Keväällä olin 70% varma, etten ota rokotetta ja pärjäilen tammikuulle - töissä oli vielä tuolloin tiukat rajoitukset ja kaikkialla näkyi maskeja tai ainakin väljyyttä. Tuntui turvalliselta. Kesäkuun myötä meillä töissä avautuikin yllättäen jokainen luukku ja kymmenen hengen sijasta sisätiloissa voikin nyt kokoontua satoja ihmisiä. Työni puolesta tapaan myös runsaasti ihmisiä viikottain, etupäässä 15-35 -vuotiaita, joiden parissa rokotekattavuus on vielä muuta väestöä ohuempaa ja toisaalta vapaa-ajan aktiivisuus (baarit, lomat, tapahtumat jne.) runsaampaa tartuntamahdollisuuksien näkökulmasta. Harva myöskään viitsii noudattaa pyynnöstä ja perustelusta huolimatta turvavälejä tai käyttää seurassani maskia. Lisäksi suhtautuminen koronaan on suuressa työyhteisössäni kummallisen fatalistista (”tulee jos on tullakseen ja kuolen jos kuolen”) ja välinpitämätöntä - etätyötä ei katsota hyvällä vaikka siihen olisi mahdollisuus eikä kukaan ole maskia käyttänyt kerran kertaa.
Nyt olen enää häilyvän 30% varma, uskaltaisinko pärjätä ilman rokotetta. Korona on siitä kurja, että perusterveiden (!) osalta todennäköisyydet fataalin, vaikean, flunssankaltaisen ja oireettoman tartunnan välillä tuntuvat olevan Ässä-arvan kaltaista sattumaa. Mitä enemmän arpoja rapsuttaa, sitä todennäköisempää on saada jotakin ja tilastollisesti vähäinen riesa, mutta toisaalta päävoitto voi napsahtaa kenelle vain. Ja työn puolesta noita arpoja tulee raaputeltua reippaasti, halusin tai en, ellen sitten koteloidu kotiini jatkuvalle sairaslomalle.
Neuvolalääkäri ei ollut erityisen halukas ottamaan kantaa. Terveydenhoitajan ja ajanvarausihmisen kanssa neuvoteltuani ja pientä mielipidemittausta suoritettuani päädyin silti rokotteen kannalle. Ylihuomenna ensimmäinen. Tänään rv 16+0. Syteen tai saveen...