Mä oon jotenkin ollut vähän yltiöpositiivinen tämän raskauden aikana. Kohtukuolemaa olen kyllä pelännyt alusta saakka ja pelkään edelleen. Tällä hetkellä olen lähinnä kyllästynyt itseeni kun olen niin kömpelö ja touhuaminen ei onnistu samalla tavalla kuin normaalisti. Mulla on kahdesti tämän raskauden aikana tullut ajatukset "osaanko muka hoitaa vauvaa???" ja "kannattiko hankkia kolmatta kun nyt ollaan näiden kahden kanssa aika helpossa vaiheessa ja kohta meillä sitten on vauva joka on täysin riippuvainen aikuisesta jne". Vauvasta olen älyttömän innoissani ja en malttaisi odottaa, että millainen luonne sieltä tulee ja miten isoveljet suhtautuvat vauvaan kun nyt odottavat vauvaa jo niin kovasti ja ovat vauvasta iloisia. Mieskin on niin kasvanut isäksi näiden vuosien aikana, että kuvittelen tämän kolmannen vauva-ajan olevan sen takia jopa ehkä helpoin, esikoisen synnyttyä mies oli vielä niin hukassa isyytensä kanssa ja mäkin ihan varmasti äitiyden kanssa.
La marraskuu 2016
- Ketjun aloittaja Pilvisydän
- Aloituspäivämäärä
Täälläkin hetkittäin iskee alakuloinen olo ja näin on ollut kyllä koko raskauden ajan. Esikoista odottaessani olin tyytyväinen vatsan silittelijä, mutta nyt on aivan eri heittelevä mieli. Näytin miehelle mistä mikäkin vauvantarvike löytyy ja mitä kannattaa muistaa, jos en minulle sattuu jotain synnytyksessä. Mies ei ollut hirveän ihastunut ajattelutapaani.
Mä kans ku laitoin vauvan tavarat paikoilleen näytin miehelle. Mies ei yhtää innostunu"tarviiko mun muka tietää missä mikäki on?" Vastasin et tarvii ku ikinä ei jos vaikka kuolen synnytykseen. Jostai syystä tuo munkaa mies ei innostunu tästä ajatuksesta..vaa totes et nyt lopetat tommosen miettimisen ku kaikki menee hyvin.. ei mua oo oikeesti ees pelottanu ettäkö synnytyksessä vois joku mennä nii pahasti pieleen,en ees tiiä mistä tommonen ajatus tulikaa mieleen...
Fasu
Oman äänensä löytänyt
Mullakin on ollut alakuloa, lähinnä parisuhteeseen liittyen. Suhde on muuten hyvä ja hellyyttä on, mutta mua harmittaa, että vastuu monesta asiasta vauvan tuloon ja kodinhuoltoon liittyen tuntuu jäävän minulle. Olen ihan tietoinen, että useat naiset valittaa juuri tätä samaa asiaa eli ei varmaan mitenkään mullistava juttu. Mutta mua harmittaa, että jos esim. minä en vauvan vaatteita nyt kovaa vauhtia pesisi niin ne olisivat varmaan tuolla huoneen nurkassa muovipusseissa vielä pitkälle ensi vuoteen... Hohhoijaa. Jos jotain pyydän niin sen mies kyllä tekee oman aikataulunsa mukaan, mutta mua harmittaa se ettei huomaa / jaksa / muista tehdä oma-aloitteisesti.
