La marraskuu 2016

ellami sanoi:
Onko kukaan huomannut että oma mieliala olisi jotenkin laskenut loppuviikoilla? Aavistuksen allapäin ja peloissaan tulevasta? Vetäytyy omiin oloihin? Mä en yhtään muista aiemmista tämmöistä, mutta nyt oon tällä viikolla havainnut tämmöistä.
Click to expand...

Minä! Mua on nyt tällä viikolla alkanut pelottaa aika paljonkin tuleva ja jotenkin on epävarma olo. Ajatuksissa pyörii esim. että olenko valmis äidiksi, olenko hyvä äiti, elämä tulee muuttumaan aivan täysin ja mitä en voi sitten enää tehdä yms miten elämä rajoittuu ja millaista elämästä sitten tulee lapsen kanssa ja miten kaikki muuttuu muutenkin ja miten parisuhde muuttuu ja kyllästyykö mieheni minuun ja mitä jos en saa muodostettua sidettä lapseeni.. Ihan hullua miettiä tuollaisia? Miehelleni olen puhunut näistä ja se pitää mua ihan hassuna kun tommosia mietin :D
Tuntuu että nyt yhtäkkiä tämmöiset ajatukset ovat vallanneet mieleni. Lapsi on toivottu ja haluttu tietenkin, eikä aikaisemmin tällaista ole päässä liikkunut. Tulee sellainen olo että oon kamala ihminen..
 
Ellami, minä olen! Välil on parempia hetkiä ja välil taas tuo alakuloisuus valtaa mielen. Sit oon huomannu et oon normaalia itkusempi. Toki osittain se johtuu väsymyksestä mut en mä nyt kaikkee senkää piikkiin laita.. mut kyl mä välil mieluusti hakeudun omiin oloihini miettimää ja pohtimaa asioita.

Mä ootan ensimmäistä,ja viime aikoina on alkanu vähä pelottamaa. Tai no pelko ei oo oikee sana,enemmä ehkä jännittää.. mies onneks kuuntelee ja lohduttaa,se on jo kolmatta kertaa asialla.. aluks se ärsytti ku ei olla tasavertasia mut nyt ei enää nii ärsytä.. eileki pötköteltii sängyl sylikkäin ja juteltiin näistä mun tuntemuksista.

Rv 35+1
 
Järvenpään Lidlissä oli vielä niitä vartalotyynyjä ja mun IHANA mies toi mulle semmosen yllärinä!

Mä silloin kun täällä niistä ekan kerran tuli puhetta kävin Hämeenlinnan, Riihimäen ja Hyvinkään Lidlit ja mies kävi työpäivän aikana muutamissa Lidleissä pk-seudulla ja ei ollu yhdessäkään.

Saas nähdä, jos helpottais löytämään asennon jossa närästys helpottais edes vähän.

Mä olen tietoisesti jättänyt kaikkea pientä puuhaa näille viimeisille viikoille, että en ehtisi liikaa märehtiä tulevaa. Olen sen verran suomalainen melankolinen luonne, että toimettomuus ei ole hyväksi, kun sitten alkaa kaiken kelailu ja ylianalysointi.

Mutta on varmaan oikeesti täysin luonnollista miettiä tulevaa pelonsekaisin tuntein. Lapsi muuttaa kuitenkin aina elämää syntyessään. Lapsi tuo mukanaan uuden ihmissuhteen ja samalla me synnytään vanhemmiksi. Ja muistan itse esikoisesta miettineeni, että synnytyksen jälkeen tulen olemaan lopun ikääni synnyttänyt nainen... se tuntui jotenkin lopulliselta, vähän samalta kuin aikoinaan neitsyyden menettäminen... en tiedä saatteko tästä kiinni.

Nyt mietin lähinnä kauhulla ja hysteerisellä naurulla kuinka jäätävä sirkus tästä syntyy neljän lapsen kanssa ja menetänkö ne loputkin jäänteet mielenterveydestäni. :D
 
Mulle on tullut sellainen pelko ja epävarmuus nyt päälle. Synnytys luo oman pelkonsa mutta kyllä mua vähän ahdistaa tuleva siinä mielessä, että mitä jos en osaakkaan tai mitä jos musta ei olekkaan tähän. Sitten samalla pelkään omia ajatuksiani, että jos ajattelen näin negatiivisesti niin tää kostautuu mulle jotenkin tosi pahasti..
 
