Onkohan tämä meillä ihan normaalia?
Jotenkin tuntuu että olen tässä raskaudessani yksin. Tai onhan minulla avomieheni ja vatsassa potkiva asukas, mutta ei sitten juurikaan muita ihmiskontakteja joille voisin puhua. Tämä on ensimmäinen raskauteni ja vauvan pitäisi syntyä elokuussa.. <3 Ongelmana on että olen etääntynyt ystävistäni jotka elävät aika erillaista elämää kuin minä nyt. He ovat lähinnä sinkkuja ja heillä on uudet ympyrät omilla opiskelu-paikkakunnillaan. Ei heillä oikein riittää kiinnostus raskaana olevia ja kaukana peräkylillä asuvia kohtaan. En myöskään ole tutustunut kehenkään täällä uudella paikkakunnalla, jossa olen asunut nyt vuoden. Eikä tässä oikein ole tullut kyläiltyä edes miehen tuttavien luona, jotka kaikki ovat aika reippaasti minua vanhempia miehiä. [8|]
Kaipaisin siis ihmistä jonka kanssa voisin puhua tästä raskaudesta, sillä onhan tämä jotain aivan uutta ja ihmeellistä ja ihanaa! Luulisi että sellainen olisi oma äitini, jolla on kokemusta äitiydestä ja jonka kanssa nyt varmaan voisi jutella raskaudesta ja tulevasta lapsesta, hänhän on sentään tämän lapsen tuleva mummo! Näin jo kuvitelmissani meidät katselemassa vaatteita joita minä käytin vauvana ja selailemassa vauvakirjoja. Mutta hän ei oikein tunnu nyt olevan mukana tässä..
Ongelmaksi muodostui ilmeisesti se että päädyin pitämään välivuotta sillä en löytänyt mitään jatko-opiskelu paikkaa joka olisi tuntunut kiinnostavan. Mielestäni oli fiksumpaa hankkia työkokemusta kuin mennä turhaan kouluun vuodeksi joka ei kiinnostaisi pätkän vertaa. Menin siis töihin ja asuin avomieheni kanssa yhdessä. Sitten raskaustesti näyttikin itsenäisyyspäivänä plussaa [:)]. Työsopimus loppui vuoden vaihteen jälkeen, puhuttiin jatkosta niin kauan kunnes kerroin työnantajalle että odotan lasta. No olen siis ollut työttömänä parikuukautta ja ollut lähinnä neljänseinän sisällä kasvattamassa vatsaa. Onneksi olen koti-ihminen!
Pitkän välimatkan takia emme kovin kyläile minun vanhempieni luona , mutta soittelemme äidin kanssa aina välillä. No viikkoja kului ja kului sen jälkeen kun olimme kertoneet vanhemmilleni että olin raskaana. Soittelimme, mutta jostain syystä hän ei koskaan kysynyt miten minä voin tai edes maininnut mitään vauvasta tai raskaudestani, selitti vain sukulaisista ja itsestään. Ihmettelin tätä, mutta ajattelin että jos hän ei nyt vain osaa ottaa asiaa puheeksi, olihan tämä ensimmäinen lapsenlapsi. Niinpä minä kerran sitten tyhmyyksissäni mainitsin jotain neuvolasta ja vauvasta. Naiivisti ajattelin että kyllähän se nyt tulevaa mummoa kiinnostaa mutta vastaukseksi sain tilityksen siitä kuinka minä olen tuottanut hänelle, äidilleni, niin kamalan suuren pettymyksen kun en ole lähtenyt minnekkään opiskelemaan, eikä hän sen takia voi olla lainkaan iloinen tästä vauvasta.
