Kun on paha olla

[Pilkki24]

@Kali välien katkaisu perheen sisällä on monille vaikea paikka, vaikka olisivat nähneetkin mitä on vuosikaudet tapahtunut. Vanhemmat usein vähättelevät sisarusten huonoja välejä ja haluavat pienennellä tapahtuneita ikäviä asioita, jotta ei tarvitsisi kohdata epäonnistunutta sisarussuhdetta (jonka kokevat omaksi syykseen) tai joutuisi tietyllä tavalla asettumaan jommankumman puolelle.

Jos koet, että se oli oikea ratkaisu niin älä ota liikaa paineita äitisi suhtautumisesta. Hän ei vain luultavasti osaa vielä suhtautua asiaan tai hyväksy todellisuutta. Hän varmasti rakastaa sinua, mutta on vain ehkä vähän hukassa tuon sinun ja siskosi tilanteen suhteen.

 

[AnnMarii]

Mulla kyllä nyt viimeisimmän keskenmenneen jälkeen taas masennukseksi ihan olo muuttumassa, ekaa kertaa näin paha olo sitten varmaan vuoden 2019 jolloin olin todella synkissä vesissä... Varsinkaan kun en saa omalta äidiltä edes sympatiaa tästä. Hehkuttaa vaan siskon raskautta joka tuntuu suoranaisesti vittuilulta tässä vaiheessa. Ei esimerkiksi kommentoinut mitään kun viikonloppuna kerroin että raskaus meni neljännen kerran kesken. Alkoi vain selittää omia asioitaan ja jotain siskosta. Muutkin läheiset ihmettelee miksen pidä yhteyttä siskoon. Muut eivät siis tiedä vielä hänen raskaudestaan kuin minä ja äitini. Joten kivaa kuunnella kun en voi todellista syytä selittää heille ja ei ole minun asiani sitä heille kertoa. Kun ihmettelevät siis esimerkiksi kun kerroin sormuksesta isäni oli että mitäs mun sisko sano ja kerroin ette olla pariin kuukauteen missään tekemisissä oltu.

Ja siis ei mua sinänsä sisko masenna vaan ne läheisten reaktiot kun en ole tekemisissä. Ja se eniten masentaa kun neljäs keskenmennyt. Tuntuu vaan siltä kuin taistelisi taistelua jonka kohtalo on että häviän sen. En tiedä kuinka kauan tätä enään jaksaa ja onko mitään järkeä yrittää enään edes. Vaikka välillä on ajatuksia että joo kyllä jaksaa mutta nopeasti ajatukset kääntyvät sen puolelle että ei ole yhtään mitään järkeä.

Pitäisi varmaan hyväksyä että meidän kohtalo ei ole saada lapsia.

Oon tosi pahoillani teidän puolesta ja todella ikävää ettet ole tullut nähdyksi tilanteenne kanssa. Mulla tuli mieleen että voisiko sun äidin välinpitämättömään käytökseen vaikuttaa aiheen tabuus. Vaikka keskenmenoista/lapsettomuudesta puhutaan nykyisin paljon avoimemmin niin se on varmasti silti monelle vaikea aihe kohdata ja varsinkin vanhemmalle ikäpolvelle. En toki tunne äitiäsi ja teidän välejä, mutta jos välit ovat hyvät niin mietin että voisiko tällainenkin asia vaikuttaa taustalla eli että hänen on jostain syystä vaikea kohdata sun suru. Väärin se on silti sua kohtaan oli asia miten hyvänsä, mutta voi olla ettei ilkeyttään näin toimi vaan koska ei ehkä osaa muuta

 

[Kali]

Juu siis ihmettelen äitini suhtautumista senkin vuoksi koska hänellä keskenmenoja myös ja on puhunut niistä avoimesti. Ei yhtä monta kuin itsellä ja sentään kaksi lasta eikä koskaan saanut montaa keskenmenoa peräkkäin. Tuntuu että häntä kiinnostaa vaan siskon asiat juuri nyt... Koska hänellä iloisia juttuja. Mutta minkä mä sille voin että itsellä paskaa vaan? Muutenkin kestämistä keskenmenneiden kanssa varsknkin viimeisimmän en yhtään kaipaisi että läheiset käyttäytyy tuolleen.

