Kun on paha olla

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Vargynja
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Nyt kun taas kerkeää vähän kirjoitella niin laitanpa vähän omia kuulumisia myös. Oon ollu tosi stressaantunut ja väsynyt koko syksyn. Mä palasin osa-aikaisesti töihin ja pieni meni perhepäivähoitajalle. Oma työ muuttui todella merkittävästi tiimin vaihtuessa joten uutta opeteltavaa on ollut paljon ja on edelleen. Siinä sivussa hoitanu pienen juoksevia asioita, sairastettu neljä kertaa syksyn aikana (normaalisti kerran kahdessa vuodessa kipeä niin tämä kans vieny voimia) ja muuten yritetty vain selvitä. Uupumuskin meinasi lyödä päälle, mutta huomasin sen onneksi ajoissa ja oon yrittänyt tehdä asialle jotain.

Tein itelleni viikkokalenterin ja varmistelin itselleni henkireikiä pitkin viikkoa niin on alkanut helpottamaan. Siitä kun aikaa alkoi vapautumaan lisää kun sai päätä tyhjättyä niin oon sitten työstänyt näitä varsinaisia ongelman aiheuttajia. Pikku hiljaa helpottaa mutta vielä on paljon matkaa.
 
Hei! Mäkin kirjoittelen nyt tänne...
Eli pääsääntöisesti jaksan hyvin, mutta sit on näitä päiviä kun musta ei oo mihinkään. Painava olo ja tuntuu jotenkin ettei jaksa edes seisoa. Sit taas toisina päivinä oon super energinen ja aikaansaava...

Onko tää nyt tän bibolaarihäiriön kanssa aina tällaista. Mieliala on tosi tasainen kokoajan, mutta fyysisesti tuntuu heikotus monta kertaa viikossa.

Oon myös miettinyt raudan puutetta ja terveyskeskukseen parin viikon päästä menoss verikokeisiin. Multa otetaan myös muita arvoja esim. Kilpirauhasta, maksa - ja kolesteroliarvoja.

Väsyttää niin hirveesti välillä.
 
No voihan tuollaiset heilahteluolot olla muutakin, ainakin nopsaan ajateltuna verensokerin heilahtelut tekee tuota pirteys-väsy -akselin heilahtelua. Toisaalta sitten kun me ollaan lisääntymisikäisiä naisia, niin hormonit heiluttelevat myös. Yksi ajatus voisi olla että pyrkisi tasapainottamaan näistä jompaa kumpaa tai kenties molempia. Ihan vain ajatuksena sen kummemmin asiaan perehtymättä.
 
.. ah, ja kahvi. Minä onnistun saamaan joka iltapäivälle kauhean väsyn sillä kun aamun aloittaa aina useammalla kupillisella kahvia. :No Evil Monkey: Pitäisi kyllä opetella tuosta tavasta eroon.
 
"Kahvi naiselle on kuin kerosiini lentokoneelle!" Näin totesi eräs yli 50 vuotta naimisissa ollut, vaimonsa omaishoitajana nykyisin toimiva mies.
Mulla, kiitos vahvan jääräpäisyyden on jäänyt kerosiini kokonaan pois, kofeiinitonta teetä käytön korvikkeena. Aluksi join aamulla kupillisen kahvia ja teetä perään mittavia määriä ...
Jaksamista sinnittelyyn!
 
Nostanpa tätä. Jaksaminen ja mielenterveys kun on aina ajankohtainen asia.

Olisi kiva kuulla tänne aiemmin kirjoitelleiden kuulumisia ja tietenkin aina ihanampi jos uusiakin löytää tästä itselleen vertaistukea tai purkukanavan. 🫶

Joten olet sitten kirjoittanut tänne ennen tai et: miten voit just nyt?

Oma vointini on mennyt valtavasti eteenpäin sitten ketjun perustamisen. En koe olevani enää masentunut, mutta en ihan tervekään. Olo on keskimäärin ihan hyvä, mutta uuvun herkästi ja traumatriggerit saa välillä tipahtamaan.

Olen tämän vuoden alkupuoliskon ollut kuntoutuksessa. Kevään mittaan kuntoutus sai alkuun voimaan paremmin, mutta viime viikkoina on kuormitus tuntunut vähän liialta. Kevätkin tekee osansa, sillä lisääntyvä valoisuus ei piristä vaan päinvastoin.

