Ei minua korona itsessään pelota tai ahdista, tämä virus ei ole pahimmasta päästä, ja sen eteneminen voidaan pysäyttää pysymällä kotona. Eikä sekään ahdista tai pelota, että pysymme kotona. Se ahdistaisi, jos olisi pakko käydä ulkona tai asioimassa muiden ihmisten ilmoilla. Olemme nyt olleet 18 päivåä käymättä ulkona, minä olen vienyt roskat kahdesti, ja kahdesti olemme tilanneet ostokset ovelle. Kotona ei edes muista koko koronaa jos ei avaa nettiä tai telkun uutisia. Toivon sydämeni pohjasta ulkonaliikkumiskieltoa, jotta korona saataisiin mahdollisimman äkkiä pois.
Koronan myötä olen kuitenkin pettynyt, ahdistunut ja surullinen ihmisten itsekkyydestä ja typeryydestä. Että yritetään venyttää joka sääntöä viimeiseen asti, ja jos jokin ei ole (vielä) erikseen kielletty, niin sittenhän sitä saa ja pitääkin tehdä, esim. nuo Lapin hiihtokeskuksiin matkanneet älypäät ja baareissa ihmisjoukoissa viimeiseen asti liehuvat ihmiset. Ei ajatella senttiäkään omaa napaa pidemmälle. Hallituksen hitaus aivottoman lauman ruotuun piiskaamisessa ärsyttää myös. Sitten ei haittaisi yhtään, jos tämä tauti tappaisi vain ne, jotka hölmöilevät, mutta kun ne hölmöilijät jatkavat tautiketjuja jotka lopulta tappavat niitäkin, jotka tekevät kaiken mahdollisen, jotta eivät sairastuisi.
Minua suututtaa ja surettaa, jos lapseni menettävät vanhemman tai isovanhemman ennenaikaisesti näiden oman navan tuijottajien takia, minua suututtaa, jos lapseni kuolevat tai vammautuvat tai menettävät serkkujaan tai tädin tai sedän muiden itsekkyyden takia, jos ystäviltäni kuolee joku tärkeä ihminen muiden itsekkyyden tai typeryyden takia, jne.
Välit on lopullisesti poikki niiden kanssa, jotka käyttävät koronaa hyväkseen (yksi myy firmansa kautta käsidesiä kymmenkertaiseen hintaan nyt kun ihmiset ovat epätoivoisia) tai niiden, jotka eivät näe yhtään omaa napaa pidemmälle. Yksi vie lastaan kouluun, koska lapsen pitäminen kotona olisi hänelle epämukavaa, eikä kyse ole mistään erityistarpeista, vaan ihan tavallisesta lapsesta ja perheestä. Yök, hänenkään kaverinsa en ole enää, en enää ikinä, ällöttää liikaa.
Meidän isovanhempamme tai heidän vanhempansa lähtivät sotaan kuolemaan jotta me selviäisimme, ja nykyisen sukupolven sopeutumiskyky on lähes nolla, ei edes kyetä olemaan kotona turvassa, kun pitäisi muuttaa tottumuksia ja rutiineja. Ja samalla ärsyttää sekin, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, joilla ei ole kotia, jossa voisi olla turvassa katsomassa netflixiä, joille tämä länsimaisten ihmisten marina kotona olemisesta on ihan käsittämätöntä.
Kun uutisista lukee koronaan kuolleiden lukumääristä, itkettää. Empatia heidän läheisiään kohtaan on ääretön, jokainen kuolema on tragedia, jonka ei olisi tarvinnut tapahtua nyt. Jonkun rakas mummi tai ukki lähti nyt ja tänne jäi lohduttomasti sureva perhe, vaikka hän olisi voinut elää vielä vuosia, ja tämä tapahtui vain siķsi, että jonkun oli ihan pakko päästä laskettelulomalle kun ei sitä ollut erikseen kielletty. Kyllä, itken nytkin kun tätä kirjoitan. Ihan kamalaa. Ja suuttumusta, miten ihmiset voivat olla noin hirveitä muita kohtaan?
Joten kyllä, ahdistusta, surua, pettymystä ja suuttumusta on ilmassa. Pelkoa ei vielä.
Mutta ei se tosiaan auta kuin toivoa parasta ja koittaa olla liikaa pelkäämättä pahinta.