Mua on myös alkanut pelottamaan se, että jos vauvalle nyt tapahtuisi jotain kamalaa. Itse asiassa pelästyin tosissaan toissayönä, kun heräsin vessakäyntiin klo 5.20 enkä tuntenut mitään liikettä. Oon varmaan tottunut liian hyvälle, kun yleensä tunnen jotain liikettä enemmän tai vähemmän koko ajan. Join lasin kylmää vettä ja mehua ja menin uudestaan sänkyyn kyljelle ja alotin liikelaskennan. No onneksi kymmenen pientä tönäisyä tuntui 17 minuutin aikana, mutta mulle jäi silti sellainen olo että ne liikkeet oli jotenkin paljon heikompia ja vetelämpiä kuin ennen. Enpä saanut enää sen jälkeen unta.. Ajattelin että voishan sitä soittaa synnärille ihan vain mieltä rauhoittaakseen mutta tajusin että tämä on vaan sellaista loppusuoran hysteriaa. Loppupäivän aikana tunsin taas yhtä aktiivisia liikkeitä kuin ennenkin ja varsinkin iltaisin pikkuinen intoutuu hääräämään oikein kunnolla. Tajusin sitten että vauva taitaa vaan olla enemmän iltaihmisiä, kuten vanhempansa
mutta kyllähän tuo pelästytti ja muistutti myös itseäni, että mitä väliä vaikkei täällä paikat olisikaan ihan tiptop ja kaikki valmiina vauvaa varten, kunhan vaan tänne meille asti onnellisesti pääsee 
Fasu 37+0 ja POKS! täysiaikainen vauva
Mua on myös alkanut pelottamaan se, että jos vauvalle nyt tapahtuisi jotain kamalaa. Itse asiassa pelästyin tosissaan toissayönä, kun heräsin vessakäyntiin klo 5.20 enkä tuntenut mitään liikettä. Oon varmaan tottunut liian hyvälle, kun yleensä tunnen jotain liikettä enemmän tai vähemmän koko ajan. Join lasin kylmää vettä ja mehua ja menin uudestaan sänkyyn kyljelle ja alotin liikelaskennan. No onneksi kymmenen pientä tönäisyä tuntui 17 minuutin aikana, mutta mulle jäi silti sellainen olo että ne liikkeet oli jotenkin paljon heikompia ja vetelämpiä kuin ennen. Enpä saanut enää sen jälkeen unta.. Ajattelin että voishan sitä soittaa synnärille ihan vain mieltä rauhoittaakseen mutta tajusin että tämä on vaan sellaista loppusuoran hysteriaa. Loppupäivän aikana tunsin taas yhtä aktiivisia liikkeitä kuin ennenkin ja varsinkin iltaisin pikkuinen intoutuu hääräämään oikein kunnolla. Tajusin sitten että vauva taitaa vaan olla enemmän iltaihmisiä, kuten vanhempansa
mutta kyllähän tuo pelästytti ja muistutti myös itseäni, että mitä väliä vaikkei täällä paikat olisikaan ihan tiptop ja kaikki valmiina vauvaa varten, kunhan vaan tänne meille asti onnellisesti pääsee Fasu 37+0 ja POKS! täysiaikainen vauva
Jenskis
Vauhtiin päässyt keskustelija
Minäkin olen hysteerisesti pelännyt koko raskauden ajan niin keskenmenoa kuin kohtukuolemaa etenkin tässä loppuvaiheessa. Minua suorastaan kauhistuttaa, että täälläkin synnytystä lähdetään käynnistämään vasta rv 42, jos menee yli, koska tilastojen mukaan yliaikaisuudesta johtuvat kohtukuolemat kasvavat mitä enemmän mennään yli... En voi käsittää miksi tällaisia riskejä edes otetaan, miksei sitä lasta nyt herranjestas voi ottaa ulos mahdollisimman pian kun on viikot täynnä, jos ei itse sieltä ole tulossa... Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon, tosin aikaisessa vaiheessa, mutta todellakin pelkään vauvan menettämistä raskausaikana niin kauan kunnes hän on minulla ihan oikeasti sylissä. Huomenna olisi rv 37+0 ja kyllä alan kaikenlaisia häätökeinoja työstämään heti ensi viikolla :)
Muistan esikoisen aikaan kun tunsin syyllisyyttä siitä etten ihastunutkaan häneen heti ensi silmäyksellä. Ajattelin, että minussa on jotain vikana kun pitäisihän äidin nyt tuntea rakkautta syntynyttä vauvaansa kohtaan. Kyllä se kiintymys sieltä sitten kasvoi hiljalleen. Jälkikäteen ymmärrän, että kaikki oli vain niin uutta ja outoa että eihän sitä kaiken sen myllerryksen keskellä ne rakkauden tunteet välttämättä pamahda heti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Äidit eivät vain kehtaa puhua näistä tuntemuksista, koska ilmeisesti pelkäävät leimautuvansa negatiivisesti vaikka tuollaisetkin tuntemukset ovat ihan normaaleja.
