olisimme harkinneet keskeytystä. Mutta en osaa sittenkään sanoa 100%, mitä olisimme tehneet. En osaa myöskään sanoa, mitä olisin ajatellut jostain toisenlaisista kehityshäiriöistä, esim. jos olisi varmasti tiedossa etukäteen, että lapsi on kutakuinkin "vihannes", niin silloin ehkä olisimme keskeyttäneet. Meidän viassa ei tiedetä etukäteen, mikä tulee olemaan lapsen toimintakyky, se voi olla laidasta laitaan, parhaimmillaan lähes normaalin lapsen tasoa. Jos huonosti käy, voi tulla halvauksia ja oppimishäiriöitä ja monenlaista muuta sairautta siihen mukaan. Mutta koska on mahdollisuus melko hyväänkin elämään, niin emme voi heittää tätä mahdollisuutta hukkaan. Toivomme vain parasta tietenkin. [:)]

Rv. 37+5
 
Minä oon ajatellut sen niin, että jos joku vakava kehityshäiriö havaittaisiin niin teoriassa keskeyttäisin. Toinen juttu on sitten se, pystyisinkö vaikka nyt tässä vaiheessa sitä enää tekemään, ja epäilen. Mutta siinä on niin monta seikkaa mitä pitäisi miettiä. Esimerkiksi tulevat sisarukset, miten paljon erityislapsi vie heiltä aikaa ja vanhempien huomiota. Toiseksi juuri se oma jaksaminen, siinä sitoudut elämään loppuelämäsi lapsen kanssa joka ehkä fyysisesti kasvaa mutta ei henkisesti. Ja sitten kun aika vanhemmista jättää, mitäs sitten? Ja on se lapsenkin kannalta, minä en tietysti pysty määrittelemään mikä on ihmisarvoista elämää mutta jos se elämä on täysin riippuvaista hoidosta koko ajan...

No, tosi vaikeita juttuja. Etenkin kun itselläni ainakin tuli jo niin alussa aivan uskomattoman vahva side jo siihen pieneen solumölleröön, että miten siitä sitten tieten tahtoen voisi luopua? On tosi monta puolta tässä asiassa.
 
Viirukhan: Luin ihan tippa linssissä täällä sun kertomaasi pikkusiskostasi [:(] <3. Juuri näin mä olen jotenkin asian omalta osaltani kuvitellutkin kai, sä puit sen sanoiksi. Me myös keskusteltiin lasten kanssa siitä jos vauva olisi osoittautunut vammaiseksi, halusin että he saavat sanoa myös mielipiteensä mitä tehdään. Kaikki olivat sitä mieltä että vauva syntyy semmoisena kuin syntyy (kuopus ei kyllä tainnut ihan ymmärtää mutta peesasi isoja).
 
Jos lapsella olisi "vain" fyysinen vamma tai poikkeama, emme missään nimessä laittaisi kesken. Mutta jos vamma vaikuttaisi lapsen henkiseen ja kognitiiviseen kehitykseen (esim. down ja muut kromosomipoikkeavuudet yms) laittaisimme kesken. Keskusteltuamme asiasta jo kauan ennen kuin tämä lapsi laitettiin alulle totesimme, että emme voisi tehdä sitä parisuhteellemme - tiedämme että se ei sitä kestäisi pidemmän päälle. Surisimme kyllä yhtälailla eikä se helppoa olisi missään tapauksessa, mutta olemme päättäneet pitkien keskustelujen jälkeen että se olisi kuitenkin paras ratkaisu kaikkien kannalta.
 
Itse olen tehnyt töitä kehitysvammaisten kanssa, ja nostan hattua kaikille niille vanhemmille, jotka jaksavat sitä arkea. Olen huomannut, kuinka nuokin lapset ovat omalla tavallaan ihania ja niitä rakastaa yhtä paljon tai enemmänkin kuin tervettä lasta, mutta täytyy sen silti olla raskasta. Olen toiminut lähinnä vaikeasti kehitysvammaisten kanssa, ja tiedän miten ihan arjen pyörittäminen on vaikeaa, kun jaloissa on 12-vuotiaan kokoinen pikkuvauva, jolle pitää vaihtaa vaipat, syöttää, pukea jne.