Eli olo on juuri nyt aika uupunut. Onneksi kohta on kesä ja kuntoutuskin loppuu pian. Kesällä on helpompaa sillä ongelma ei ole valon määrä vaan pikemminkin sen muutos.
 
Itsellä todettu masennus joka autusmikirjonhäiriön lisäksi vaikeuttaa arkea. En siis käy töissä josta syystä koen välillä olevani huonompi kuin muut jotka pystyvät töissä käymään. 😔 Mutta viimeisenä parina vuonna masennus onneksi parempaan suuntaan mennyt. Ja varsinkin viime vuoden sisällä olo parantunut huimasti. Mutta epäilen etten koskaan ole täysin normaali. Esimerkiksi stressaannun todella helposti vieläkin. Jota minulla aina ollut. Olen myös taipuvainen negatiiviseen ajatteluun josta kyllä yrittänyt päästä vähän edes eroon.

Vaikka olo tällä hetkellä kaiken masennuksen ja muun suhteen suht koht hyvä, niin ei se ihan ns. normaali olo ole. Tosin minulla ollit masennusta niin kauan kuin muistan. Sitä ollut jostain 8-9 vuotiaasta asti jolloin muistan ensimmäisen kerran käyneeni terapiassa jo. En todellakaan ollut onnellinen lapsi. ☹️ Vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se ettei minun autismia todettu kuin vasta kun oli 17-18. Voi olla osa syy miksi olin masentunut kun tuntui etten sovi joukkoon.

Ei paha ole tällä hetkellä olla ja joskus en varmaan osannut kuvitellakkaan että voisi elämä näinkin hyvin mennä. Mutta tiedän millaista on kun tuntuu täysin toivottomalta.
 
Elämä on heitellyt tehokkaasti sitten viime kirjoittelun. Vedin itseni lopulta ihan huolella burnouttiin ja myös irtisanouduin töistä. Söin kolmea lääkettä ja olin saikulla paljon ja viimeinen tikki oli kun kirjoitettiin 2,5kk saikku. Totesin että ei tämä näin voi mennä, että tarvitsee kaikkea tätä että edes jotenkin selviytyy elämästä. Nyt on vähän kortit niin sanotusti levällään, mutta voin paremmin kuin ikuisuuksiin. Burnoutista ei ole tosiaankaan vielä toivuttu, mutta suunta on parempi. Keskusteluapua hakemassa ja samalla koitan miettiä että mitä sitä sitten seuraavaksi tekisi. Pieni toive herännyt toisesta lapsesta, olisi varmasti tullut jo aiemmin jos en olisi ollut niin kertakaikkisen loppu. Mutta päivä kerrallaan.
 
Mulla on tosi vaativa ja stressaava työ ja erityislapset kotona. Ja psykiatri epäillyt persoonallisuushäiriötä. Mutta nyt oon voinut hyvin, kun oon saanu keskityttyä positiivisuutee ja tehnyt omahoito-ohjelmaa Mielenterveystalolta. Toki esim. lähestyvät kuukautiset saa aina ottamaan takapakkia, mutta eteenpäin on menty ja huolella!
 
Täällä voidaan tällä hetkellä hyvin. Lapset on osan viikkoa edelleen hoidossa ja mies käy töissä kokopäiväisesti. Minä olen kotona ja kun lapset on hoidossa niin neulon, ompelen, urheilen, piirrän ja siivoan. Tekeminen ei siis lopu…

Oli jotenkin niin ihanaa, kun soittivat hakemaan kuopuksen kotiin päiväkodista, kun avustaja ei päässyt töihin. Tuli semmoinen olo, että mun panosta lasten hoidossa arvostetaan, kun ammattilaisetkin on pulassa mun autistisen tyttären kanssa. 😂❤️
Onneksi olen kotona aina puhelimen päässä…

Onhan tää arki erityislasten kanssa omanlaistaan. Ilman osaviikkoista päivähoitoa oisin varmasti ihmisraunio.

Mutta kiitos kysymästä. Hyvin voin tällä hetkellä. Syksy jännittää, kun pitäisi mennä töihinkin ja saada lisää tuloja, mutta uskon että kaikki järjestyy. 😍
 
Mulla on pitkästä aikaa, ehkä ekaa kertaa näin kunnolla, tosi satutettu olo. Ahdistaa välillä niin paljon etten pysty kuin itkeä ja välillä mietin etten tiedä enää kuka edes olen.