Tokan kohdalla ne tunteet olivat pelissä kyllä heti. :) Kävin silloin myös läpi ajatuksia siitä, että pystynkö rakastamaan lapsiani tasapuolisesti yms. Noh, yhtä lailla nuota pojankoltiaisia rakastan ja komennan.
Tämän hetken pelot liittyvät synnytykseen ja sen vaikeuteen. Sitten stressaan sitä, että kuinka yksin olen vauvan kanssa, jatkaako mies tulemisiaan ja menemisiään entiseen malliin (esim. saattaa häippästä vaan jonnekin pariksi tunniksi mitään ilmoittamatta). Että onko miehestä oikeasti mitään apua vai täytyykö minun vetää vähä semmonen yh-moodi päälle. Mietin, että kuinka saan taas aloitettua juoksuharrastuksen, että jaksaako mies oikeasti olla sen vauvan kanssa sen n. 3-4 tuntia viikossa jonka tarvitsisin treenaamiseen kun välipäivät pystyn vetämään kävellen vaunujen kanssa. Tiedän, että muutoin kyllä pärjään vauvan kanssa ja isommat lapset antavat kyllä mahdollisuuden nukkua pienet päiväunet ja ovat varmasti apuna. Ja senkin tiedän, että kämppä ei ainakaan tule hetkeen kiiltämään ja vallitsee pienimuotoinen kaaos, koska esikon aikaisesta suorittamispakosta olen päässyt eroon. Vaikka tykkäänkin että on edes semmonen perussiivo ettei ny aivan kaikkeen kompastele.
Olo on kömpelö, en ole jaksanut niin panostaa ulkonäkööni ja ottaa aivoon kun joudun pitämään/pesemään niitä samoja retkuja viikosta toiseen, kun en ole niin paljoa panostanut äitiysvaatepuoleen jonkun puolen vuoden takia. Lupasin itselleni, että käyn ostamassa oikein itselleni jotain uutta vaatetta sitten kun pääsen entisiin mittoihini. Sitä ihmettä en ole ennen raskauttakaan kovin usein tehnyt. Ollut omasta mielestäni aina kaikkea tärkeämpääkin rahanmenoa, kuin oman vaatekaapin täydentäminen. Miehellä onkin huomattavasti enemmän vaatteita/kenkiä/takkeja kuin minulla.
Tokan kohdalla ne tunteet olivat pelissä kyllä heti. :) Kävin silloin myös läpi ajatuksia siitä, että pystynkö rakastamaan lapsiani tasapuolisesti yms. Noh, yhtä lailla nuota pojankoltiaisia rakastan ja komennan.
Tämän hetken pelot liittyvät synnytykseen ja sen vaikeuteen. Sitten stressaan sitä, että kuinka yksin olen vauvan kanssa, jatkaako mies tulemisiaan ja menemisiään entiseen malliin (esim. saattaa häippästä vaan jonnekin pariksi tunniksi mitään ilmoittamatta). Että onko miehestä oikeasti mitään apua vai täytyykö minun vetää vähä semmonen yh-moodi päälle. Mietin, että kuinka saan taas aloitettua juoksuharrastuksen, että jaksaako mies oikeasti olla sen vauvan kanssa sen n. 3-4 tuntia viikossa jonka tarvitsisin treenaamiseen kun välipäivät pystyn vetämään kävellen vaunujen kanssa. Tiedän, että muutoin kyllä pärjään vauvan kanssa ja isommat lapset antavat kyllä mahdollisuuden nukkua pienet päiväunet ja ovat varmasti apuna. Ja senkin tiedän, että kämppä ei ainakaan tule hetkeen kiiltämään ja vallitsee pienimuotoinen kaaos, koska esikon aikaisesta suorittamispakosta olen päässyt eroon. Vaikka tykkäänkin että on edes semmonen perussiivo ettei ny aivan kaikkeen kompastele.