Eikä tilanne välttämättä ole paljoa helpompi niillä, joilla on vain lievästi kehitysvammainen lapsi. Olen itse nähnyt, kuinka näillä lievemmin kehitysvammaisilla ihmisillä on usein sitten muita ongelmia, etenkin mielenterveyden kanssa. Miten toimia lapsen tai nuoren kanssa, jolla on esim. pakko-oireita, aggressiivisuutta tai ADHD-oireita, ja jolle ei "järkipuhe" mene päähän kuten ikätovereille. Lapsi saattaa ulkoisesti näyttää ihan terveeltä, joten etenkin vieraiden voi olla vaikea ymmärtää, miksi lapsi käyttäytyy miten käyttäytyy. Ainakin minun on ollut vaikea toimia näiden lapsien kanssa. He osaavat joskus olla niin ärsyttäviä! Kun oma pinna alkaa palaa, ei aina jaksa muistaa, että minkä nämä lapset voivat ongelmilleen.

Itse en tiedä, kumman kokisin pahemmaksi - lapsen fyysisen vai psyykkisen sairauden. Riippuu varmaan siitä, millainen olisi lapsen oirekuva. Älyllisesti kehitysvammaisen lapsen, jolla ei ole muita merkittäviä (fyysisiä tai psyykkisiä) lisäongelmia, elämä voi kuitenkin olla mielekkäämpää kuin vaikeasti liikuntavammaisen, mutta normaaliälyisen lapsen. Vaikeasti CP-vammaisten, mutta psyykkisesti terveiden lasten ja nuorten parissa olen huomannut, kuinka elämä on heille yhtä kamppailua siitä, että he saisivat elää niin normaalia elämää kuin vain mahdollista. Silti vamma rajoittaa niin paljon. Pahimmillaan sinut puetaan ja syötetään, joku muu pyyhkii takapuolesi ja istut päivät pyörätuolissa muiden lykittävänä. Järki pelaa mutta kroppa ei tottele, mikä voi olla aika tuskallista.

Sikiöajan seulonnat ovat siinä mielessä ongelmallisia, että vaikka jokin poikkeavuus havaittaisiin, se ei kerro, millaista lapsen elämä tulisi olemaan. Esim. Downin oireyhtymää sairastavia pidetään usein herttaisina ja aurinkoisina ja helppoina, mutta ei niin välttämättä ole. Näillä lapsilla on usein vauvana syömisen ongelmia, oireyhtymään kuuluu sydänvikoja, kuulon ongelmaa ym. Älyllinen tasokin vaihtelee huomattavasti, osa Down-lapsista on hyvin vaikeasti kehitysvammaisia.

Sitten täytyy muistaa, niin Down-lasten kuin kaikkien kehitysvammaisten kohdalla, että vaikka heidän hoitoaan jaksaisi jopa 10  vuotta, niin entäpä 20, 30 tai 40 vuotta, kun itsekin vanhenee ja väsyy? Minne sitten oma lapsi laitetaan, kun hänestä ei enää jaksa tai kykene huolehtimaan? Miltä tuntuu ihmisestä, joka on ikänsä elänyt samojen ihmisten kanssa samassa ympäristössä, joutua vieraaseen paikkaan, kun käsityskyky ei riitä ymmärtämään asiaa?

Jos saisin sairaan lapsen, rakastaisin sitä ihan yhtä paljon kuin tervettä lasta, ehkä jopa enemmän. Kuitenkin, kun osaan aavistella, kuinka raskasta olisi vammaisen lapsen kanssa, voisin ainakin teoriassa laittaa raskauden kesken. Kyse ei olisi vain omasta edusta ja parisuhteen kestosta, vaan myös lapsen elämästä. Silti käytännössä voisi olla vaikeaa laittaa kesken tässä vaiheessa. Ajattelisin kamalasti sitä, kuinka tuo pieni on jo oikea ihmisen alku, joka tuntisi suurta kipua ja tuskaa, kun se tapettaisiin. Olisiko minulla siihen oikeutta? Kurja kyllä, nykyään vanhemmat joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Kenellä on oikeus tappaa mahdollisesti sairas lapsi? Kenellä on oikeus antaa sairaan lapsen kärsiä mahdollisesti vuosia? Aina joutuu tekemään valinnan, päättämään toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta. Tavallaan on onni, ettei kaikkia vammoja voida havaita tai ennustaa etukäteen, vaikka lapsen sairaus voikin silloin olla suuri shokki.
 
Takaisin
Top