La marraskuu 2016

Mikä uni!

Tunsin et synnytys on lähellä ja mulla oli oma värillinen ultraääni kotona (esimerkiksi kaikki vauvan sisäelimet oli erivärisiä, vähän niinkun lasten anatomiankirjoissa). Sit siitä ruudusta näin kun se lapsi lähti valumaan alaspäin ja olin ihan innoissani, kunnes kaikki hälytysäänet ja valot rupee soimaan, et se lapsi on naama alaspäin että älä vaan ponnista. Mä meen ihan paniikkiin, jollon avopuoliso sanoo rauhallisesti et odota hetki kunnes se päälaki näkyy ja kurkkaa sit et miten päin se on. No sitähän sitte kurkattiin (vähän jotain nahkaa siirreltiin :D) ja siellähän se vauva oli oikeinpäin. Totesin että eihän meillä nyt sit oo hätää, vauvan pää puoliks ulkona ja mä rupeen pakkaa sairaalakassia valmiiks :D

Mistä näitä tulee?? :D
 
Pakko taas aluksi kiittää teitä: luen nykyään ajatuksianne ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Tuntuu tosi tärkeältä kuulla kanssasisarien ajatuksia ja tunnelmia. <3 Naurattaa ja välillä vähän itkettääkin. Myös käytännön vinkit mm. vaunujen hankintaan tuntuvat kullanarvoisilta.

Itselleni tämä kaikki on niin kovin uutta ja ihmeellistä.

Tällä viikolla (16. raskausviikko) on hiipinyt myös vahva alakulo. Tähän mennessä on ollut lähinnä oksentelua ja totaaliväsymystä, mutta niihin on osannut suhtautua alun ihmettelyllä ja vauvauutisten tuomalla ilolla.

Kun nuo fyysiset oireet ovat väistyneet, on enemmän tilaa ajatuksille. Nyt ne ovat valitettavasti niitä kurjimpia: "En tule kykenemään tähän." "Avioliittomme ei ole tarpeeksi täydellinen opetellaksemme tätä yhdessä." "Entä jos en tahdokaan elää vauva-arkea lapsen synnyttyä?"

Tämä tuntuu kovin ristiriitaiselta, kun kaikkialla toitotetaan, kuinka ihanan energistä ja onnellista aikaa juuri tämä raskauden vaihe on. Minä olen itkuinen ja väsynyt, pidän mykkäkoulua miehelle, en enää osaa lähteä mukaan kivoihin juttuihin ja tuijottelen kauhulla (vaikkakin myös lämpöisesti rakastaen) turpoavaa vatsaani.

Huh. Kertokaahan ehtiessänne omia kokemuksia. Tiedän, että tämä on pitkälti höhlää, joten miten olette onnistuneet karistamaan tällaiset ajatukset, mikäli niitä on ollut? Vai onko nämä vain käytävä läpi?

Aurinkoa viikonloppuun kaikille teille!
 
Mymmelintytär, kuulostaa tutulta ja normaalilta. Siinä missä sun kroppa hautoo ja valmistaa uutta ihmistä, sun mieli valmistaa sua äidiksi. Se ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja siksi sun mieli valmistaa sua myös siihen kaikkeen muuhun mitä vauva-arki on. Mulle sanoi aikoinaan iki-ihana neuvolatäti ekaa odottaessani, että kaikki tunteet ja epävarmuudet kun käy läpi raskausaikana on varmasti valmis vanhemmaksi, kun vauva syntyy.
 