Olo on kömpelö, en ole jaksanut niin panostaa ulkonäkööni ja ottaa aivoon kun joudun pitämään/pesemään niitä samoja retkuja viikosta toiseen, kun en ole niin paljoa panostanut äitiysvaatepuoleen jonkun puolen vuoden takia. Lupasin itselleni, että käyn ostamassa oikein itselleni jotain uutta vaatetta sitten kun pääsen entisiin mittoihini. Sitä ihmettä en ole ennen raskauttakaan kovin usein tehnyt. Ollut omasta mielestäni aina kaikkea tärkeämpääkin rahanmenoa, kuin oman vaatekaapin täydentäminen. Miehellä onkin huomattavasti enemmän vaatteita/kenkiä/takkeja kuin minulla.
Mammu
Jostain jotain jo tietävä
Itsekin havahduin siihen että jollain tasolla järjestelen kotona tavaroita siihen malliin että mitä jos en itse enää sairaalasta palaa... Olen jotenkin aina ollut magneetti joka kerää kaikkea epätodennäköistä niin jostain on nyt putkahtanut mieleen että voiko muka kolmaskin sektio mennä hyvin... Ja sit oon aina hysteerisesti tökkimässä vauvaa hereille jos ei liikkeitä hetkeen ole tuntunut... Nämä raskaushormoonit taitavat tehdä nyt päässä aikakmoisia kepposia.
hildamaija
Vauhtiin päässyt keskustelija
Pitkästä aikaa mäkin ehdin tänne kurkkimaan ja lukemaan mitä kaikille kuuluu!
Nyt on rv 34+2 ja mullakin on jotenkin posahtanut tajuntaan että aijuu, meille tuleekin vauva ihan kohta! Jotenkin tää raskaus on mennyt melko kivuttomasti ja arki on rullannut normaalisti kesän jälkeen ja kaksi lasta ja työt pitäneet kiireisenä eikä jotenkin oo jäänyt tilaa tai aikaa ajatella tätä raskautta samalla tavalla kun edellisten kanssa.
Nyt alkaa olemaan enempi aikaa valmistautua tulevaan ja lähinnä synnytys pohdituttaa paljon.
Mullakin on vähän sellasia ajatuksia että "mitä piti taas tehdä", ja "voisko joku synnyttää tän mun puolesta", pelottaa että mitä jos mulle käy jotain synnytyksessä ja kuka sit huolehtii mun lapsista :/
Kohtukuolemaa en ole miettinyt juuri lainkaan mutta jos vähänkään epäilyttää ja tuntuu siltä ettei vauva liiku normaalisti niin itse menisin kyllä mielummin tarkistuttamaan kaksi kertaa kuin odottaisin. Muistan että esikoisen kanssa taisin ravata neuvolassa ekstrakertoja just kun olin huolissani.
Eniten ehkä stressaa Tukholman huono synnärivalmiustilanne, täällä on jouduttu lähettämään kesällä äitejä synnyttämään ympäri naapuriläänejä kun synnytyspaikoista on pulaa, huoneita ei aina ole riittänyt kaikille ja jotkut on joutuneet synnyttämään jossain komeroissa (!) ja tyyliin perheitä on kotiutettu keskellä yötä kun ei ole tarpeeksi resursseja ja paikkoja. Ääks. Mun viime synnytys oli niin nopea että hirvittää ehditäänkö ja päästäänkö lähimpään sairaalaan vai joudutaanko ajelemaan jonnekin hevonkukkuun. Ja saadaanko lapsenvahti ajoissa.
Toisaalta on myös aika rauhallinen olo, ja malttamatonkin, kiva nähdä millainen tyyppi sieltä tulee!
Nyt on rv 34+2 ja mullakin on jotenkin posahtanut tajuntaan että aijuu, meille tuleekin vauva ihan kohta! Jotenkin tää raskaus on mennyt melko kivuttomasti ja arki on rullannut normaalisti kesän jälkeen ja kaksi lasta ja työt pitäneet kiireisenä eikä jotenkin oo jäänyt tilaa tai aikaa ajatella tätä raskautta samalla tavalla kun edellisten kanssa.