Olen erityisherkkä ja introvertti ja olen paljon kotona yksin, kun ei oikein ole ketään ketä nähdä. Koko alkuvuosi on mennyt itkiessä sitä, kun tuntuu ettei mies arvosta panostani kotona ollenkaan ja hän painostaa töihin. Nyt kaiken huippu oli se, kun hyvä ystävä ghostasi yhtäkkiä. Sanoi, että pitäisi puhua, mutta ei huvita. Nyt hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jotenkin huomio kiinnittyy häneen, että hän miettii haluaako puhua vai ei. Ei ole mitään väliä sillä, miltä minusta tuntuu, vaikka kerroin asian sydämeltäni hänelle suoraan. Tuntuu että sekä kotona että muualla jään koko ajan toisten jalkoihin, minua ei kuulla eikä ketään kiinnosta. Heti kun avaan suuni, kaikki ihmiset ympärilläni häviää. Syksyllä yksi toinen ystävä yks kaks myös ghostasi, hän ei enää vastannut viesteihin eikä ole sen jälkeen laittanut yhtään mitään. Olen kai niin epämiellyttävää seuraa, ettei minun kanssani halua kukaan olla.

Olen ollut varovainen, etten tyrkytä itseäni liikaa, vaikka haluaisin. Olen kai luontaisesti se kuunteleva osapuoli, koska olen niin kiltti. Näitä hylkäämiskokemuksia alkaa olla vaan niin paljon, että en oikein uskalla sanoa kellekään enää mitään. Välillä tuntuu että onko tämä vaan unta kaikki, että voisiko se aiempi vaan palata kun avaan silmäni? Sitten ymmärrän ettei se enää palaa, vaan olen taas möhlinyt tämänkin asian. Miksi tässä aina käy näin?

Kaikki on aina sanoneet että minulla on iloinen katse ja hyvä sydän, mutta nyt peilistä katsoo tyhjät silmät ja sydän on hajonnut murusiksi 💔
 
pilvikirsikka sanoi:
Mulla on pitkästä aikaa, ehkä ekaa kertaa näin kunnolla, tosi satutettu olo. Ahdistaa välillä niin paljon etten pysty kuin itkeä ja välillä mietin etten tiedä enää kuka edes olen.

Olen erityisherkkä ja introvertti ja olen paljon kotona yksin, kun ei oikein ole ketään ketä nähdä. Koko alkuvuosi on mennyt itkiessä sitä, kun tuntuu ettei mies arvosta panostani kotona ollenkaan ja hän painostaa töihin. Nyt kaiken huippu oli se, kun hyvä ystävä ghostasi yhtäkkiä. Sanoi, että pitäisi puhua, mutta ei huvita. Nyt hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jotenkin huomio kiinnittyy häneen, että hän miettii haluaako puhua vai ei. Ei ole mitään väliä sillä, miltä minusta tuntuu, vaikka kerroin asian sydämeltäni hänelle suoraan. Tuntuu että sekä kotona että muualla jään koko ajan toisten jalkoihin, minua ei kuulla eikä ketään kiinnosta. Heti kun avaan suuni, kaikki ihmiset ympärilläni häviää. Syksyllä yksi toinen ystävä yks kaks myös ghostasi, hän ei enää vastannut viesteihin eikä ole sen jälkeen laittanut yhtään mitään. Olen kai niin epämiellyttävää seuraa, ettei minun kanssani halua kukaan olla.

Olen ollut varovainen, etten tyrkytä itseäni liikaa, vaikka haluaisin. Olen kai luontaisesti se kuunteleva osapuoli, koska olen niin kiltti. Näitä hylkäämiskokemuksia alkaa olla vaan niin paljon, että en oikein uskalla sanoa kellekään enää mitään. Välillä tuntuu että onko tämä vaan unta kaikki, että voisiko se aiempi vaan palata kun avaan silmäni? Sitten ymmärrän ettei se enää palaa, vaan olen taas möhlinyt tämänkin asian. Miksi tässä aina käy näin?