 

[AnnMarii]

Juu siis ihmettelen äitini suhtautumista senkin vuoksi koska hänellä keskenmenoja myös ja on puhunut niistä avoimesti. Ei yhtä monta kuin itsellä ja sentään kaksi lasta eikä koskaan saanut montaa keskenmenoa peräkkäin. Tuntuu että häntä kiinnostaa vaan siskon asiat juuri nyt... Koska hänellä iloisia juttuja. Mutta minkä mä sille voin että itsellä paskaa vaan? Muutenkin kestämistä keskenmenneiden kanssa varsknkin viimeisimmän en yhtään kaipaisi että läheiset käyttäytyy tuolleen.

No sitten on kyllä tosi ikävästi tehty. Oon tosi pahoillani.

 

[Kali]

No asia äidin kanssa paheni. Sanoin kun juteltiin että voiko jättää vähemmälle ne puheet mun siskosta. Ja hän suuttui siis mulle. Jotain puhui että ei kannata olla katkera yms... No siis oon kyllä katkera mä myönnän sen, eihän tämä samainen sisko ole ollut mun tukena mun keskenmenneissä missään vaiheessa, sanonut vain törkeitä kommentteja. Esim se että ihan hyvä ettei saatu vielä lapsia kun niiiin vähän aikaan oltu yhdessä. Niin kysyin myös miten mä voin olla iloinen hänen puolestaan kun en mitään vastakaikua saa häneltä mihinkään, se on aina vain hän hän hän (sisko siis). No kivaa itkeä täällä taas, olo paheni tosta keskustelusta 1000x pahemmaksi...

 

[Vargynja]

Äitisi ja siskosi käytös kuulostaa kyllä tosi asiattomalta. Varmasti tuntuu kurjalta, kun omat sukulaiset toimii noin. Ehkä laiha lohtu, mutta minä ja varmasti moni muu täällä ymmärretään miltä susta tuntuu. Mutta tietenkin sitä soisi saavansa tukea lähipiiristä.

 

[Kali]

Olipahan jotenkin todella huojentavaa kuulla kun terapeutti sanoi kun kerroin että olen aivan oikeassa kun haluan pitää etäisyyttä siskoon. Jotenkin tuntunut että olen paha ihminen kun en haluan pitää etäisyyttä, en olla yhteydessä tai en osaa iloita hänen puolestaan hänen raskauden suhteen. No toki aluksi sanoi kun kerroin että sisko on raskaana terapeutti sanoi no sehän on iloista ja iloinen uutinen yms. Ja vähän ehkä ihmetteli enkö ole iloinen hänen puolestaan? No sitten selitin miksi on ristiriitaiset tunteen nyt kun hän onnistui ja on raskaana. Hän ymmärsi sitten kun selitin tämän homman että siskon mielestä hyvä että ei vielä saada lapsia ja että ihmekkään että meni kesken koska on lääkkeitä mitä syön yms. Hän terapeuttini siis sanoi että mun tunteet siskoani kohtaan on oikeutettuja ettei mikään ihmekkään että haluan pitää etäisyyttä ja että en halua juuri nyt ainakaan olla tekemisissä hänen kanssaan.

Mulla siis terapia vähentynyt mitä ennen oli joskus, aiemmin kävin joka toinen viikko, sitten kerran kuukaudessa, nyt joka toinen kuukausi. Joten en ollut aiemmin päässyt tästä hänelle kertomaan. Kumminkin vaikka olo parani myös viikonloppuisen keskustelun miehen kanssa jälkeenkin jotenkin tuli kyllä vielä enemmän validoitu olo että enhän mä se tässä väärässä ole että otan etäisyyttä kun sain purettua pahaa oloa terapiassa. Vaikka tämä viikko nyt mennyt jotenkin todella hyvin en ole itkenykkään kuten viime viikolla keskenmenneen jälkeen itkin monta kertaa päivässä pahimmillaan. Enkä myöskään ole vaipunut niihin huonoihin masentuneisiin ajatuksiin oikeastaan yhtään. Niin siis paremmin menee että ehkä se tästä. Toivoakin on taas että tässä esikois/vauva haaveessa onnistutaan joskus kyllä 100% varmasti. En tiedä mistä johtuu, ei varmaan vain yhdestä asiasta tämä toivo. Varmaan monesta asiasta, miehestä, terapiasta ja varmaan myös tuosta clearbluen monitorista joka vienyt stressin testaamisesta. Ainakin ovulaation suhteen. Joten toivon että sama jatkuu raskauden testailujen suhteen...