Hyvä kuulla etten oo ainut, niinkun arvelinkin. Täälläkin neljäs tulee ja isommat on omatoimisia jne. Mutta siinäpä se tasapainoilu huomion kanssa. Mulla on alkanu puskea ikävät muistot ajasta jolloin kolmonen syntyi ja keskimmäinen oli just täyttänyt 1v. Se oli etittäin stressaavaa aikaa, näin jälkeenpäin ajateltuna. Parisuhde oli jo mennyttä, yhtä tappelua ja pakolla yhdessä pysymistä kun on lapset. Tilanne on nyt täysin uusi. Mies on mukana jo raskausaikana ihan täysillä. Lapset on kasvanu. Ja sepä, kun lapset seilaa kahden kodin väliä, on jo aiemmin mulle ollut kova paikka niin saati nyt. Etteivät vaan koe ulkopuoliseksi itseään.
Ja tietenkin pelottaa kuin käy parisuhteen.
Sitten tulee ne itsesyytökset että mitäs et miettinyt asiaa oikeen kunnolla aiemmin. No, jos ihan kaikkea tosi tosi paljon miettis niin mitään ei ikinä tapahtuisi.
Ja kai tää kotona oleskelu pistää vähän liikaa miettimään..... mies hokee että ei oo hätää, hyvin kaikki menee, minä vaan itkeä tihrustan että entä jos ei mee. Pöh.
 
Täälläkin nousee käsi, kun alakuloisuudesta kysytään. Kun liikkuminen on alkanut olemaan niin kamalan vaivalloista. Alapää on niin kipeä, että välillä tulee ääneen huudahdettua. Koiran ja esikoisen kanssa lenkkeily on ihan tuskaa. Miten ihmeessä kykenen vielä reilun kuukauden niiden kanssa "lenkkeillä"? Esikoisen odotusaikana en muista näitä alapääongelmia, mutta nyt niitä riittää! Tuntuuko tai onko teidän paikat ihan selkeästi turvoksissa? Ihan kuin sieltä olisi pää syntymässä hetkenä minä hyvänsä :eek:

Ja nyt on alkanut jännittää/ahdistaa se, että miten pärjään kahden vaippapöksyn kanssa kun mies lähtee töihin, esikoinenhan on silloin 1v7kk. Miehen työpäiväthän on tyyliin 7-19...
Ja mitenhän tuo esikoinen suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Ja sitten on tulossa se esikoisen leikkaus jossain vaiheessa. Ja minun äidiltäni leikataan käsi vielä tämän vuoden puolella, kuka sitten auttaa? Ei pitäisi edes miettiä näitä, mutta välillä tulee näitä epätoivon puuskia. Eikä esikoisen uhma auta asiaa yhtään, kun jokaikisestä asiasta pitää vääntää. Kyllähän me kuitenkin pärjätään! Vauva-aika nyt menee vaikka kynsillä katosta roikkuen ja eiköhän siitä kerkiä nauttimaankin.

Rv 34+0
 
Mä välillä ihan säikähdän omia ajatuksia. Mitä lähemmäs h-hetkeä mennää ni alkaa pohdituttaa.. suurin pohdintaa herättänyt kysymys on ollu "vieläkö voi perua?". Lisäks päässä pyörii kysymykset: Entä jos en oikeesti haluakaa lasta? Voisko joku synnyttää mun puolesta? Mitä jos mä rikon sen vauvan? Entä jos en osaa olla sille hyvä äiti? Tai mitä jos se vauva vihaa mua?! Mitä jos sille tapahtuu jotain?
Tää vauva on mun kaikkeni. Kauan toivottu. Haluttu. Ja erittäin rakastettu nyt jo. Ja hyvin hyvin tärkeä,oon miettiny et kui joku jota ei vielä ole voi olla näi tärkeä?! Mä olen halunnu lapsia jo yli 10v, mä oon aiemmin uskonu et musta on äidiks mut miks tää epävarmuus on nyt iskeny?! Miks nyt ku laskettu aika on ihan nurkan takana..

Miehelle totesin et jospa mä sittenki kannan tätä palloo viel vaik kolme vuotta. Se kysy et miks,ni vastasin et sit mäki oisin jo aikuisempi. Jotenki tuntuu et oon iteki vielä ihan lapsi,vaik täytänki kohta 29v...
 