Kaikki on aina sanoneet että minulla on iloinen katse ja hyvä sydän, mutta nyt peilistä katsoo tyhjät silmät ja sydän on hajonnut murusiksi 💔
Click to expand...
Halaus ♡ Ehkä ne ei vaan ole sinun hyvän sydämesi arvoisia, kun eivät osaa arvostaa ja nää tuskaasi ♡ Eiköhän ajan kanssa kaikki näytä valoisammalta, ehkä jopa jo huomenna!
 
pilvikirsikka sanoi:
Mulla on pitkästä aikaa, ehkä ekaa kertaa näin kunnolla, tosi satutettu olo. Ahdistaa välillä niin paljon etten pysty kuin itkeä ja välillä mietin etten tiedä enää kuka edes olen.

Olen erityisherkkä ja introvertti ja olen paljon kotona yksin, kun ei oikein ole ketään ketä nähdä. Koko alkuvuosi on mennyt itkiessä sitä, kun tuntuu ettei mies arvosta panostani kotona ollenkaan ja hän painostaa töihin. Nyt kaiken huippu oli se, kun hyvä ystävä ghostasi yhtäkkiä. Sanoi, että pitäisi puhua, mutta ei huvita. Nyt hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jotenkin huomio kiinnittyy häneen, että hän miettii haluaako puhua vai ei. Ei ole mitään väliä sillä, miltä minusta tuntuu, vaikka kerroin asian sydämeltäni hänelle suoraan. Tuntuu että sekä kotona että muualla jään koko ajan toisten jalkoihin, minua ei kuulla eikä ketään kiinnosta. Heti kun avaan suuni, kaikki ihmiset ympärilläni häviää. Syksyllä yksi toinen ystävä yks kaks myös ghostasi, hän ei enää vastannut viesteihin eikä ole sen jälkeen laittanut yhtään mitään. Olen kai niin epämiellyttävää seuraa, ettei minun kanssani halua kukaan olla.

Olen ollut varovainen, etten tyrkytä itseäni liikaa, vaikka haluaisin. Olen kai luontaisesti se kuunteleva osapuoli, koska olen niin kiltti. Näitä hylkäämiskokemuksia alkaa olla vaan niin paljon, että en oikein uskalla sanoa kellekään enää mitään. Välillä tuntuu että onko tämä vaan unta kaikki, että voisiko se aiempi vaan palata kun avaan silmäni? Sitten ymmärrän ettei se enää palaa, vaan olen taas möhlinyt tämänkin asian. Miksi tässä aina käy näin?

Kaikki on aina sanoneet että minulla on iloinen katse ja hyvä sydän, mutta nyt peilistä katsoo tyhjät silmät ja sydän on hajonnut murusiksi 💔
Click to expand...
Joskus elämässä ystävyyssuhteet katkeavat hetkellisesti ja palaavat taas molemmille sopivampana aikana. Ja kaikki ystävyydet eivät pysy kasassa vaikka itse tekisi mitä. Mutta ystävän menettäminen on raskasta. Itsekin sen kokeneena. Sitä joutuu käymään suunnilleen samat mietinnät kuin parisuhteen päättyessä, kun miettii mitä olisi voinut tehdä toisin ja koittaa hyväksyä "eron". Ja itse olen niitä joilla kestää usein pitkään päästää muita elämään niin se menetys tuntuu senkin takia isommalta. Mies on miulle sanonut, että ohitan läheisteni huonon käytöksen vain välttyäkseni menettämästä heitä, vaikka kuinka itse kärsisin.

Vaikka kuormitut muiden seurasta niin olisiko mahdollisuutta hakeutua jonnekin missä on ihmisiä? Joku harrastus tai kerho? Mie en varsinaisesti vietä liikaa aikaa ihmisten kanssa, mutta alun järkytyksen jälkeen töihinpaluu kuitenkin toi elämään sellaisen sosiaalisen aspektin mikä tekee kuitenkin ihan hyvää (vaikka haluaisin väittää muuta😅). Ihminen on erakoimmillaankin sosiaalinen olento, jolle tekee hyvää nähdä muita ihmisiä. Ehkä se helpottaisi tuohon ystävänkaipuuseen, jos saisit jotain mukavaa sosiaalista puuhaa ja sitä kautta voisi löytää uusiakin ystäviä?
 