 

[Tiitiskä]

Ärsyttää, harmittaa, ketuttaa. Nimittäin työt ja niiden olemattomuus. Oon aika luottavaisin mielin ollut, että lapset voi hyvin tehdä nuorena, sillä työelämää on kuitenkin montakymmentä vuotta edessä. Kouluja oon kuitenkin käynyt samalla, eli ammatteja löytyy parikin kappaletta. Nyt on mitä todennäköisimmin lapset tehty ja olis aika hypätä työelämään, jossa oon kyllä piipahdellut raskauksien välissä ja opintojen aikana. Vaan ei, radiohiljaisuutta tarjotaan joka suunnasta. Siinä kivasti itsetunto murenee ja ammatti-identiteetti (jos semmosta on ikinä ollutkaan) painuu johonkin pohjamutiin, kun yhdellekään työnantajalle et kelpaa. Tää asia pyörii paljon mielessä tällä hetkellä, ja tänään on oikein extra-huono päivä. Mä en edes haluaisi mitään nousujohteista uraa, missä pitäis päästä harppomaan askelmalta toiselle, vaan mä haluan hitto vie ihan tavallisen työpaikan, missä voin kantaa korteni kekoon ja tienata vähän sitä rahaakin.

Johonkin piti päästä avautumaan, ja tää vaikutti siihen hyvältä kanavalta. Huomenna lienee taas parempi päivä ja osaa suhtautua asioihin vähän optimistisemmin. Tänään ei enää jaksa.

Muoks. Tarkemmin plärättynä tää olis kyllä kuitenkin sopinut ehkä paremmin sinne pienet murheet-ketjuun

 

[Rouva W]

Ärsyttää, harmittaa, ketuttaa. Nimittäin työt ja niiden olemattomuus. Oon aika luottavaisin mielin ollut, että lapset voi hyvin tehdä nuorena, sillä työelämää on kuitenkin montakymmentä vuotta edessä. Kouluja oon kuitenkin käynyt samalla, eli ammatteja löytyy parikin kappaletta. Nyt on mitä todennäköisimmin lapset tehty ja olis aika hypätä työelämään, jossa oon kyllä piipahdellut raskauksien välissä ja opintojen aikana. Vaan ei, radiohiljaisuutta tarjotaan joka suunnasta. Siinä kivasti itsetunto murenee ja ammatti-identiteetti (jos semmosta on ikinä ollutkaan) painuu johonkin pohjamutiin, kun yhdellekään työnantajalle et kelpaa. Tää asia pyörii paljon mielessä tällä hetkellä, ja tänään on oikein extra-huono päivä. Mä en edes haluaisi mitään nousujohteista uraa, missä pitäis päästä harppomaan askelmalta toiselle, vaan mä haluan hitto vie ihan tavallisen työpaikan, missä voin kantaa korteni kekoon ja tienata vähän sitä rahaakin.

Johonkin piti päästä avautumaan, ja tää vaikutti siihen hyvältä kanavalta. Huomenna lienee taas parempi päivä ja osaa suhtautua asioihin vähän optimistisemmin. Tänään ei enää jaksa.

Muoks. Tarkemmin plärättynä tää olis kyllä kuitenkin sopinut ehkä paremmin sinne pienet murheet-ketjuun

Työ on iso osa elämää, ei kannata vähätellä. Ymmärrän hyvin tuon itsetunnon ja ammatti-identiteetin murenemisen oman burnoutin ja irtisanoutumisen myötä. Syvällä on käyty. Ja siis työttömänä edelleen kasailen ammatti-identiteettiäni ja mietin että mitähän vittua.
Tsemppiä paljon, työttömänä ei ole helppoa ja markkinat on muutenkin vaikeat. Oot varmasti pätevä ja osaava, jatka yrittämistä

 

[Tiitiskä]

Työ on iso osa elämää, ei kannata vähätellä. Ymmärrän hyvin tuon itsetunnon ja ammatti-identiteetin murenemisen oman burnoutin ja irtisanoutumisen myötä. Syvällä on käyty. Ja siis työttömänä edelleen kasailen ammatti-identiteettiäni ja mietin että mitähän vittua.
Tsemppiä paljon, työttömänä ei ole helppoa ja markkinat on muutenkin vaikeat. Oot varmasti pätevä ja osaava, jatka yrittämistä