Nyt alkaa olemaan enempi aikaa valmistautua tulevaan ja lähinnä synnytys pohdituttaa paljon.
Mullakin on vähän sellasia ajatuksia että "mitä piti taas tehdä", ja "voisko joku synnyttää tän mun puolesta", pelottaa että mitä jos mulle käy jotain synnytyksessä ja kuka sit huolehtii mun lapsista :/
Kohtukuolemaa en ole miettinyt juuri lainkaan mutta jos vähänkään epäilyttää ja tuntuu siltä ettei vauva liiku normaalisti niin itse menisin kyllä mielummin tarkistuttamaan kaksi kertaa kuin odottaisin. Muistan että esikoisen kanssa taisin ravata neuvolassa ekstrakertoja just kun olin huolissani.
Eniten ehkä stressaa Tukholman huono synnärivalmiustilanne, täällä on jouduttu lähettämään kesällä äitejä synnyttämään ympäri naapuriläänejä kun synnytyspaikoista on pulaa, huoneita ei aina ole riittänyt kaikille ja jotkut on joutuneet synnyttämään jossain komeroissa (!) ja tyyliin perheitä on kotiutettu keskellä yötä kun ei ole tarpeeksi resursseja ja paikkoja. Ääks. Mun viime synnytys oli niin nopea että hirvittää ehditäänkö ja päästäänkö lähimpään sairaalaan vai joudutaanko ajelemaan jonnekin hevonkukkuun. Ja saadaanko lapsenvahti ajoissa.
Toisaalta on myös aika rauhallinen olo, ja malttamatonkin, kiva nähdä millainen tyyppi sieltä tulee!
ErykahB
Puuhakas puhuja
Mä mietin aikoinaan toista odottaessani, että miten muka mun sydämeen mahtuu yhtä paljon rakkautta uutta tulokasta kohtaan, kuin mitä oli esikoista kohtaan. Mietin myös, että miten paljon esikoinen menettää mun rakkaudesta, että toinenkin sais vähän...
Sit mun ihana silloin vielä elossa ollut mummo sanoi, että ei pidä moista huolehtia! Rakkaus omia lapsia kohtaan on sellainen, että se uusi lapsi tuo tullessaan ihan oman uuden lokeron sinne äidin sydämeen ja se uusi osasto täyttyy ihan uudesta rakkaudesta, joka ei ole keltään muulta pois, mutta se on myös aina omanlaistaan, koska jokainen lapsi on erilainen.
Ja niin se on. Mä rakastan kaikkia lapsiani enemmän kuin mitään muuta... mutta rakastan heitä jokaista vähän eri tavalla, koska he ovat jokainen niin omanlaisiaan ja eri asiat heidän luonteessaan jne. saavat mun sydämen pakahtumaan rakkaudesta. Olen myös tavattoman ylpeä jokaisesta, mutta eri syistä, koska he ovat niin erilaisia.
Sit mun ihana silloin vielä elossa ollut mummo sanoi, että ei pidä moista huolehtia! Rakkaus omia lapsia kohtaan on sellainen, että se uusi lapsi tuo tullessaan ihan oman uuden lokeron sinne äidin sydämeen ja se uusi osasto täyttyy ihan uudesta rakkaudesta, joka ei ole keltään muulta pois, mutta se on myös aina omanlaistaan, koska jokainen lapsi on erilainen.
Ja niin se on. Mä rakastan kaikkia lapsiani enemmän kuin mitään muuta... mutta rakastan heitä jokaista vähän eri tavalla, koska he ovat jokainen niin omanlaisiaan ja eri asiat heidän luonteessaan jne. saavat mun sydämen pakahtumaan rakkaudesta. Olen myös tavattoman ylpeä jokaisesta, mutta eri syistä, koska he ovat niin erilaisia.
Pikanukutus kurkusta painamalla?! :O
Ilyana
Piirimestaruustason postaaja
Katjusha
Kunnioitettu kommentaattori
Mmmaria, meillä kaksosilla on just tuo 5 vuotta (+2 kk) ikäeroa isosiskoon. Äitiltä tässä kysyin, miten isosisko otti tilanteen. Äidin mukaan oli ollut ihan onnessaan, että kaksi siskoa tuli. Vanhoissa valokuvissa näkyy tyytyväinen ilme, kun on saanut pikkusiskoa pitää sylissä. Äiti on ollut sidottuna meihin kaksosiin ja isi on ollut enempi isosiskon kanssa.