Äitini siis ei halua olla tulevan lapseni mummo. mahtavaa. Uskotteko että se mitä hän sanoi loukkasi syvästi? Tekeekö se minut huonoksi ihmiseksi että minulle perhe ja mahdollinen äitiys on tärkeämpiä kuin ura ja tutkinnot (kuten omalle äidilleni)? Sama kai se on vuosi sinne tai tänne jos on itse tyytyväinen niihin valintoihin mitä on tehnyt. Tietenkin minä menen opiskelemaan kun keksin vain että mitä! ja saan oikean ammatin. Mutta koska en ollut tänäkään vuonna yhtään sen viisaampi kuin edellisenä vuonna hakupaikan suhteen, niin ajattelimme mieheni kanssa että nyt voisi olla hyvä hetki kokeilla lasta. Kyllähän koulut joustavat paljon enemmän kuin työnantajat... ja minä en todellakaan halua odottaa ensin sitä että valmistun ja saan työpaikan ja sitten alkaa tapella työnantajien kanssa kun ollaan taas raskaana. En tahdo olla 30v ensisynnyttäjä kun olisi mahdollista saada lapsi jo nyt.
Minulla on kunnon mies, asumme punaisessa talossa maaseudulla ja saamme lapsen. Olemme raittiita ja savuttomia. Mielestäni elämäni on niiltä osin todellakin mallillaan! Silti ei äitini oikein voi hyväksyä tätä. Sisaruksenikin olivat kuulemma niin järkyttyneitä kun kuulivat, menee kuulema pariviikkoa toipua järkytyksestä. No siinä on äitini mielipide.
Pitävätköhän kaikki minua sitten niin huonona äitinä kun minulla ei ole tutkintoa? vai olenko vain erehtynyt raskauden luonteesta, onko raskaus vain jokin läpihuuto-juttu jossa ei ole mitään ihmeellistä? Ja on aivan normaalia että ketään ei jaksa kiinnostaa miten raskaus sujuu ja että syntyykö sieltä joskus terve lapsi? taitaa ne ''vatsantaputtelijat'' olla vain urbaani legenda ja raskaus tabu. Eivätkö ihmiset muka oikeasti ole iloisia uusista ihmisen aluista? ja minä kun erehdyin olemaan onnellinen siitä että olin raskaana!
[>:]
tai sitten suvussani on vain niin kylmiä ihmisiä jotka painottavat liikaa opiskeluihin.
Jotenkin tuntuu että olen tässä raskaudessani yksin. Tai onhan minulla avomieheni ja vatsassa potkiva asukas, mutta ei sitten juurikaan muita ihmiskontakteja joille voisin puhua. Tämä on ensimmäinen raskauteni ja vauvan pitäisi syntyä elokuussa.. <3 Ongelmana on että olen etääntynyt ystävistäni jotka elävät aika erillaista elämää kuin minä nyt. He ovat lähinnä sinkkuja ja heillä on uudet ympyrät omilla opiskelu-paikkakunnillaan. Ei heillä oikein riittää kiinnostus raskaana olevia ja kaukana peräkylillä asuvia kohtaan. En myöskään ole tutustunut kehenkään täällä uudella paikkakunnalla, jossa olen asunut nyt vuoden. Eikä tässä oikein ole tullut kyläiltyä edes miehen tuttavien luona, jotka kaikki ovat aika reippaasti minua vanhempia miehiä. [8|]
Kaipaisin siis ihmistä jonka kanssa voisin puhua tästä raskaudesta, sillä onhan tämä jotain aivan uutta ja ihmeellistä ja ihanaa! Luulisi että sellainen olisi oma äitini, jolla on kokemusta äitiydestä ja jonka kanssa nyt varmaan voisi jutella raskaudesta ja tulevasta lapsesta, hänhän on sentään tämän lapsen tuleva mummo! Näin jo kuvitelmissani meidät katselemassa vaatteita joita minä käytin vauvana ja selailemassa vauvakirjoja. Mutta hän ei oikein tunnu nyt olevan mukana tässä..