Nepsu87, niin samanlaisia ajatuksia käyn itekki läpi! Ja oon luullut että oon jotenkin vielä lapsen kengissä kun oon niin epävarma mun kyvystä olla äiti. Vaikka eihän kukaan voi tietää mitä se loppujen lopuksi on ennen kuin sen kokee. Tämä lapsi on myös suunniteltu, haluttu ja rakastettu mutta samaan aikaan kaikki on pelottavaa ja uutta. Oon kuitenkin ajatellut että ehkä juuri nämä ajatukset ovat sitä tietynlaista kypsyyttä, haluaa pystyä täyttämään äitiyden tuoman vastuun eikä vain heittäydy suin päin tuntemattomaan. No, joka tapauksessa oon myös rauhoittanut itseäni ajatuksella että eiköhän se vauva ole se kuka viime kädessä siihen äitiyteen kasvattaa <3

Pikkumyy 37+0 (täysiaikaisuus saavutettu!!)
 
Todellakin on alakuloa ilmassa! Tossa jo aiemmin mietin, että pitäiskö tänne tulla avautumaan, kun ei oikeen muita oo kenelle vois avautua. Neuvolatäti menee ihan "hysteeriseks" jos sille mainitsee et on vähän allapäin, mies ei vaan ymmärrä eikä jaksa kyllä kuunnellakaan, kun on niin paljon "omia huolia". Parit ystävät kenen kanssa vois jutella, on niin kiireisiä töiden ja perheidensä kanssa että ei auta nyt tähän hätään...
Siis oikeesti ittelläkin on jopa tullut mieleen toi että "voisko vielä perua!?!"
Ja mahdanko rakastaa tätä lasta yhtä paljon kun meidän kahta aiempaa? Jaksanko ihan oikeesti? Ja sitten kun se paniikki- ja ahdistushäiriö taas nostaa päätään? :confused005

Ja sekin vielä että on niiiiiiiin kamalan hirveen ruma olo!
Ruma tukka, vaatteet aivan sikaepämukavia ja kauheita lötköjä, jättimäinen kroppa, itkuinen ja muutenkin omasta mielestä ärsyttävä ja kokoajan kiukkuinen. (en tiedä onko perää tossa, mut omasta mielestä oon :sad001).

Blaaaaaah!!:arghh:
 
Kiitos mietteistänne. Niillä harmituksen hetkillä ei ihan muista että kuuluu asiaan. Minä olin ennen hirmu hyvä pitämään kaiken sisälläni ja kiukku vaan kasvoi. Nykyinen mies opetti mut puhumaan ja päätin ihan itsekin että olkoon kuinka typerä asia mun mielestä tahansa niin sanon ja itken sen nähden. Niinpä nukkumaan käydessä eilen tuli kunnon vesiputoushysteerinen itkukohtaus ja sanoin kaiken. Kyllä helpotti. Mutta ei se tulevan pelko hävinnyt. Mie en yhtään siedä epävarmuutta.
Pelkään että mulle tulee synnytyksen jälkeinen masennus vai joko se alkoi nyt? Pelkään että oon ihan hirviö jossain kohtaa kun laitan kolmea kouluun/eskariin, vauva itkee, koira roikkuu puntissa ja kaikki on sekasin. En yhtään siedä sotkua omassa kodissa (muualla se on jopa kodikasta).

Mulla myös möhkö, ruma olo. Takki ei mee kiinni, miehen takkia en todellakaan laita, hihat roikkuu jne. Ärsyttää kun ei ookaan nyt perus positiivinen ja pirtee. Liikkuminen on hankalaa....

Näillä ajatuksilla mietin illalla että mä taidan olla ihan pimeä. Enkä miekään näistä kerro kellekään kaverille. Ei ole niin läheistä raskaana olevaa tms. Mulla oli tosi hyvä ystävä, mut hänellä ei ole lapsia ja vuosien myötä ollaan erkaannuttu. Nyt kun menin naimisiin, tää "ystävä" veti kunnon porot nokkaan. Koska mies ei oo hänen mielestä mulle hyvä... hohhoi. Itse olen vaan ylpeä, kuinka me on miehen kans selvitty vaikeuksista ja kasvettu yhteen. Kaikki ei vaan ajattele samalla tavalla.
Luin muuten illalla, että nää pelot ja "voiko tän perua" ajatukset on ihan normaaleita.

Hyvää viikonloppua kohtalotovereille ;)
Tää on kyllä hyvä ryhmä!
 
Samanmoisia ajatuksia täälläkin pyörii. Nyt tosin ollut niin paljon puuhaa, ettei liikoja ehdi pähkäillä. Mutta toisaalta asiat on myös tärkeä käydä läpi.