Kiitos kannustamisesta, se tuli todellakin tarpeeseen! Ehkäpä tämä vielä joskus tästä. Mun äitini ainoa kommentti mun työllistymishuoliin ja sen aiheuttamaan stressiin oli niinkin kannustava kuin "parastahan olis, jos voisit olla lasten kanssa kotona, kun ne on vielä pieniä". Kiitos kannustuksesta ja syyllistämisestä äiti, tämäpä lohdutti

Hurjalta kuulostaa kyllä tuo sinun myllerys ennen työttömyyttä! Burnout taitaa olla melkoisen synkkä ja kaiken voiman imevä kokemus, joten paljon tsemppiä vielä toipumis- ja itsensä kokoamispolulle!

 

[Pingviiniemo]

Olipahan jotenkin todella huojentavaa kuulla kun terapeutti sanoi kun kerroin että olen aivan oikeassa kun haluan pitää etäisyyttä siskoon. Jotenkin tuntunut että olen paha ihminen kun en haluan pitää etäisyyttä, en olla yhteydessä tai en osaa iloita hänen puolestaan hänen raskauden suhteen. No toki aluksi sanoi kun kerroin että sisko on raskaana terapeutti sanoi no sehän on iloista ja iloinen uutinen yms. Ja vähän ehkä ihmetteli enkö ole iloinen hänen puolestaan? No sitten selitin miksi on ristiriitaiset tunteen nyt kun hän onnistui ja on raskaana. Hän ymmärsi sitten kun selitin tämän homman että siskon mielestä hyvä että ei vielä saada lapsia ja että ihmekkään että meni kesken koska on lääkkeitä mitä syön yms. Hän terapeuttini siis sanoi että mun tunteet siskoani kohtaan on oikeutettuja ettei mikään ihmekkään että haluan pitää etäisyyttä ja että en halua juuri nyt ainakaan olla tekemisissä hänen kanssaan.

Mulla siis terapia vähentynyt mitä ennen oli joskus, aiemmin kävin joka toinen viikko, sitten kerran kuukaudessa, nyt joka toinen kuukausi. Joten en ollut aiemmin päässyt tästä hänelle kertomaan. Kumminkin vaikka olo parani myös viikonloppuisen keskustelun miehen kanssa jälkeenkin jotenkin tuli kyllä vielä enemmän validoitu olo että enhän mä se tässä väärässä ole että otan etäisyyttä kun sain purettua pahaa oloa terapiassa. Vaikka tämä viikko nyt mennyt jotenkin todella hyvin en ole itkenykkään kuten viime viikolla keskenmenneen jälkeen itkin monta kertaa päivässä pahimmillaan. Enkä myöskään ole vaipunut niihin huonoihin masentuneisiin ajatuksiin oikeastaan yhtään. Niin siis paremmin menee että ehkä se tästä. Toivoakin on taas että tässä esikois/vauva haaveessa onnistutaan joskus kyllä 100% varmasti. En tiedä mistä johtuu, ei varmaan vain yhdestä asiasta tämä toivo. Varmaan monesta asiasta, miehestä, terapiasta ja varmaan myös tuosta clearbluen monitorista joka vienyt stressin testaamisesta. Ainakin ovulaation suhteen. Joten toivon että sama jatkuu raskauden testailujen suhteen...

Ihana että terapiasta apua ja tiedän että helpommin sanottu kuin tehty, mutta syyllisyys pois ja etäisyys tekee varmasti tässä kohtaa vaan hyvää. Joskus on parempi että saa rauhassa keskittyä rakentamaan ja käsittelemään omaa elämää, kun ei voimavarojen kuulu riittää moneen paikkaan kerrallaan, varsinkaan kun ulosanti sun läheisiltä on tota luokkaa.

 

[Vargynja]

Ärsyttää, harmittaa, ketuttaa. Nimittäin työt ja niiden olemattomuus. Oon aika luottavaisin mielin ollut, että lapset voi hyvin tehdä nuorena, sillä työelämää on kuitenkin montakymmentä vuotta edessä. Kouluja oon kuitenkin käynyt samalla, eli ammatteja löytyy parikin kappaletta. Nyt on mitä todennäköisimmin lapset tehty ja olis aika hypätä työelämään, jossa oon kyllä piipahdellut raskauksien välissä ja opintojen aikana. Vaan ei, radiohiljaisuutta tarjotaan joka suunnasta. Siinä kivasti itsetunto murenee ja ammatti-identiteetti (jos semmosta on ikinä ollutkaan) painuu johonkin pohjamutiin, kun yhdellekään työnantajalle et kelpaa. Tää asia pyörii paljon mielessä tällä hetkellä, ja tänään on oikein extra-huono päivä. Mä en edes haluaisi mitään nousujohteista uraa, missä pitäis päästä harppomaan askelmalta toiselle, vaan mä haluan hitto vie ihan tavallisen työpaikan, missä voin kantaa korteni kekoon ja tienata vähän sitä rahaakin.