Täällä siis äidin kanssa viikonloppua vietetään ja jos itsekin olen hämmentynyt, että tänne voi syntyä pienokainen, niin on äitinikin pitkän pitkän 10 vuoden odotuksen jälkeen.
Täällä siis äidin kanssa viikonloppua vietetään ja jos itsekin olen hämmentynyt, että tänne voi syntyä pienokainen, niin on äitinikin pitkän pitkän 10 vuoden odotuksen jälkeen.
Enemmän tosiaan tuntuu olevan ihmisillä tarve purkaa niitä huonoja synnytyskokemuksia. Ei kai mikään synnytys pelkkää ilotulitusta ole, mutta itselläni oli hyvä synnytys. Mutta että tuollainen pikanukutus 
Ei vitsit, täytyy sanoa että onpa ihanaa että tuli palkka! Enkä ole pariin vuoteen töissä käynytkään
Kun on vuoden alusta saakka kitkutellut kotihoidontuella (250€/kk) niin kyllä vaan olo on rikas!!! Niinpä aloitin joululahjaostokset. Tajusin vihdoin, että minullahan on jouluna jo toinenkin lapsi Ostin siis pikkuisellekin ihanan pehmoiset potkarin ja bodyn lahjapakettiin.
Minähän sairastin esikoisen odotusaikana masennusta ja olin kyllä satavarma, että tulee olemaan myös synnytyksen jälkeinen masennus, kun lääkkeetkin lopetettiin hyvissä ajoin ennen synnytystä. Mutta väärässäpä olin. Onhan sitä lapsen syntymän myötä herkistynyt ja ihmisenäkin muuttunut, mutta masennusta ei ole ollut. Silloin ilmeisesti tuli selätettyä menneisyyden haamut niin tehokkaasti, että nyt tämä odotusaika on ollut helppo niiltä osin.
Rv34+1
Ei vitsit, täytyy sanoa että onpa ihanaa että tuli palkka! Enkä ole pariin vuoteen töissä käynytkään
Kun on vuoden alusta saakka kitkutellut kotihoidontuella (250€/kk) niin kyllä vaan olo on rikas!!! Niinpä aloitin joululahjaostokset. Tajusin vihdoin, että minullahan on jouluna jo toinenkin lapsi Ostin siis pikkuisellekin ihanan pehmoiset potkarin ja bodyn lahjapakettiin. Minähän sairastin esikoisen odotusaikana masennusta ja olin kyllä satavarma, että tulee olemaan myös synnytyksen jälkeinen masennus, kun lääkkeetkin lopetettiin hyvissä ajoin ennen synnytystä. Mutta väärässäpä olin. Onhan sitä lapsen syntymän myötä herkistynyt ja ihmisenäkin muuttunut, mutta masennusta ei ole ollut. Silloin ilmeisesti tuli selätettyä menneisyyden haamut niin tehokkaasti, että nyt tämä odotusaika on ollut helppo niiltä osin.