Pilkki24 sanoi:
Joskus elämässä ystävyyssuhteet katkeavat hetkellisesti ja palaavat taas molemmille sopivampana aikana. Ja kaikki ystävyydet eivät pysy kasassa vaikka itse tekisi mitä. Mutta ystävän menettäminen on raskasta. Itsekin sen kokeneena. Sitä joutuu käymään suunnilleen samat mietinnät kuin parisuhteen päättyessä, kun miettii mitä olisi voinut tehdä toisin ja koittaa hyväksyä "eron". Ja itse olen niitä joilla kestää usein pitkään päästää muita elämään niin se menetys tuntuu senkin takia isommalta. Mies on miulle sanonut, että ohitan läheisteni huonon käytöksen vain välttyäkseni menettämästä heitä, vaikka kuinka itse kärsisin.

Vaikka kuormitut muiden seurasta niin olisiko mahdollisuutta hakeutua jonnekin missä on ihmisiä? Joku harrastus tai kerho? Mie en varsinaisesti vietä liikaa aikaa ihmisten kanssa, mutta alun järkytyksen jälkeen töihinpaluu kuitenkin toi elämään sellaisen sosiaalisen aspektin mikä tekee kuitenkin ihan hyvää (vaikka haluaisin väittää muuta😅). Ihminen on erakoimmillaankin sosiaalinen olento, jolle tekee hyvää nähdä muita ihmisiä. Ehkä se helpottaisi tuohon ystävänkaipuuseen, jos saisit jotain mukavaa sosiaalista puuhaa ja sitä kautta voisi löytää uusiakin ystäviä?
Click to expand...

Näin oon koittanut ajatella, että joskus nämä ei vain ole omissa käsissä ja parhaani minäkin tein ja silti kävi miten kävi. Itseään siinäkin vain kiusaa, jos liikaa roikkuu jossain ihmisessä kiinni..

Ehdottomasti joku sosiaalinen juttu olisi hyvä tähän hetkeen! On mulla onneksi syksylle odottamassa mukavia harrastuksia, että niitä odotellessa 😊 ja pääsin nyt kesäksi opiskelemaan, että sekin tuo sisältöä onneksi arkeen!

Eiköhän se helpota, kun tästä alkushokista vaan pääsee yli (olen jo alkanut päästä). Kiitos ajatuksista 🤗
 
pilvikirsikka sanoi:
Näin oon koittanut ajatella, että joskus nämä ei vain ole omissa käsissä ja parhaani minäkin tein ja silti kävi miten kävi. Itseään siinäkin vain kiusaa, jos liikaa roikkuu jossain ihmisessä kiinni..

Ehdottomasti joku sosiaalinen juttu olisi hyvä tähän hetkeen! On mulla onneksi syksylle odottamassa mukavia harrastuksia, että niitä odotellessa 😊 ja pääsin nyt kesäksi opiskelemaan, että sekin tuo sisältöä onneksi arkeen!

Eiköhän se helpota, kun tästä alkushokista vaan pääsee yli (olen jo alkanut päästä). Kiitos ajatuksista 🤗
Click to expand...
Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. 🤗

Ja aina kannattaa miettiä sitä, että saako siitä ihmissuhteesta mitään, jos aina joutuu varomaan kauheasti ja miettimään teenkö nyt oikein. Kyllä ne oikeat ystävät jäävät, vaikka ei aina olisi parhaimmillaan ja itselläkin on ystäviä, joiden kanssa ei välillä nähdä vuosiin ja sitten homma taas jatkuu siitä mihin se jäi. Joidenkin ihmisten kanssa vain klikkaa ja homma on automaattisesti vastavuoroista ja toimii.

Tuli muuten tästä mieleen, että miulla oli vaihe, kun olin ihan oikeasti kateellinen miun miehelle hänen kavereistaan. Enkä siis mitenkään katkerasti (olin iloinen hänen puolestaan) vaan olisin itse kaivannut sellaisia ystäviä. Hällä on siis paljon tosi hyviä ystäviä, jotka ottivat meidän tytön syntymän innolla. Samaan aikaan osa miun kavereista ei oikein osannut suhtautua siihen, että sain lapsen ja jättäytyivät pois miun elämästä tai alkoivat projisoimaan minuun sitä millainen naisen pitäisi olla lapsen saatuaan. Miulla jäi pari ennen tosi läheistä ystävää elämästä ja olin aika yksinäinen. Löysin kuitenkin uusia ystäviä uuden elämäntilanteen myötä ja vaikka välillä vieläkin harmittaa ne pari ihmistä niin se harmitus menee nopeasti ohi, kun muistan miten töykeästi he lopulta käyttäytyivät. Ja olen ymmärtänyt, että lopulta kyse ei edes ollut minusta vaan heidän omista haavoistaan liittyen parisuhteisiin ja perheen perustamiseen.
 