Johonkin piti päästä avautumaan, ja tää vaikutti siihen hyvältä kanavalta. Huomenna lienee taas parempi päivä ja osaa suhtautua asioihin vähän optimistisemmin. Tänään ei enää jaksa.

Muoks. Tarkemmin plärättynä tää olis kyllä kuitenkin sopinut ehkä paremmin sinne pienet murheet-ketjuun

Kyllä tämä mielestäni tännekin sopii. Työ tai sen puute voi kuitenkin olla iso asia ja vaikuttaa mielialaan pidemmältikin. Samaistun myös tunteisiisi. Olen tässä syksyllä hakenut töitä eikä vastaukseksi ole tullut kuin kiitos, mutta ei kiitos. Siis parhaimmillaan. Useinhan ei saa mitään vastausta. Ja kyllä, tämä on stressaavaa ja kuormittavaa ja turhauttavaa. Sitä miettii, kelpaanko minnekään ja onko musta edes mihinkään. Eikä äitisi "lohdutus" tosiaan kuulosta mitenkään kivalta. Tsemppiä työnhakuun! Jospa meitä kaikkia vielä onnistaisi, vaikka työtilanne onkin surkea.

 

[Rouva W]

Kiitos kannustamisesta, se tuli todellakin tarpeeseen! Ehkäpä tämä vielä joskus tästä. Mun äitini ainoa kommentti mun työllistymishuoliin ja sen aiheuttamaan stressiin oli niinkin kannustava kuin "parastahan olis, jos voisit olla lasten kanssa kotona, kun ne on vielä pieniä". Kiitos kannustuksesta ja syyllistämisestä äiti, tämäpä lohdutti

Hurjalta kuulostaa kyllä tuo sinun myllerys ennen työttömyyttä! Burnout taitaa olla melkoisen synkkä ja kaiken voiman imevä kokemus, joten paljon tsemppiä vielä toipumis- ja itsensä kokoamispolulle!

Kyllä se siitä! Koita sulkea korvat tuollaisilta tympeiltä kommenteilta, vaikka vaikeaa se on. Helppohan se on sivusta heittää kommenttia.

Se oli kieltämättä todella synkkä ajanjakso ja vaikka nyt jo vuosi työttömänä niin en kadu hetkeäkään. Kiitos

 

[Tiitiskä]

Kyllä tämä mielestäni tännekin sopii. Työ tai sen puute voi kuitenkin olla iso asia ja vaikuttaa mielialaan pidemmältikin. Samaistun myös tunteisiisi. Olen tässä syksyllä hakenut töitä eikä vastaukseksi ole tullut kuin kiitos, mutta ei kiitos. Siis parhaimmillaan. Useinhan ei saa mitään vastausta. Ja kyllä, tämä on stressaavaa ja kuormittavaa ja turhauttavaa. Sitä miettii, kelpaanko minnekään ja onko musta edes mihinkään. Eikä äitisi "lohdutus" tosiaan kuulosta mitenkään kivalta. Tsemppiä työnhakuun! Jospa meitä kaikkia vielä onnistaisi, vaikka työtilanne onkin surkea.

Juuri näin! Aika syvissä vesissä välillä uidaan, kun tuntuu ettei ole edes sen kiitos mutta ei kiitos-viestin arvoinen mutta kiitos tsempeistä! Samoin toivon sinne tsemppiä työnhakuun! Ja uskon että kyllä me kerran vielä kaikki ollaan työelämässä tukevasti mukana

 

[Syksynlapsi]

Oon pyörinyt täällä foorumilla jo pitkään, mutta nyt vasta tajusin lähteä etsimään vertaistukea näihin mun mt ongelmiin. Onneksi sitä löytyi, luen varmaan ketjun huomenna läpi kun aamulla on aikaa.