Mulle kun toinen tulossa niin miettii voiko toista rakastaa niin paljon kuin esikoista, vaikka varmasti voi. Samaten mietityttää suhde miehen lapseen, kun sen elämässä ei ole edes pikkulapsivaiheessa ollut ja vaikka tosi hyvin tullaan juttuun ja pidän oikein paljon niin ei se silti sama ole kuin oma. Onneksi pojalla on kuitenkin oma äiti elämässä vaikka meillä enimmäkseen asuukin. Ja tietysti kohtelen kaikkia mahdollisimman samalla tavalla. Mutta tähän vaikuttaa toki myös ikäkin. Miehen poika jo esiteini eikä nysväile kainalossa halimassa samoin kuin oma ekaluokkalainen.

Myös parisuhde jännityttää. Itsestäni tiedän, että uppoudun aika täysillä äitiyteen ja etenkin ekan vauvavuoden aikana on todella vaikeaa revetä miksikään ihanaksi vaimokkeeksi. Siinä pitää yrittää vähän tsempata ja puhua miehen kanssa. Miehen kanssa ollaan jo sovittu, että heti kun pystyy niin välillä lähetään kaksin johonkin vaikka Tallinnaan tai kylpylään yöksi tai pariksi ja muutenkin pyritään välillä muistamaan myös parisuhde.

Nyt myös pitää yrittää malttaa nukkua vaikka väkisin silloin kun voi. Esikoisen syntymän jälkeen sitä porskutti jollain pyhällä energialla aikansa, eikä malttanut ja osannut nukkua. Sitten sitä putosikin yhtäkkiä suorilta jaloilta. Ei voi suositella.

Mulla on pari sellasta ystävää, joiden kanssa periaatteessa voi puhua mistä vaan, mut kumpikin lapsettomia, ettei hirveesti viitsi näitä jauhaa. Nää foorumit on kyllä ihan parhaita! Mä kirjottelin esikoisen odotusaikaan 8v. sitten helistimessä ja meitä on edelleen ryhmä Helistimen helmitaaperot. Siellä vieläkin kirjoitellaan esim. koulun alkuun liittyvistä jutuista ja kaikista lasten eri vaiheista yms. Monet tuntuu vanhoilta tutuilta vaikken ole livenä nähtykään. On kyllä niin mahtavia tällaiset ryhmät. [emoji4]
 
Mulle on nyt tullut kamala pelko liittyen kohtukuolemaan. Kun viikot alkaa käydä vähiin niin silmille räpsähtää entistä enemmän juttuja täysiaikaisista vauvoista jotka ovatkin kuolleet kohtuun. Loppumetreille tässä stressataan..

Rv 35+0
 
Marras16, mulla on käynyt monesti mielessä sama asia, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kun ensimmäistä.. Mutta kun oon kertonut miehelleni tuosta pelosta niin alkanut samantien kuulostamaan tosi hölmöltä. Uskon että samanlainen rakkaus toiseen lapseen kasvaa <3

Varpahat muakin on alkanut pelottaan kohtukuolema.. Täytyy vaan yrittää pitää mielessä että se on kuitenkin aika harvinaista ja niitä kun tapahtuu niin on silloin vain paljon näkyvillä.
 
Ruma olo täälläkin. Hiukset ei miellytä nyt yhtään ja tämä iso olo :arghh: Ja kun meikatakaan ei jaksa kuin tosi harvoin.

Mä olen kahden edellisen kohdalla miettinyt vasta sitten kun vauva-arki on alkanut, että voisiko tämän perua. Siis vaikeina hetkinä on tullut mieleen, että mitä on tullut tehtyä. Onneksi vain hormonihuuruisena vauva-aikana.

Muistan kun mietin myös tuota, että voiko toista rakastaa yhtä paljon kuin esikoista. Kyllä voi! :love7 Mulle oli vain haaste alussa, kun esikoinen kävi koulua ja oli ongelmia koulunkäynnin kanssa samaan aikaan kun toinen oli hyvin haastava vauva. Ärsytti, kun tuntui että jouduin olemaan kova esikoista kohtaan ja vauvalle lepertelin. Yritin sitten mahdollisuuksien mukaan ottaa kahdenkeskistä aikaa esikoisenkin kanssa. Kohta pitääkin muistaa kahdenkeskinen aika kahden isomman kanssa!
 