Rv34+1
Jenskis
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mmmaria, minä muistan omasta lapsuudestani, kun olin 5-vuotias pikkuveljeni syntyessä, että kyllä se pikkuveli oli kovasti odotettu ja toivottu, eikä sen ikäisenä osannut edes ajatella, että jotenkin jäisi vähemmälle huomiolle tai rakkaudelle tms... Sitä vaan oli ihan innoissaan pikkuveljestä ja ainakin minä osallistuin oikein innokkaasti veljen hoitamiseen mitä siinä iässä nyt pystyin osallistumaan. Sittemmin sain vielä kolme sisarusta lisää ja kaikkia odotin kuin kuuta nousevaa 
Mmmm, me jouduttiin eilen lähteä päivystykseen illalla klo 21, kun en ollut tuntenut vuorokauteen kuin muutaman heiveröisen liikkeen, vaikka olin tehnyt jo liikelaskentaakin lauantaina klo 16.45-21.15, syönyt suklaapalan, persikkasäilyketölkin siitä tunnin päästä, kääntyillyt kyljeltä toiselle, hakenut suihkusta toivottuja liikkeitä, juonut vielä lasillisen mehuakin jnejne. Liikkeiden tuntemattomuus alkoi jo pe-iltana, jatkuen koko yön ja siksi nukuinkin pe-la huoleltani huonosti, kun yleensä tunnen vessasa käynnin jälkeen liikkeitä sänkyyn palatessani. Lauantaina liikelaskennan keskellä neljän tunnin aikana, sokerimäärästä huolimatta, silti tunsin vain liikelaskentaa tehdessäni ainoastaan muutaman heiveröisen liikkeen. Soitin päivystykseen ja kerroin vuorokauden aikaiset kuulumiseni, ja sieltä kehotettiin tulemaan käymään. Päivystyskäynti oli nopea, käyrillä näkyi paljon liikkeitä ja siellä maatessa tunsinkin niistä jopa kymmenen. Osansa liikkeiden tuntemiseen varmasti auttoi se, että kätilö sinne saavuttua paineli mun mahaa todella kovaa - en ikinä uskaltaisi itse niin kovaa painella... Lisäksi lääkäri vielä ultralla tarkisti, että kaikki oli kunnossa, ja siellä näkyi hyvä liikkeiden, täysin normaali ja terve vauva.  Todella turhauttavaa joutua ramppaamaan päivystyksessä, tämä oli nyt neljäs kerta raskauden aikana mutta kolme aiempaa kylläkin supistusten/vatsakipujen takia. Toivottavasti tämä oli jo vihdoin viimeinen kerta. Mennyt rahaakin tuhottomasti päivystyksiin ja sen lisäksi ylimääräisiin ultriin, vaikka eihän tätä kaikkea rahalla mitata eikä rahalla lopulta ole mitään väliä, jos vauva olisikin ahdingossa, istukan toiminta heikentynyt tmv.
Rv 33+4
Rv 33+4
Täällä on ollut jo älyttömästi huonosti nukuttuja öitä En saa millään unta, nukahdan yleensä viiden-kuuden aikaa aamuyöllä ja saatan muutaman tunnin päästä jo heräillä. Herään ihan kaikkiin pieniinkin ääniin ja ennen olen nukkunut kuin tukki enkä herää melkein mihinkään! Tänäänkin heräsin muutaman tunnin jälkeen ja oli todella inhottava tunne, vatsa piti todella kovaa meteliä ja kouristeli, ihan kuin menisi vatsa sekaisin. Närästi ja poltti ja posket oli aivan kuumat. Menin vessaankin mutta ei ollut mitään ummetusta ihmeempää ja edelleen vatsaa vääntää. Otin rennien ja yritin hetken aikaa vielä nukkua. Sainkin nukuttua, mutta aamupalan jälkeen alkoi taas vatsaa vääntämään ja nyt tuli oikein kiire vessaan, vatsa ihan sekaisin! Inhottava tunne, toivottavasti jäi vain tuohon yhteen kertaan..
En saa millään unta, nukahdan yleensä viiden-kuuden aikaa aamuyöllä ja saatan muutaman tunnin päästä jo heräillä. Herään ihan kaikkiin pieniinkin ääniin ja ennen olen nukkunut kuin tukki enkä herää melkein mihinkään! Tänäänkin heräsin muutaman tunnin jälkeen ja oli todella inhottava tunne, vatsa piti todella kovaa meteliä ja kouristeli, ihan kuin menisi vatsa sekaisin. Närästi ja poltti ja posket oli aivan kuumat. Menin vessaankin mutta ei ollut mitään ummetusta ihmeempää ja edelleen vatsaa vääntää. Otin rennien ja yritin hetken aikaa vielä nukkua. Sainkin nukuttua, mutta aamupalan jälkeen alkoi taas vatsaa vääntämään ja nyt tuli oikein kiire vessaan, vatsa ihan sekaisin! Inhottava tunne, toivottavasti jäi vain tuohon yhteen kertaan..