Mymmelintytär: tunteesi kuulostaa kovin tutuilta. Samoja olen käynyt läpi, parisuhteenkin osalta vaikka olemme todellatodella hyvä tiimi ja kumppanuutemme on aina ollut erityislaatuista tasoa. Tärkeää on, että antaa kaikkien tunteiden tulla ja olla, ottaa ne vastaan ja miettii, että mitä tämä tunne haluaa minulle kertoa. Osittain on tärkeää ymmärtää, että nämä kaikki tunteet ovat myös normaaleja raskauden aikana. Omia tunteitaan ei kannata pelästyä eikä missään nimessä yrittää kitkeä pois vaan ottaa ne vastaan ja käsitellä ja löytää vastaukset niin itselle kuin toivottavasti myös yhdessä kumppanin kanssa käydä läpi myös niitä vaikeitakin tunteita. <3
 
Mymmelintytär, tutulta kuulostaa nuo sun tuntemukset! Täälä ootellaan esikoista, joka on suunniteltu ja toivottu. Silti välillä mieleen hiipi pelkoa, epäuskoa, haikeutta, epäilystä omiin ja miehen kykyihin tulla vanhemmiksi. Toisina päivinä taas itken onnen kyyneleitä ja olen luottavaisin mielin. Kaippa tämä kaikki tunteiden kirjo kuuluu tähän äidiksi tulemisen prosessiin :o

Pikkumyy 19+1
 
Herranen aika! Heräsin tuossa ja ihmettelin ku tissejä kutittaa niin paljo, niin maitoa alko valumaan niistä! Oon ihan ihmeissään ja mies vaan nauraa :s apua, valuuko sitä nyt sitte koko ajan synnytykseen asti?

Pikkumyy 19+1
 
Ei tietenkää sais nauraa, mutta voi Pikkumyy :grin täälläki mies jo innoissaan ja kauhuissaan odottaa että koska tulee ekat maidot ja hänen pitää sit "luopua" mun tisseistä... Voin siis hyvin kuvitella miten kiva on kun toinen vaan nauraa vieressä :spitoutdummy: vielä ei mitään oo tullu mutta kyllä nännit aina aika-ajoin kutisee..

-LareS 16+3
 
Täällä menee kaikki hienosti, vointi on hyvä ja liikkeet on tuntuneet nyt pari kolme viikkoa. Koskaan ei muista hyviä juttua kertoa. Suku ja perheet on innoissaan, ja rakenneultran juhannuksen jälkeen. Tänään 17+6, ja kylläpä aika menee nopeasti. Vielä en ole ostanut tulokkaalle mitään, eikö se muutenkaan ole tapana, kun äitini hoitaa sen tavarapimahtamispuolen. Aikamoinen vatsa on jo, suht tyhmä pitää olla ettei ymmärrä mua raskaana olijaksi.
 
Mulla alko kans pari viikkoa sitten tihkumaan maitoa, enemmän tulee tuosta oikeasta :D on ne tihkutellut aina välillä ja yleensä iltasin kun ottaa rintsikat pois niin alkaa valumaan. Ne on koko ajan hirveen täyden oloset ja onki revenny jo arville etenkin toi oikea :/ nännit mulla vieläkin arat, ei oo menny oikeestaan ohi missään vaiheessa..

Mies tunsi eilen ekan potkun kädellään! Oli hömppä aivan tohkeissaan :D

Jeanney 19+1
 
Hirvee väsymys vaivaa! Tuntuu et sitä oli alussa ja sitten meni hetkeks pois, mutta nyt on palannu takasin. Väsyttää jatkuvasti! Töiden jälkee ei meinaa pysyä hereillä. Jotenkin tuntuu, ettei se uni edes piristä.


15+5
 
Pelkotiloja ja mietteitä välillä, että entä jos en osaakaan tai jotain ja kuinka elämä muuttuu. Tämä siis esikoinen joka tulossa ja kovin toivottu kylläkin!
Kamalaa kun pitäisi osata nauttia nyt vain ja ottaa rennosti mutta tulee välillä tämmöisiä ihme oloja.

Etenkin eilen kun lähdettiin reissuun viikoksi ja kun katsoin huutavia lapsia niin tuli ihme pelkotiloja :D Apua mitä tää on, hormonit? :eek:

Ja nyt kun olemme täällä Italiassa ja täällä on kadunvarret pulloillaan jäätelöpaikkoja, noita italialaisia gelato kermajäätelöitä niin onko kenelläkään tietoa tai kokemusta että uskallanko syödä tuollaista? Mietinkö nyt aivan liikaa??
Hirveän tarkka olen noissa ruoka jutuissa täällä ja ehkä liiankin..

