Kuinka paljon synnytys sattuu?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja siilityttö
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
mua henkilökohtasesti pelotti synnytys aivan sikana, koska monet tutut oli pelotellu minuu ihan kauheesti... luulin oikeesti et kuolen ja et se on ihan kamalaa...
mutta mutta, omalla kohdalla synnytys meni erittäin hyvin. supistukset kestin hyvin, vaikka kyllähän ne vähän kipeetä teki. Otin epiduraalinkin mut ei ollu mitään vaikutusta, se ei vissiin ihan menny sinne minne piti... et ilokaasulla olin oikeestaan kokoajan, paitsi ennen ponnistusvaihetta sain kohdunkaulan puudutteen, ja se vei kivut kyllä mennessään. Ponnistusvaihe oli tosi helppo ja nopea, vaikka poika olikin syntyessään 4,5 kiloa, ja pari repeämääkin sain, mut paranivat nopeasti...
Ja olisin valmis synnyttämään uudestaan ihan millon vaan :D toivon toki että jos nyt toisen lapsen saan, niin et synnytys menis yhtä hyvin kuin edellisenkin. :D
 
Mulla meni synnytys hyvin, mutta kyllä se sattui aivan sikana. Siis se avautumisvaihe, jota kesti n. 4 h ennen kuin sain epiduraalin. Olin ajatellut, että liikkumisella ja hengitystekniikalla selviäis, mutta se oli kyl ihan sietämätöntä. Pahat menkkakivut potenssiin 10. Ainut, miten siitä selviää, on se, että se supistus kestää sen 40s kerrallaan, sen jälkeen kipu loppuu pariks minuutiks. Mä kyllä pyysin kaikkea mahdollista lääkitystä siinä vaiheessa, mut mistään ei ollut apua. Muistan kun olin tunnin suihkussa ja aina supistuksen kestäessä sitä vaan ajatteli, että kestän vielä sekunnin, vielä sekunti... ja mä kyllä tärisin kivusta ja ajattelin, että ei ikinä enää tätä... noh, olen taas raskaana, joten kyllä siitä selviää... :)

Mut sitten kun sain epiduraalin (sen laittaminen ei sattunut yhtään) ja se toimi tosi hyvin, ja kaikki kivut lähti pois. Ponnistusvaihekaan ei sattunut yhtään. Vasta siinä vaiheessa kun lapsen pää rupes tulemaan ulos, niin se sattui taas tosi paljon, mutta oli jollain lailla siedettävämpää kun se kipu oli niin yhdessä kohti. Mutta ei sitä synnytystä kannata pelätä. Se on niin uniikki ja hurja kokemus, että tulee olo, että se on pakko kokea uudestaan. :-))
 
Mulla esikoisen synnytys oli nopeasti ohi, vesien menosta kotona kesti 3h57min kun poika syntyi. Supistukset olivat alkuun tosi siedettäviä, pahoja menkkakipuja vain. Sairaalan synnytysvastaanoton käytävällä ne alkoivat tihentyä nopeasti, mutta olivat edelleen hyvin siedettäviä. Jossain vaiheessa oli sitten pakko käydä sanomassa tädille, että nyt alkaa tehdä kyllä kunnolla kipeää (mulle oli siis sanottu käyrien oton jälkeen, että otetaan parin tunnin päästä uudet, epäilivät että lähdetään vielä kotiin). Siitä meni noin minuutti, kun supparit löivät päälle oikein kunnolla! Ehdin juuri ja juuri vaihtaa sairaalavaatteet päälle ja raahautua sängylle kun pahimmat kivut alkoivat. Huusin kivusta, kyllä se sattui ihan kunnolla. Supistusten välillä ei oikeastaan ollut taukoa ollenkaan. Näitä pitkiä suppareita tuli peräjälkeen ehkä 6 tai 7, sitten seuraavalla supistuksella puhkesi kalvot kunnolla ja meni loput vedet, seuraavalla supistuksella ähkäisin että nyt ponnistuttaa! Kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja huudahti että paikat oli kokonaan auki, että nyt et sitten yhtään saa ponnistaa, lähdetään samantien saliin! Heti kun pääsin ponnistamaan, kipu helpotti ihan hurjasti! Jokainen uusi supistus oli kyllä kipeä, mutta kun sitä kipua vastaan uskalsi vaan ponnistaa täysillä, niin kipu laimeni tosi paljon. Ainoat kivunlievitykset mitä sain oli ruiskutettava pintapuudute sekä paikallipuudute kun väliliha leikattiin. Ponnistusvaihe oli aika pitkä 1h20min, mutta tuntui paljon lyhyemmältä, aika hyvin jaksoin kuitenkin ponnistella =) poika syntyi lopulta kasvot mun napaa kohti, ja mua sattui selkään ihan perhanasti kun vauva tuli ulos! Muuten en edes tuntenut pään tai muun vartalon syntymistä! Ja kipu tosiaan loppui kuin seinään kun vauva syntyi =)

