Ilyana
Piirimestaruustason postaaja
Omaa elämää.. eiköhän siihen elämään kuulu monesti ne lapset, työ, harrastukset, lomat, ilot, surut, eläkkeet sun muut. Kaikki, mitä se elämä kenenkin kohdalle sattuu milloinkin heittämään.
Vaikka mä olen kolmekymmentä ja odotan "vasta" ensimmäistä lasta (joka siis oli yllätys), en koe että mun elämä olisi ohi. On oikeeastaan aika ihanaa vaihtaa ennen niin työkeskeinen elämä tähän tulevaan perhekeskeiseen olemiseen - enkä oleta, että tulevasta vuodesta on tulossa mitenkään helppo, päinvastoin! Mutta silti se, että nyt käytän sen kaiken energian meihin - muhun, mieheen ja lapseen, jonka ennen käytin työhön ja työnantajan hyödyn tavoitteluun, tuntuu jotenkin niin paljon tärkeämmältä ja arvokkaammalta. En sitten tiedä, onko omat arvot muuttuneet tässä viimeisen puolen vuoden aikana näin radikaalisti vai onko nyt yksinkertaisesti just se hetki, jolloin tän perheen perustamisen pitikin tapahtua - eikä sillä oikeastaan ole väliä, tärkeintä on se tunne, että teen ja olen ja elän meidän kolmen takia enkä minkään muun.
Kyllä mullakin on työkaverit sanoneet, että anelen jo joulukuussa pääsyä takaisin töihin, kun vauvan kanssa olo on niin rankkaa eikä siitä saa vapaata. Mä taas olen sanonut, että ei se huoli ja vastuu siihen vauvavuoteen lopu vaan kestää koko mun loppuelämän ja toivottavasti se tuleva lapsi kantaa sitten musta huolta ja vastuuta, kun sen aika joskus on.
Kun kyllähän sitä jokainen tarvitsee välillä lepotauon ja omaa aikaa siitä vauva-arjesta ja toivottavasti sitä myös saa, mutta ei se tarkoita, että kukaan olisi silloin hylännyt lastaan tai olisi välinpitämätön lapsensa hyvinvoinnista. Ihan samalla tavalla niille lapsille pitää jossain vaiheessa antaa omaa aikaa - ei kukaan varmaankaan halua olla loppuikäänsä äitinsä helmoissa tai isänsä kainalossa?
Huh.. olipahan taas.
Oltiin muuten siellä teatterissa, hyvä esitys oli! Ainoa harmi nyt vaan tälle päivälle oli, että isäntä joutui töihin - oli vapaalla tasan esityksen ajan.. mutta ei auta valitus, kokeillaan huomenna viettää uudestaan aikaa yhdessän. Kunhan mä eka pääsen töistä joskus. 
Vaikka mä olen kolmekymmentä ja odotan "vasta" ensimmäistä lasta (joka siis oli yllätys), en koe että mun elämä olisi ohi. On oikeeastaan aika ihanaa vaihtaa ennen niin työkeskeinen elämä tähän tulevaan perhekeskeiseen olemiseen - enkä oleta, että tulevasta vuodesta on tulossa mitenkään helppo, päinvastoin! Mutta silti se, että nyt käytän sen kaiken energian meihin - muhun, mieheen ja lapseen, jonka ennen käytin työhön ja työnantajan hyödyn tavoitteluun, tuntuu jotenkin niin paljon tärkeämmältä ja arvokkaammalta. En sitten tiedä, onko omat arvot muuttuneet tässä viimeisen puolen vuoden aikana näin radikaalisti vai onko nyt yksinkertaisesti just se hetki, jolloin tän perheen perustamisen pitikin tapahtua - eikä sillä oikeastaan ole väliä, tärkeintä on se tunne, että teen ja olen ja elän meidän kolmen takia enkä minkään muun.
Kyllä mullakin on työkaverit sanoneet, että anelen jo joulukuussa pääsyä takaisin töihin, kun vauvan kanssa olo on niin rankkaa eikä siitä saa vapaata. Mä taas olen sanonut, että ei se huoli ja vastuu siihen vauvavuoteen lopu vaan kestää koko mun loppuelämän ja toivottavasti se tuleva lapsi kantaa sitten musta huolta ja vastuuta, kun sen aika joskus on.
Kun kyllähän sitä jokainen tarvitsee välillä lepotauon ja omaa aikaa siitä vauva-arjesta ja toivottavasti sitä myös saa, mutta ei se tarkoita, että kukaan olisi silloin hylännyt lastaan tai olisi välinpitämätön lapsensa hyvinvoinnista. Ihan samalla tavalla niille lapsille pitää jossain vaiheessa antaa omaa aikaa - ei kukaan varmaankaan halua olla loppuikäänsä äitinsä helmoissa tai isänsä kainalossa?
Huh.. olipahan taas.
Oltiin muuten siellä teatterissa, hyvä esitys oli! Ainoa harmi nyt vaan tälle päivälle oli, että isäntä joutui töihin - oli vapaalla tasan esityksen ajan.. mutta ei auta valitus, kokeillaan huomenna viettää uudestaan aikaa yhdessän. Kunhan mä eka pääsen töistä joskus. 
Vaan sittenpä alkoi taas tämä ulkopuolisten ujellus ja painostus, että milloinkas lapselle tehdään sisarus?! Koska eihän lasta saa jättää yksinäiseksi 
VOI KIESUS!! Kyllä minä jo muutamalle lähimmälle aika isoin kirjaimin tavutin mitä mieltä olin näistä kommenteista ja tilanne rauhottuikin. 