18+6
 
Mulla on alakuloisuutta, mä esim pelkään sitä että mitä jos en kiinnykkään lapseen tai en tulekkaan kestämään sitä huutoa.. Ehkä mä mainitsen joskus neuvolassa näistä peloista.

Rv 17+0
 
Hei Kaitsu, me ollaan ensi yönä lähdössä kanssa Italiaan. Ajattelin syödä niitä jäätelöitä kyllä, mutta mietin esim. salaatteja? Meillä on siellä vuokrattu sellainen villa, joten varmaan tulee aika paljon tehtyä itse ruokia. Saa sitten pestyä ne vihanneksetkin kunnolla itse.
Mulle on käynyt ton down-diagnoosin myötä niin, että en enää ole niin tarkkana kaikesta, et otan vähän rennommin. En mä nyt ihan villiksikään ole heittäytynyt kylläkään, mutta en enää välitä mistään pikkujutuista tai mieti, onko lapsella kaikki hyvin tai muuta. Unohtelen ottaa vitamiineja, jatkan pyöräilyä, vaikka supistelua (ei ole kipeitä supistuksia, mutta harkkasupistuksia tulee helposti), saatan syödä vähän salmiakkia tai lakritsia tai juustokakkua, vaikka en tiedä onko tehty Valion tuorejuustosta vai jostain muusta. Lakkiaisjuhlissa söin voileipäkakkua haluamatta edes tietää, mitä se sisälsi, oli niin kova nälkä :-P ja tätä rataa...
Enemmän pelkään sitä, millainen vauva meille tulee, kuinka vakava on kehitysvamman aste, miten jaksetaan vanhempina, saadaanko enää omaa - tai parisuhdeaikaa, miten muut ihmiset suhtautuu jne. Ehkä se energia meneekin noiden pohtimiseen.
Te varsinkin esikoista odottavat, jotka koette, että negatiiviset tunteet riepottelee jne. Kannattaa uskaltaa kohdata ne tunteet ja muistaa, että niitä tulee silloinkin, kun lapsi on syntynyt. Se kuuluu asiaan. Alat pikkuhiljaa sisäistää sen "taakan", mitä vastuu lapsesta tuo tullessaan. Sanon tämän oikeastaan siksi, että esikoisen synnyttyä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Koin suurta epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä sekä surua ja ahdistusta. Toisen raskauden aikana kävin muutaman kerran neuvolapsykologilla, koska halusin käydä näitä juttuja läpi ennen toisen lapsen syntymää ja silloin jotenkin ymmärsin, että ne tunteet kuuluu asiaan, eikä niitä kannata pelätä tai yrittää sulkea väkisin pois tai varsinkaan syyllistää itseään. Ja jos tuntuu tosi raskaalta, niin kannattaa ehdottomasti kysyä neuvolasta, olisiko mahdollista saada aikaa neuvolapsykologille. Meilläpäin on ainakin jopa puhelinaikoja.
Tällä kertaa pääsin tämän palvelun piiriin tämän down-raskauden vuoksi ja olen jutellut psykologin kanssa pari kertaa puhelimessa ja käynyt paikanpäällä. Siellä keskitytään juuri niihin mun tunteisiin ja epävarmuuksiin ja verenpaineet, pissanäytteet, niskaturvotukset ja riskilukemat jäävät pois.
Nasupossu 19+6
 
Mulla on jo nyt ahdistuneisuutta joten en ihmettele vaikka sairastuisinkin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pitää vaan yrittää nyt ajatella että mulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin, eikä mun tarvitse suoriutua kaikesta yksin.
 
Nasupossu, kirjoitat todella viisaasti!

