Nykyään on erittäin tervettä ja toivottavaa, että kaikista äitiyden mukanaan tulleista tunteista puhutaan - niistä kielteisistäkin siis eritoten. Äidin univelka, temperamenttinen lapsi, vaikea uhmaikä yms. voivat olla vanhemmille raskaita ja on hyvä, että niistä puhutaan ja vanhemmat saavat tarvittaessa apua.
Mutta auta armias jos kaikki onkin pelkästään ihanaa ja täydellistä. Eikä loppua näy. Taapero on iloinen ja tyytyväinen, on nukkunut kellon ympäri lähes koko elämänsä heräämättä, syö ja kehittyy täydellisesti, on terve. Äiti on pirteä ja onnellinen. Olen surukseni huomannut, että kun menee hyvin, niin pitäisi olla ihan hyshys.
Menin sitten kertomaan kuinka paljon rakastan lastani ja että äitiys on ihanaa, niin sain joiltakin äideiltä ikäviä kommentteja ja karsastusta. Eräskin ystäväni (uhmaikäisen lapsen äiti) lyttäsi minut ja sanoi, että olen olevinaan täydellinen äiti. Ja "tulipa paska fiilis kun sinulla on noin täydellinen lapsi!" Siitä tuli todella paha mieli! Miten minun rakkaus omaa lastani kohtaan voi aiheuttaa jollekin paskan fiiliksen ?! Yritin vakuutella, että kyllä minä rakastan lastani vaikka sille tulisikin kauhea uhmaikä, mutta kuulema sitten kyllä huomaan, että se rakkauden tunne ei ole päällimmäisin! Jos toisinpäin ajatellaan, niin en ikinä menisi sanomaan uhmaikäisen vanhemmalle, että tulipa paska olo kun kerroit kuinka rankkaa teillä on, onneksi meillä on ihanaa. Kuka sellaista edes tekisi?
Menin sanattomaksi ja sillä linjalla kannattaa näköjään pysytellä. Aion siis jatkossakin olla hiljaa ja nauttia täydellisestä lapsestani ja olla onnellinen kaikessa hiljaisuudessa.
Ketään muita joille äitiys on pelkkää ruusuilla tanssimista?
Mutta auta armias jos kaikki onkin pelkästään ihanaa ja täydellistä. Eikä loppua näy. Taapero on iloinen ja tyytyväinen, on nukkunut kellon ympäri lähes koko elämänsä heräämättä, syö ja kehittyy täydellisesti, on terve. Äiti on pirteä ja onnellinen. Olen surukseni huomannut, että kun menee hyvin, niin pitäisi olla ihan hyshys.
Menin sitten kertomaan kuinka paljon rakastan lastani ja että äitiys on ihanaa, niin sain joiltakin äideiltä ikäviä kommentteja ja karsastusta. Eräskin ystäväni (uhmaikäisen lapsen äiti) lyttäsi minut ja sanoi, että olen olevinaan täydellinen äiti. Ja "tulipa paska fiilis kun sinulla on noin täydellinen lapsi!" Siitä tuli todella paha mieli! Miten minun rakkaus omaa lastani kohtaan voi aiheuttaa jollekin paskan fiiliksen ?! Yritin vakuutella, että kyllä minä rakastan lastani vaikka sille tulisikin kauhea uhmaikä, mutta kuulema sitten kyllä huomaan, että se rakkauden tunne ei ole päällimmäisin! Jos toisinpäin ajatellaan, niin en ikinä menisi sanomaan uhmaikäisen vanhemmalle, että tulipa paska olo kun kerroit kuinka rankkaa teillä on, onneksi meillä on ihanaa. Kuka sellaista edes tekisi?
Menin sanattomaksi ja sillä linjalla kannattaa näköjään pysytellä. Aion siis jatkossakin olla hiljaa ja nauttia täydellisestä lapsestani ja olla onnellinen kaikessa hiljaisuudessa.
Ketään muita joille äitiys on pelkkää ruusuilla tanssimista?