Kurjaa @pilvikirsikka että sinua on kohdeltu noin. ❤️ Vika ei varmastikaan ole sinussa. Ehkä he eivät vain olleet oikeita ihmisiä sinulle. Tiedän kyllä kuinka pahalta tuollainen tuntuu. Itsekin olen tullut ns. ystävien ghostaamiksi. Mutta ne aidot ystävät on jääneet ja olen saanut uusiakin ystäviä, kun olen vain uskaltanut yrittää. Vaikka helppoa se ei näin aikuisena ainakaan itselleni ole.

Tuo sosiaalisen jutun etsiminen kuulostaa hyvältä suunnitelmalta ja kiva kun on hyviäkin juttuja tulossa. 😊
 
pilvikirsikka sanoi:
Mulla on pitkästä aikaa, ehkä ekaa kertaa näin kunnolla, tosi satutettu olo. Ahdistaa välillä niin paljon etten pysty kuin itkeä ja välillä mietin etten tiedä enää kuka edes olen.

Olen erityisherkkä ja introvertti ja olen paljon kotona yksin, kun ei oikein ole ketään ketä nähdä. Koko alkuvuosi on mennyt itkiessä sitä, kun tuntuu ettei mies arvosta panostani kotona ollenkaan ja hän painostaa töihin. Nyt kaiken huippu oli se, kun hyvä ystävä ghostasi yhtäkkiä. Sanoi, että pitäisi puhua, mutta ei huvita. Nyt hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jotenkin huomio kiinnittyy häneen, että hän miettii haluaako puhua vai ei. Ei ole mitään väliä sillä, miltä minusta tuntuu, vaikka kerroin asian sydämeltäni hänelle suoraan. Tuntuu että sekä kotona että muualla jään koko ajan toisten jalkoihin, minua ei kuulla eikä ketään kiinnosta. Heti kun avaan suuni, kaikki ihmiset ympärilläni häviää. Syksyllä yksi toinen ystävä yks kaks myös ghostasi, hän ei enää vastannut viesteihin eikä ole sen jälkeen laittanut yhtään mitään. Olen kai niin epämiellyttävää seuraa, ettei minun kanssani halua kukaan olla.

Olen ollut varovainen, etten tyrkytä itseäni liikaa, vaikka haluaisin. Olen kai luontaisesti se kuunteleva osapuoli, koska olen niin kiltti. Näitä hylkäämiskokemuksia alkaa olla vaan niin paljon, että en oikein uskalla sanoa kellekään enää mitään. Välillä tuntuu että onko tämä vaan unta kaikki, että voisiko se aiempi vaan palata kun avaan silmäni? Sitten ymmärrän ettei se enää palaa, vaan olen taas möhlinyt tämänkin asian. Miksi tässä aina käy näin?

Kaikki on aina sanoneet että minulla on iloinen katse ja hyvä sydän, mutta nyt peilistä katsoo tyhjät silmät ja sydän on hajonnut murusiksi 💔
Click to expand...
Täältäkin komppaan, että susta on tullut jo täällä foorumilla aivan ihana vaikutelma, etkä vaikuta yhtään takertuvalta tai mitään. 😍 Ihanalta ja positiiviselta ihmiseltä jonka kanssa varmasti kiva olla.
 
Olipa ihania kommentteja! Kiitos @Pilkki24 , @Vargynja ja @Pingviiniemo 😍🥰

Piristi oikeasti! Oon ollut ihan maassa tästä asiasta monta päivää ja nukkunut huonosti. Miten voikin ottaa niin koville, mutta onhan se oikeasti omanlaisensa kriisi. Nyt se ystävä on laittanut vähän viestiä ja rivien välistä vaistoan pahoittelua ja sovintoa. Vähän kyllä on itsellä vielä suojakuori päällä ja haluaisinkin oikeasti jutella tämmösen läpi, mutta ehkä kaikille se ei ole niin luontevaa. Mulla on samaan aikaan surullinen, mutta toiveikas olo kuitenkin. Aika näyttää!
 
Ei mikään ihme, jos on suojakuori päällä. Itseni ainakin olisi tosi vaikea luottaa vastaavassa tilanteessa. Toivottavasti kuitenkin välinne lopulta korjaantuvat. ❤️
 
Takaisin
Top