On paljon, paljon asioita, joista en tiennyt mitään ennen kuin musta tuli äiti. Esimerkiksi se, miten paljon ja järjettömästi voi rakastaa toista ihmistä, mitä on syyllisyys, mitä on väsymys, mitä on huoli, mitä on ilo, kuinka mitenkään on mahdollista, että minä, ihan tavallinen ja tylsä ihminen olen onnistunut (toki yhdessä puolison kanssa) saamaan niin täydellisen lapsen!

Mä olen rehellisesti sanottuna huono äiti päivittäin. Huudan, hermoilen, hoputan, räyhään ja monesti seiskalta illalla odotan vaan että olisi jo iltapala-aika ja sitten lapset menisi nukkumaan. Ja nyt kun isommat kaksi on mummon ja vaarin kanssa reissussa, mulla on niin ikävä niitä, että rintaan sattuu!

Vanhemmuus on mun mielestä ristiriitaista ja suurelta osin se on mun osalta ollut siihen ristiriitaisuuteen sopeutumista ja sen hyväksymistä. En ole täydellinen, enkä edes pyri täydellisyyteen, koska semmoista ei ole. Yritän kuitenkin parhaani ja, jos jonain päivänä menee kaikki pieleen, olen opetellut olemaan itselleni armollinen.
 
Hei Kaitsu, me ollaan ensi yönä lähdössä kanssa Italiaan. Ajattelin syödä niitä jäätelöitä kyllä, mutta mietin esim. salaatteja? Meillä on siellä vuokrattu sellainen villa, joten varmaan tulee aika paljon tehtyä itse ruokia. Saa sitten pestyä ne vihanneksetkin kunnolla itse.
Mulle on käynyt ton down-diagnoosin myötä niin, että en enää ole niin tarkkana kaikesta, et otan vähän rennommin. En mä nyt ihan villiksikään ole heittäytynyt kylläkään, mutta en enää välitä mistään pikkujutuista tai mieti, onko lapsella kaikki hyvin tai muuta. Unohtelen ottaa vitamiineja, jatkan pyöräilyä, vaikka supistelua (ei ole kipeitä supistuksia, mutta harkkasupistuksia tulee helposti), saatan syödä vähän salmiakkia tai lakritsia tai juustokakkua, vaikka en tiedä onko tehty Valion tuorejuustosta vai jostain muusta. Lakkiaisjuhlissa söin voileipäkakkua haluamatta edes tietää, mitä se sisälsi, oli niin kova nälkä :p ja tätä rataa...
Enemmän pelkään sitä, millainen vauva meille tulee, kuinka vakava on kehitysvamman aste, miten jaksetaan vanhempina, saadaanko enää omaa - tai parisuhdeaikaa, miten muut ihmiset suhtautuu jne. Ehkä se energia meneekin noiden pohtimiseen.
Te varsinkin esikoista odottavat, jotka koette, että negatiiviset tunteet riepottelee jne. Kannattaa uskaltaa kohdata ne tunteet ja muistaa, että niitä tulee silloinkin, kun lapsi on syntynyt. Se kuuluu asiaan. Alat pikkuhiljaa sisäistää sen "taakan", mitä vastuu lapsesta tuo tullessaan. Sanon tämän oikeastaan siksi, että esikoisen synnyttyä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Koin suurta epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä sekä surua ja ahdistusta. Toisen raskauden aikana kävin muutaman kerran neuvolapsykologilla, koska halusin käydä näitä juttuja läpi ennen toisen lapsen syntymää ja silloin jotenkin ymmärsin, että ne tunteet kuuluu asiaan, eikä niitä kannata pelätä tai yrittää sulkea väkisin pois tai varsinkaan syyllistää itseään. Ja jos tuntuu tosi raskaalta, niin kannattaa ehdottomasti kysyä neuvolasta, olisiko mahdollista saada aikaa neuvolapsykologille. Meilläpäin on ainakin jopa puhelinaikoja.
Tällä kertaa pääsin tämän palvelun piiriin tämän down-raskauden vuoksi ja olen jutellut psykologin kanssa pari kertaa puhelimessa ja käynyt paikanpäällä. Siellä keskitytään juuri niihin mun tunteisiin ja epävarmuuksiin ja verenpaineet, pissanäytteet, niskaturvotukset ja riskilukemat jäävät pois.
Nasupossu 19+6