Nyt pikkukakkosta odotellaan syntyväksi kesäkuussa, ja odotan jo tosi kovin uutta synnytyskokemusta =) hyvä mieli tuosta jäi, vaikka kaikki menikin tosi nopeasti eikä mikään oikein suunnitelmien mukaan! Lisäjännitystä tilanteeseen aiheuttaa kohdunsuun päällä oleva istukka, jonka tosi kovin toivon nousevan niin paljon että saan synnyttää taas alateitse! En pelkää mahdollista sektiota tai siitä toipumista, siitä ei ole kysymys. Haluaisin vaan niin kovin itse ponnistaa tämänkin lapsen maailmaan <3
 
Se on jännä miten sitä unohtaa sen kaiken kivun jo heti kun saa sen vauvan rinnalle ja saatikka nyt kun aikaa on kulunu :)
Tietty sitä muistaa että se sattu mutta jotenki laimeammin :)

Mulla synnytys kesti vähän vajaa 9 tuntia ja se alko supistuksilla. Aluks ne oli semmosia outoja enkä oikee tajunnu et ne on supistuksia :) Sit ku ne rupes kunnolla tuntumaan ni sit tiesin x)
Sairaalaan päästessä ne olikin kivuliaita ja otinki sit epiduraalin kun en niitä kestäny. Epiduraalin vaikutus sopivasti heikkenikin sit ku päästiin tositoimiin ja ponnistus oli kyllä kivuliasta mutta eipä sitä siinä tajunnu...

Kivulias mutta antoisa kokemus koko synnytys, en vaihtais mihinkään :)
 
Hyvin sanottu mayday =) pois en vaihtaisi minäkään mistään hinnasta! Mies pitää mua ihan pimeänä, kun harmittelin sitä jos tää mun istukka ei nousekaan tarpeeksi ja sen takia joudun sektioon, että en sitten saakaan uudelleen synnyttää alateitse =D
 
Hei!
Itse jännitin synnytystä PALJON ja uskon sen lisänneen kipua entisestään.
Olin synnyttämässä ilman tukihenkilöä ja synnytys kesti yht. 14 h (epäsäännöllisiä suppareita kestin melkein 30 h).

Limatulpan jälkeen kipu kasvoi, olin ammeessa, joka lievensi kipua ihan vähän.
Sitten kipu kasvoi ja sain epiduraalin ja se vei kivun kokonaan pois.
Mutta sitten kipu alkoi palata, eikä epiduraalikaan auttanut vaan päinvastoin - tuntui, että se pahensi lopussa kipua :/ Kiroilin ja voivottelin, viereisissä saleissa kuulin, kuinka vauvat tulivat maailmaan ja minä olin odottanut omaani jo monta tuntia.

Mulla poika oli kasvot väärässä asennossa ja melkein jouduttiin sektioon, oli lottovoitto, että minun tilanteessani poika menikin oikeaan asentoon ja sain synnyttää luonnollisesti.

Kiroilin myös paljon, välissä pyytelin kätilöiltä anteeksi kiroiluani :D
Voisin kuvailla lopun pahimipia suppareita (epiduraali päällä siis) ihan ihan kamalaksi puristukseksi ja paineeksi alaselällä mahassa. Ei sitä voi verrata mihinkään, sen tietää sitten kun kokee... mutta niinkuin kerroin, jännitys pahensi varmasti kipuani. Niinhän jotkut kertovat, että synnytys voi pitkittyä myös jännittämisen takia, pitäisi siis osata olla rennosti.