Mulla on tällä hetkellä jotenki tosi vaikea tilanne ja tuntuu että en vaan löydä siihen oikeaa ratkaisua.
Meille oli siis tulossa kesäkuinen vauva mutta raskaus meni kesken rv 9. Olin koko alkuraskauden todella ahdistunut ja väsynyt ja melkein jo kaduin koko raskautta. Sitten kun raskaus meni kesken olen ollut kertakaikkiaan aivan loppu fyysisesti. Henkinen puoli alkaa jo helpottaa ja olen alkanut hyväksyä tapahtuman, mutta uupumus saa mut masentumaan. Taustalla mulla on uupuminen jo vuosien takaa, vasta viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut ymmärtää miksi uuvun aina uudelleen. Mulla on ahdistuneisuus häiriöön sekä lievään masennukseen diagnoosit ja olen syönyt paria eri mieliala lääkettä kohta 3 vuoden ajan. Lopetin lääkkeen nyt tämän edellisen kesken menneen raskauden aikana koska kyseessä melko uusi lääke joka suositeltiin lopettamaan. Koin aluksi että pärjäsin hyvin, mutta tällä hetkellä tuntuu että oon ihan äärirajoilla oman jaksamisen kanssa. Oon ihan pian saamassa kelan tukemaan psykoterapian mitä oon odottanut jo vuosia.

Nyt kuitenkin tilanne on se, että toivoisin meille vielä kolmatta lasta, mutta en tiedä miten pärjään tässä hetkessä ilman mieliala lääkettä enkä haluaisi olla jatkuvasti sitä lopettamassa jos tulisikin pian uudestaan raskaaksi. Sitten en usko että pystyisin aloittamaan myöskään terapiaa vauvavuonna koska se on niin kallista. Just nyt musta tuntuu että ei ole mitään järkeä toivoa enää kolmatta lasta kun kaikki asiat on niin levällään, mutta sitten toisaalta tuntuu että en pysty elämään sen päätöksen kanssa jos ei annettaisi enää mahdollisuutta kolmanteen.

Anteeksi tämä kauhea vuodatus, en oo puhunu näistä asioista kenellekään näin rehellisesti.

 

[Aaltokukka]

Oon pyörinyt täällä foorumilla jo pitkään, mutta nyt vasta tajusin lähteä etsimään vertaistukea näihin mun mt ongelmiin. Onneksi sitä löytyi, luen varmaan ketjun huomenna läpi kun aamulla on aikaa.

Mulla on tällä hetkellä jotenki tosi vaikea tilanne ja tuntuu että en vaan löydä siihen oikeaa ratkaisua.
Meille oli siis tulossa kesäkuinen vauva mutta raskaus meni kesken rv 9. Olin koko alkuraskauden todella ahdistunut ja väsynyt ja melkein jo kaduin koko raskautta. Sitten kun raskaus meni kesken olen ollut kertakaikkiaan aivan loppu fyysisesti. Henkinen puoli alkaa jo helpottaa ja olen alkanut hyväksyä tapahtuman, mutta uupumus saa mut masentumaan. Taustalla mulla on uupuminen jo vuosien takaa, vasta viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut ymmärtää miksi uuvun aina uudelleen. Mulla on ahdistuneisuus häiriöön sekä lievään masennukseen diagnoosit ja olen syönyt paria eri mieliala lääkettä kohta 3 vuoden ajan. Lopetin lääkkeen nyt tämän edellisen kesken menneen raskauden aikana koska kyseessä melko uusi lääke joka suositeltiin lopettamaan. Koin aluksi että pärjäsin hyvin, mutta tällä hetkellä tuntuu että oon ihan äärirajoilla oman jaksamisen kanssa. Oon ihan pian saamassa kelan tukemaan psykoterapian mitä oon odottanut jo vuosia.

Nyt kuitenkin tilanne on se, että toivoisin meille vielä kolmatta lasta, mutta en tiedä miten pärjään tässä hetkessä ilman mieliala lääkettä enkä haluaisi olla jatkuvasti sitä lopettamassa jos tulisikin pian uudestaan raskaaksi. Sitten en usko että pystyisin aloittamaan myöskään terapiaa vauvavuonna koska se on niin kallista. Just nyt musta tuntuu että ei ole mitään järkeä toivoa enää kolmatta lasta kun kaikki asiat on niin levällään, mutta sitten toisaalta tuntuu että en pysty elämään sen päätöksen kanssa jos ei annettaisi enää mahdollisuutta kolmanteen.