Ongelmaksi muodostui ilmeisesti se että päädyin pitämään välivuotta sillä en löytänyt mitään jatko-opiskelu paikkaa joka olisi tuntunut kiinnostavan. Mielestäni oli fiksumpaa hankkia työkokemusta kuin mennä turhaan kouluun vuodeksi joka ei kiinnostaisi pätkän vertaa. Menin siis töihin ja asuin avomieheni kanssa yhdessä. Sitten raskaustesti näyttikin itsenäisyyspäivänä plussaa [:)]. Työsopimus loppui vuoden vaihteen jälkeen, puhuttiin jatkosta niin kauan kunnes kerroin työnantajalle että odotan lasta. No olen siis ollut työttömänä parikuukautta ja ollut lähinnä neljänseinän sisällä kasvattamassa vatsaa. Onneksi olen koti-ihminen!
Pitkän välimatkan takia emme kovin kyläile minun vanhempieni luona , mutta soittelemme äidin kanssa aina välillä. No viikkoja kului ja kului sen jälkeen kun olimme kertoneet vanhemmilleni että olin raskaana. Soittelimme, mutta jostain syystä hän ei koskaan kysynyt miten minä voin tai edes maininnut mitään vauvasta tai raskaudestani, selitti vain sukulaisista ja itsestään. Ihmettelin tätä, mutta ajattelin että jos hän ei nyt vain osaa ottaa asiaa puheeksi, olihan tämä ensimmäinen lapsenlapsi. Niinpä minä kerran sitten tyhmyyksissäni mainitsin jotain neuvolasta ja vauvasta. Naiivisti ajattelin että kyllähän se nyt tulevaa mummoa kiinnostaa mutta vastaukseksi sain tilityksen siitä kuinka minä olen tuottanut hänelle, äidilleni, niin kamalan suuren pettymyksen kun en ole lähtenyt minnekkään opiskelemaan, eikä hän sen takia voi olla lainkaan iloinen tästä vauvasta.
Äitini siis ei halua olla tulevan lapseni mummo. mahtavaa. Uskotteko että se mitä hän sanoi loukkasi syvästi? Tekeekö se minut huonoksi ihmiseksi että minulle perhe ja mahdollinen äitiys on tärkeämpiä kuin ura ja tutkinnot (kuten omalle äidilleni)? Sama kai se on vuosi sinne tai tänne jos on itse tyytyväinen niihin valintoihin mitä on tehnyt. Tietenkin minä menen opiskelemaan kun keksin vain että mitä! ja saan oikean ammatin. Mutta koska en ollut tänäkään vuonna yhtään sen viisaampi kuin edellisenä vuonna hakupaikan suhteen, niin ajattelimme mieheni kanssa että nyt voisi olla hyvä hetki kokeilla lasta. Kyllähän koulut joustavat paljon enemmän kuin työnantajat... ja minä en todellakaan halua odottaa ensin sitä että valmistun ja saan työpaikan ja sitten alkaa tapella työnantajien kanssa kun ollaan taas raskaana. En tahdo olla 30v ensisynnyttäjä kun olisi mahdollista saada lapsi jo nyt.
Minulla on kunnon mies, asumme punaisessa talossa maaseudulla ja saamme lapsen. Olemme raittiita ja savuttomia. Mielestäni elämäni on niiltä osin todellakin mallillaan! Silti ei äitini oikein voi hyväksyä tätä. Sisaruksenikin olivat kuulemma niin järkyttyneitä kun kuulivat, menee kuulema pariviikkoa toipua järkytyksestä. No siinä on äitini mielipide.
Pitävätköhän kaikki minua sitten niin huonona äitinä kun minulla ei ole tutkintoa? vai olenko vain erehtynyt raskauden luonteesta, onko raskaus vain jokin läpihuuto-juttu jossa ei ole mitään ihmeellistä? Ja on aivan normaalia että ketään ei jaksa kiinnostaa miten raskaus sujuu ja että syntyykö sieltä joskus terve lapsi? taitaa ne ''vatsantaputtelijat'' olla vain urbaani legenda ja raskaus tabu. Eivätkö ihmiset muka oikeasti ole iloisia uusista ihmisen aluista? ja minä kun erehdyin olemaan onnellinen siitä että olin raskaana!
[>:]
tai sitten suvussani on vain niin kylmiä ihmisiä jotka painottavat liikaa opiskeluihin.