Ponnistaminen sattui eniten kun pää tuli ulos, mutta kohdallani onneksi ponnistaminen kesti vain 15 min ja pieniä tikkejä tuli 2. Mitään ei tarvinnut leikata, joten säästyin suht hyvin pahimmilta kivuilta ja istuin jo seuraavina päivinä hyvin, vähän vaan aristi.
 
Aika kultaa muistot, mut ei se kokemus silti unohdu ja tiesin jo mitä odottaa ku raskauden kans pääsi niin helpolla.

Mulla synnytyksen kesto oli 17h ja ponnistusvaihe 3h. Kaikki maholliset lääkkeet käytössä ennen ponnistusvaihetta ja tietysti just sopivast epiduraali loppu ja lisää ei voinu antaa, eli pelkäl ilokaasulla sitte mentiin, mut kyl siinä kuolemaa teki ja hoki että ottakaa se nyt saatana pois sieltä. Kivusta muistan sen verran et jokainen pieniki liike sattu aivan saakelisti, jokainen supistus oli ihan helvettiä, verta hikee kyyneliä, sitä se tais olla. Muistan että olin fyysisesti sekä henkisesti ihan loppu, en jaksanu enää, mut silti ne vaan huutaa että jaksaa jaksaa! Eikä sitä kipuu oikeen voi verrata mihinkään, mut en osan kuitenka oottaa et se noin helvettiä ois ollu ja mulla on kuitenki muuten aina ollu korkee kipukynnys. Pahin vaihe oli ehkä se ku se pääsieltä tuli ku tuns et kaikki helvetin paikat repse, mut sit se kipu hetkeks helpotti. Mua ommeltiin tunnin verran kasaan ja se kipu oli kans helkkarin inhottavaa! Onneks toi tyllerö makas silloin jo siinä rinnalla.

Mut kaikki toi kipu oli kyl sen arvosta ja unohtuu ajanmittaan. :) Niin vannotin itekki et oli kyl eka ja vika et enempää en kestä, mut viikon päästä oli ajatukset jo  ihan toiset. :) Tsemppiä kaikille joilla synnytys edessä!
 
Hei!
Mulla on synnytyksestä jo 1,5v aikaa mutta kuukauden päästä olis toinen tuloillaan.
Itse muistelisin että ei se niin paljoa sattunut kuin olisi voinut kuvitella.
Mun synnytys käynnistettiin ja sen seurauksena meni lapsivedet josta alko sitten supistukset.
Alkuun autto kuuma suihku niihin ensimmäisiin supistuksiin, mutta kyllä ne aika hyvin kesti kun naama irvessä istui keinutuolissa.
Supistuksia kärsin 9h jonka jälkeen sain epiduraalin. Ja sen jälkeen ei sattunut yhtään.
Paitsi tietysti silloin kun puudutuksen teho lakkasi. Minulle laitettiin siis letku selkään ja siitä epiduraalia pikkuhiljaa lisää pitkin päivää.
Ponnistusvaihe ei mulla ainakaan sattunut yhtään, siinä vaiheessa kun pää oli tulossa ulos niin tuntui vaan siltä että on pakko ponnistaa se äkkiä ulos vaikka kätilö hidasteli. Onnistuin vähän aikaa hidastelemaan ja onneksi ei tullut yhtään repeämiä.
Ja se ponnistusvaihe kesti huimat 16 minuuttia.
Toivottavasti kuukauden päästä pääsen yhtä helpolla :)
 
Mulla synnytys kesti 24h. Ja mulla on korkea kipukynnys.
Olin valvonu supistuksia kellotellen kotona koko yön, viideltä aamulla sit kirjauduttiin sairaalaan. Toivoin luomusynnytystä ja alkuun riittikin mainiosti hengittely, jumppapallo, kävely ja lämmin kylpy. Supistukset oli juilivia, mutta pystyin ihan hyvin miehen kanssa heittämään läppääkin samalla kun olin 4cm auki ja köllin lämpimässä kylvyssä.:DD