Anteeksi tämä kauhea vuodatus, en oo puhunu näistä asioista kenellekään näin rehellisesti.

Olipa hyvä kun edes tänne jaksoit/ uskalsit/ halusit tilanteestasi kertoa.
Tsemppiä nyt ihka ensimmäiseksi. ..
Pohdintasi on aiheellinen, sillä tarvittavat lääkkeet + mahdollinen raskaus vaativat usein tarkkaan harkintaa ja ovat isoja päätöksiä.

 

[Vargynja]

Otan osaa @Syksynlapsi menetykseen ja tosi paljon voimia. Hyvä kun löysit tämän ketjun ja hienoa myös, kun olet pääsemässä psykoterapiaan. Mietteet kolmannesta lapsesta on varmasti iso asia ja samaistun niihin vahvasti. Itse kuumeilin useamman vuoden toista lasta. Ensin sen yrittäminen lykkääntyi miehen syöpähoitojen takia. Sitten kun ne oli ohi, meidän kummankin mielenterveys oli siinä jamassa, ettei uskallettu yrittää. Ei luotettu jaksavamme, jos vauva tulisi. Mutta hiljalleen toivuttiin ja lopulta (kesken kolmen vuoden psykoterapian) se kolmas lapsi saatiinkin. Mulla se lapsen kaipuu ja tyhjän sylin tunne oli niin riipivä, että kuopuksen syntymä auttoi taas eteenpäin toipumisessa - vaikka toki vauvan hoito ajoittain raskasta onkin. Hetkeäkään en ole katunut kumpaakaan lasta, mutta oli myös varmasti oikea päätös lykätä kuopuksen tekoa syvimmässä kuopassa ollessa.

Suosittelen siis miettimään, jaksaisitko nyt sen kolmannen lapsen. Vai olisiko se liikaa? Lääkkeet tietenkin myös aina oma juttunsa. Itse sain jatkaa lääkitystä läpi raskauden ja imetyksen. Tiedän että lääkkeen vaihtaminen ei ole ihan yksinkertaista, mutta olisikohan se harkittavissa? Jos löytyisi jokin sopiva, jota on turvallisempaa käyttää raskaana kuin mitä nykyistä. Ja sitten sinun ikäkin vaikuttaa. Jos on vielä aikaa, olisiko yritystä mahdollista lykätä vähän tasaisempaan hetkeen?

 

[Kali]

Mulla viime viikon perjantain jälkeen epävarmuus sujuvan raskauden suhteen pahentunut. Saatiin silloin tieto että vastasi 6+0 vaikka ovulaatio oli tiedossa joten silloin olisi pitänyt olla 6+5 ehkä yhden päivän heitto max koska positiivisen testin sain dpo9 niin max voisi olla ollut silloin 6+4. Kooltaan alkio kumminkin vain 3,3mm ja vastasi 5 päivää pienempää kätilön mukaan. Ei kuitenkaan ollut huolissaan, kuten ei neuvolastakaan oltu jonne perjantain jälkeen 2 kertaa ollut yhteyksissä. Itsellä vai vahva tunne että ei se siellä varmaan enään tai pian edes kasva. Ja aluksi siellähän kuulemma oli 2 ollut joista toisesta vain se raskauspussi vai miksi sitä kutsutaan jäljellä.

Ja uusi ultra ei ole mahdollinen koska joulukuussa ei ole varaa erinäisten muiden asioiden takia. Kuten mieskään ei voi auttaa hänellä auto rikki jonka korjaaminen maksaa monta sataa ja on lomautettuna koko joulukuun.

Muutenkaan tämä täysi oireettomuus ei yhtään auta luottamaan että tässä mikään hyvin. Kuitenkin mitä lukenut kaikilla muilla tuntuu että on oireita paljon aikaisemmin jo ja tässä vaiheessa paljon oireita jo.. Olen oikeastaan täysin varma että tämäkin menee kesken.

// Niin siis alkaa olemaan masentunut olo aika pahasti tämän takia jo...