Todella hyvin kirjoitettu!! :)

Ehkä mä uskallaudun sitten vähän syömään jäätelöäkin täällä.
Mies sanoi, että kyllä kai sä nyt voit kohtuudella vähän syödä, mutta en tänään vielä uskaltanut, tyydyin kuolaamaan vierestä :D

Salaattia uskaltaisin syödä täällä jos itse saisi pestä sen :D
 
Esikon kohalla kävin kans läpi melkoista vuoristorataa, toki nytkin on ollut alkuraskaudessa sellasta huvipuistoajelua että oksat pois. Mutta silloin esikon aikaan mulla tuli aikaisin iskias- ja selkäkivut. Luin oppaita ja turhauduin lopulta ja heitin ne roskiin kun niissä hehkutettiin sitä ihanaa raskausaikaa jota itse ei nähnyt päivääkään. Neuvolassakaan ei kipujani otettu todesta. Pelkäsin että puoliso kyllästyy turpoavaan olemukseeni, ei pidä minua enää viehättävänä koska iho repeili joka paikasta turvotuksen vuoksi ja että puoliso lähtee läiskimään joku hehkeämmän leidin matkaan. Kyllä sitä kehitteli pelkoja ja epävarmuutta kaikesta mahdollisesta, että kyllä nuo kaikki tunteet taitaa olla ihan jokaisella esikoisen odottajalla enemmän tai vähemmän.

Ja ErykahB kiteytti hienosti olennaisen vanhemmuudesta.

Suurin asia mitä jännitän tällä hetkellä on synnytys. Edelliskerratkaan kun eivät ole menneet mitenkään helpoimmalla tavalla (2x imukuppisynnytys). Toki aion olla hurjana ja kohdata "pelkoni" ja ajatella että ei se synnytys kestä viikkoja kuitenkaan. Toinen asia joka on mietityttänyt on se, että tuleeko lapsi saamaan edes tilkkasia omaa maitoani ja uskallanko ylipäätään yrittää edes pumpata maitoa koska muutama vuosi sitten rintaleikkauksessa on poistettu kudoksia ja nännit irrotettu hetkeksi. Lähinnä se jos maitotiehyet eivät ole korjaantuneet ja maito ei pääsekään pihalle, että mitä tuskaa se tulisi olemaan jos tavara ei pääse liikkumaan mihinkään.
Pulloruokinta on tuttua juttua, mutta olen pumpannut omaa maitoa korvikkeiden annon lisäksi.
 
Huikkaan tähän väliin yhden kirjavinkin liittyen näihin äitiysfiiliksiin. Suosittelen lukemaan ennen ja jälkeen synnytyksen, koska on niin asiaa! Tässä se vinkki:

Väestöliiton julkaisema kirja nimeltään Äitiyden kielletyt tunteet.
 
Ja nyt kun olemme täällä Italiassa ja täällä on kadunvarret pulloillaan jäätelöpaikkoja, noita italialaisia gelato kermajäätelöitä niin onko kenelläkään tietoa tai kokemusta että uskallanko syödä tuollaista? Mietinkö nyt aivan liikaa??
Hirveän tarkka olen noissa ruoka jutuissa täällä ja ehkä liiankin..

18+6

Me oltiin alkuraskauden aikana etelässä lomalla ja neuvolan tädiltä tuli topakka käsky olla syömättä näitä kiskajädejä ja kasviksia/vihanneksia ellei itse niitä pysty pesemään pullovedellä huolellisesti. Jokainen tietysti päättää ite mitä syö, en ainakaan ite pystyny aina ravintolassa vastustelemaan niitä tuoreita salaatteja ja muita. Vähän oli siis pakko syödä! :) jäätelöissä tyydyin niihin "teollisiin" tuttuihin merkkeihin joita kaupan pakastealtaasta sai.
 
Takaisin
Top