Mie kestin supistukset oikein hyvin siihen saakka kun olin 4-5cm auki ja jouduin TUNNIKSI käyrille epämukavaan asentoon, kun ykskään kätilö ei joutanu mua vapauttamaan. Supistukset alkoi tuntua tosi ikäviltä selässä. En muista tarkkaan sitä tunnetta, mutta olo oli sellainen, ettei tehny mieli olla hetkeäkään paikallaan ja oli sellanen ikävän ja perin epämukavan tuntuinen se olotila. Ottaen huomioon myös väsymyksen, olin ollu hereillä siihen mennessä jo lähemmäs 30h putkeen! 
Sain sitten ilokaasua, joka oli mulle kyllä ihan hyvä kaveri siitä eteenpäin pahimpien supistusten aikana, ja aquarakkuloita selkään-> ne vei selän puolelta supistuskivun pois ja olo helpottui. Supistukset oli edelleen siedettäviä, vähän kuin kovaa menkkakipua.

Se alkoi tuntua inhottavalta kun vauva puski päätään alaspäin supistusten aikana, tuli kova paine alapäähän. Siedettävää, mutta ikävää sekin. Inhottavinta oli, kun vauva alkoi möyriä joka supistuksella vimmatusti. :/ Ei tainnu pienelläkään olla mukavat oltavat...:(
Kun olin saanu kahdet aquarakkulat ja jälkimmäisten vaikutus alkoi huveta, mietittiin kätilön kanssa, että onko järkeä enää yrittää luomusynnytystä kun avautuminen kävi niin hitaasti. Olin muistaakseni 5cm auki kun mulle annettiin epiduraali ja kalvot puhkaistiin.

Epiduraali vei pois kaiken kivun ja paineen. Edes ponnistusvaiheessa en tuntenut supistuksia lainkaan, mikä kyllä hankaloitti ponnistamista. Mutta ponnistus ei missään vaiheessa sattunut tai kirvellyt YHTÄÄN, joskin oli se silti kovaa työtä (16min kesti, tuli hoppu loppua kohti kun pojan sydänäänet laski).

Täytyy sanoa, että tuo ponnistaminen tuntui siltä kun ois melonia paskantanu.:DD Kun tuntu, ettei se pää tule ulos millään vaikka kuinka puskee!

Kaikin puolin oli hyvä ja siedettävä kokemus kaikkineen, aika kultasi muistot jo parissa viikossa ja ikävöin jo synnytystä.:) Tammikuussa on seuraava LA, toivotaan että toka kierroksella menee kaikki vähintään yhtä hyvin.<3
 
1. synnytys sectiolla, maha oli hullun kipeä leikkauksen jälkeen etten todellakaan halua leikkausta ikinä!
2. synnytys epiduraalilla ja ilokaasulla, epi vei kaiken kivun, oli vaikea ponnistaa kun ei tuntenut supistuksia. Pään ulos tulo sattui.
3. synnytys pelkkä ilokaasu, oli yhtä helvettiä ja pään ulostulo tuntui kuin olisi alapää ollut tulessa, SATTUI! Se kipu on niin sanoin kuvaamatonta, supistuksen korkeimmalla kohdalla purkautuu huuto jolle ei voi mitään, se vain tulee.

On niin yksilöllisiä nuo synnytykset, toiset vain pieraisee ja toiset ährää 30h. Tsemppiä kaikille!
 
itellä on esikoisen syntymäst jo reilu 6v aikaa mut alusta loppuun kesti 25h45min josta 2 vaihe oli 45min. muistan kuitenkin kuinka niit supparei oli jo päivää ennen synnytyst ja oli kaveripariskunta tukena kotona ku illal alko supparit ja laskettii niiden kestoa ja tiheyttä yhessä ne sattu mut seuraava aamu ja aina sinne epiduraaliin asti olo oli hirvee ku supparei, polttoi ja mikää ei auttan, lääke pahens kipui, ilokaasu oksetti jne... mut kyl ne kivut kestää kun tietää miksi ne kivut on ja kun saa sen pienokaisen siihe rinnalle. tosin ite tuossa perjantaina aloin saamaa kunnon supparei ja polttoi ku keskeytyny keskenmeno alkoki sit käynnistymää n 6vk myöhässä ni ensiapuu ja siel sit tehtii pariin otteeseen kaavinta 4h sisää ilman kipulääkkeit tai puudutust. ja kun ties et pikkunen oli kuollu jo aiemmin sisällä niin ei niit kipui oikei tahton kestää ja niin lähettii tosiaa sairaalaan ettei esikoisen tartte nähä äitiä verilammikos ja kivuis lattial misään vaiheessa.
tuo jälkimmäinen ei nyt oikei liittyn aiheesee muuten ku synnytysipujen osalta mutta kuitenkin mitä tarkoitan on se että kannattaa ajatella miksi niitä kipuja on ja että ne on merkki siitä että pikkunen on tulossa maailmaan pian ja saat hänet rinnalle vihdoin. kyllä ne kivut unohtuu nopeasti mutta jos tuntuu hirveelt ni pyytäkää vaikka epiduraali koska sillo ne kivut lähtee ku ei tunne mitää, tekee vaa mitä käsketään. :)
onnea tuleville äideille.
 