 

[VäriSointu]

Mulla viime viikon perjantain jälkeen epävarmuus sujuvan raskauden suhteen pahentunut. Saatiin silloin tieto että vastasi 6+0 vaikka ovulaatio oli tiedossa joten silloin olisi pitänyt olla 6+5 ehkä yhden päivän heitto max koska positiivisen testin sain dpo9 niin max voisi olla ollut silloin 6+4. Kooltaan alkio kumminkin vain 3,3mm ja vastasi 5 päivää pienempää kätilön mukaan. Ei kuitenkaan ollut huolissaan, kuten ei neuvolastakaan oltu jonne perjantain jälkeen 2 kertaa ollut yhteyksissä. Itsellä vai vahva tunne että ei se siellä varmaan enään tai pian edes kasva. Ja aluksi siellähän kuulemma oli 2 ollut joista toisesta vain se raskauspussi vai miksi sitä kutsutaan jäljellä.

Ja uusi ultra ei ole mahdollinen koska joulukuussa ei ole varaa erinäisten muiden asioiden takia. Kuten mieskään ei voi auttaa hänellä auto rikki jonka korjaaminen maksaa monta sataa ja on lomautettuna koko joulukuun.

Muutenkaan tämä täysi oireettomuus ei yhtään auta luottamaan että tässä mikään hyvin. Kuitenkin mitä lukenut kaikilla muilla tuntuu että on oireita paljon aikaisemmin jo ja tässä vaiheessa paljon oireita jo.. Olen oikeastaan täysin varma että tämäkin menee kesken.

// Niin siis alkaa olemaan masentunut olo aika pahasti tämän takia jo...

Hei!
Minulla alkanut kaikissa raskauksissa oireet vasta joskus viikolla 7-8. Ensimmäisestä tein ensimmäisen raskaustestinkin vasta 6+0 kun oli koko ajan vain sellainen olo, että ihan kohta ne menkat alkaa. Siis ihan tavallinen kierronvaiheen olo. Ja kuulemani mukaan noilla viikoilla alkio on niin pieni, että mittauksessa voi tulla heittoja. Eli kaikki voi todellakin olla oikein hyvin pienellä.

Tiedän, miltä tuo epätoivo tuntuu, itselläni oli 3 perättäistä keskenmenoa ennen kuopusta, ja olin alkuraskaudessa aivan varma, että sekin menee kesken. Olo helpottui kunnolla vasta liikkeiden tuntumisen myötä.
Paljon tsemppiä! Täällä moni tietää, miltä sinusta tuntuu. Päivä kerrallaan eteenpäin, yritä saada pidettyä ajatukset jossain, mikä tuo hyvää mieltä.

 

[Kali]

Hei!
Minulla alkanut kaikissa raskauksissa oireet vasta joskus viikolla 7-8. Ensimmäisestä tein ensimmäisen raskaustestinkin vasta 6+0 kun oli koko ajan vain sellainen olo, että ihan kohta ne menkat alkaa. Siis ihan tavallinen kierronvaiheen olo. Ja kuulemani mukaan noilla viikoilla alkio on niin pieni, että mittauksessa voi tulla heittoja. Eli kaikki voi todellakin olla oikein hyvin pienellä.

Tiedän, miltä tuo epätoivo tuntuu, itselläni oli 3 perättäistä keskenmenoa ennen kuopusta, ja olin alkuraskaudessa aivan varma, että sekin menee kesken. Olo helpottui kunnolla vasta liikkeiden tuntumisen myötä.
Paljon tsemppiä! Täällä moni tietää, miltä sinusta tuntuu. Päivä kerrallaan eteenpäin, yritä saada pidettyä ajatukset jossain, mikä tuo hyvää mieltä.

Olisi varmaan hyvä jos saisin ajatukset pidettyä muualla kuin noissa huonoissa jutuissa, odottaen siis vaan sitä meneekö kesken tai oikeastaan melkeinpä sitä että milloin menee kesken. Vaikeaa vaan tuntuu olevan... Tietenkin varmaan voisi auttaa uusi ultra jota olen miettinyt jos jollain tapaa pääsisi. Mutta siihen lopputulokseen olen tullut että sekin on 50/50 tuoko sekään lohtua, vai vaan lisää tuskaa ja ahdistusta kun sitten jos vielä liian pieni viikkoihin nähden ahdistuisin enemmän varmasti, ja tietenkin sitäkin pelkään siitä että jos lopettanut kasvun kokonaan. Ja muutenkin kun pitäisi joulukuussa säästeliäämmin elää niin senkään takia en oikeastaan voi varata sitä ultraa enään. Varsinkaan kun ei ole varma miehen työtilanne ensi vuodellekkaan edes...