Willa sanoi:
Hih meillä samat mitat ja syntymävuosiki näköjään :hilarious: tiedän siis miltä tuntuu susta jäätävän pallomahan kanssa!
Click to expand...

On tän kanssa kyllä aika haastavaa! Toivon jo niin pääseväni synnyttämään.Vielä ainakin pari viikkoa.Sitten ehkä käynnistetään.Sitä olen toivonut
 
Mullakin on esiintynyt nyt loppuvaiheessa välillä samaa kun monella muullakin, sellaista ajoittaista kevyttä paniikkia tulevasta. Että tätäkö me nyt oikeesti haluttiin ja onko meistä tähän jne. Vaikka tiedän vastauksetkin; kyllä, tätä me nimenomaan haluttiin ja kyllä, meistä todellakin on tähän.

En sillälailla osaa ja viitsi huolestua näistä ajatuksista, ne on ainakin mulle ihan tyypillisiä isompien muutosten edellä. Esimerkiksi jokaista mun koiraani olen panikoinut vielä pennunhakua edeltävänä iltana ja miettinyt voisiko jollain verukkeella vielä perua. Tyhmää, mutta kuitenkin kai ihan luonnollista.
 
Mulla noi ahdistavimmat ajatukset jo vähän takana päin. Tietenkin hetkittäin iskee se et mihin sitä on ryhtynyt ja miksei esikko nyt vaan riittänyt. Ja kun nyt kaksi kerralla paukahtaa ni käyn senkin osalta aika ihmeellisiä mietteitä läpi. Alku raskaus oli vaan niin rankka ja suoraan sanottuna täyttä paskaa kun sai miettiä että lopetetaanko kesken ja ovatko hengissä. Nyt kun heillä asiat hyvin ollut jo hetken niin ei sitä jaksa enää niin synkkiä ajatuksia käydä läpi tulevasta, vaikka rankkaa tulee olemaan. Olen myös päättänyt etten mieti enää et mitä vaurioita jättänyt, sen näkee sitten ja sitä murehditaan sitten.
Nyt on enää haikea olo enimmäkseen esikon puolesta kun on jo kummiski 5v et miten hän suhtautuu tähän muutokseen, miten pystyn olemaan hänelle tarpeeksi läsnä jne. Mutta on hyvä tukiverkko ja apua saan. Olisin ihan valmis jo luopumaan tästä mahasta ku alkaa henkinen puoli olemaan kunnossa, mutta fyysisesti kroppa alkaa olemaan aika koetuksella.
 
Voikukka9 sanoi:
Marras16, mulla on käynyt monesti mielessä sama asia, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kun ensimmäistä.. Mutta kun oon kertonut miehelleni tuosta pelosta niin alkanut samantien kuulostamaan tosi hölmöltä. Uskon että samanlainen rakkaus toiseen lapseen kasvaa <3
Click to expand...

Täällä myös ihan samanlaisia ajatuksia ollut. Varsinkin kun oon todella läheinen esikoisen kanssa, niin tuntuu jotenkin hassulta, että voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon. Ihan hassuja ajatuksia... Alakuloa siis täällä myös ajoittain :oops:
 
Mä mietin kans kakkosta odottaessa,että rakastanko yhtä paljon häntä,kuin esikoista ja pelotti myös,että osaanko kohdella heitä samanarvoisesti. Jokaista lastani rakastan yhtä paljon ja pyrin kohtelemaan tasavertaisesti. Tietysti ikä vaikuttaa siihen,mitä sääntöjä/vapauksia on isommilla ja pienimillä. Mutta kukaan ei ole lelli lapsi,ja kaikilla on samat säännöt,kukaan ei saa esim lyödä toista,oli iso tai pieni. Välillä joutuu joitain sukulaisia muistuttamaan,että samat säännöt kaikilla,välillä on käynyt niin että tyttöjen riehumiseen ei olla kommentoitu,mutta jos poika villiintyy niin sitten on joskus kuulunut,että liian villi poika ja oleppa kunnolla yms.
 
Täälläkin hetkittäin iskee alakuloinen olo ja näin on ollut kyllä koko raskauden ajan. Esikoista odottaessani olin tyytyväinen vatsan silittelijä, mutta nyt on aivan eri heittelevä mieli. Näytin miehelle mistä mikäkin vauvantarvike löytyy ja mitä kannattaa muistaa, jos en minulle sattuu jotain synnytyksessä. Mies ei ollut hirveän ihastunut ajattelutapaani. :sad001
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top