Omasta synnytyksestä on aika tarkalleen 9kk ja voin sanoa, että sattuihan se ihan perkeleesti, mutta olisin koska tahansa valmis siihen uudelleen.

Mulla alkoi supparit puoliltaöin, en ollut nukkunut kuin tunnin. Kotona käytin lämpöpussia, kävin suihkussa ja kylvyssä, kävelin pihaa ympäri. Ja kivut pysyivät ihan hyvin aisoissa. 3h säännöllisten (5min välein) suppareiden jälkeen lähdettiin sairaalaan klo 16.30. Sain akupunktioneuloja selkään ja aquarakkuloita mahaan ja pärjäsinkin pitkään niillä. Ilokaasu otettiin jossain vaiheessa käyttöön. Vasta klo 22 pyysin epiduraalia ja sen saaminen sitten kestikin. Lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot ja samalla laitettiin oksitosiinitippa ja sitten odotettiinkin anestesialääkäriä tunti. Tuon tunnin olin niin kipeä, etten pystynyt kuin huohottamaan, kiemurtelemaan ja nyyhkimään sängyllä. Sitten sain epiduraalin, joka ei auttanut kunnolla, vaan toispuoleisesti, mutta pystyin jälleen ajattelemaan järkevästi. Puudutuksen voimin ponnistettiinkin ja alkuun se oli hankalaa, koska ei ollut ponnistamisen tarvetta ja tuntui, ettei niillä ponnistuksilla päästä eteenpäin yhtään. Mutta lopulta kun tuli todellakin tarve ponnistaa, syntyi poika parilla työnnöllä eikä itse ponnistaminen sattunut ollenkaan. Vain se hetki, kun pää oli syntynyt, eikä saanut ponnistaa enempää, oli tosi kurja.
Mutta hyvillä mielin siis kohti seuraavaa synnytystä :)
 
Mä muistan sanoneeni, että jumalan pilkkaa kun kärsimyksen kautta tarvii lapsia maailmaan saada. Oli kipeitä supistuksia mut mulla on korkea kipukynnys, en itkeny, raivonnu tai kiemurrellut mutta oksentelin kyllä ja kipulääkkeitäkin pyysin. Säännöllisten supistusten kanssa synnytys kesti vajaat 9h ja siinä kärvistellessäni mietein etten ikinä enää lisää lapsia tee. Kyllähän se mieli muuttui aikalailla heti sillon kun lapsen siihen rinnalle sai tuhisemaan. :) Nyt toista odotellessa, ihan rauhallisin mielin menossa kohtaamaan sen saman "helvetin", se on sen arvoista!
 
Omalla kipukynnyksellä on osuutta asiaan. Mutta olen kuullut verrattavan että hirveät menkkakivut X10. Mutta itselläni ei kyllä niin pahat olleet. Tai voipi olla, että aika kultaa muistot, että hyvä sanoa näin jälkeempäin ettei se ollu läheskää nii paha kuin kuvitteli. Ja onhan niitä kivunlievityksiä kaikenlaisia. Tossa justii luin juttua, kuinka jotkut äidit on synnyttäneet nukkuessaan, tai herännyt vasta juuri ponnistamaan :D heh, en kyllä sanois että se olis ihan noin helppoa ollu omalla kohdalla :D
 
Takaisin
Top