Ei kannata synnytystä etukäteen alkaa turhaan liikaa pelkäämään.Useimmiten synnytys ei kestä vuorokausitolkulla, ja kipulääkkeet helpottavat oloa. Näin etukäteen moni asia saattaa kuulostaa kamalammalta kuin oikeasti onkaan. Synnytystilanteessa sitä jotenkin on hetkessä kiinni ja ottaa asian kerrallaan. Parempi on kun ei takerru niihin "kamaliin" synnytyskertomuksiin.
Olen samaa mieltä sumariston kanssa. Suurin osa synnytyksistä kuitenkin menee hyvin eikä kestä loputtoman kauan. Asioiden kulkuun ei aina voi itse vaikuttaa, ja siksi pitäisi ainakin yrittää olla stressaamatta, koska se ei ainakaan helpota asioita, tekee omasta olosta pahemman. Itse yritän ainakin pyrkiä siihen, etten ensi kerrallakaan - jos sellainen eteen tulee - pelkäisi etukäteen. Ja jos kaikki ei sujuisikaan ihan täydellisesti, niin kuitenkin yksi, kaksi päivää elämästä on loppujen lopuksi aika vähän koko elämän kokonaisuudessa ja uskoisin, että muisto haalistuu vielä ja nyt omallakin kohdallani ovat jo positiiviset asiat korostuneempia kuin negatiiviset. Sekin on lohdullista, että jos yksi synnytys on vaikea, niin seuraavan lapsen kohdalla näin ei välttämättä ole. Monilla ensimmäinen synnytys on vaikea ja seuraavat sitten jo helpompia. Toivon, ettei minun oma tarinani lisännyt kenenkään pelkoja. Psyykkasin itseänikin synnytyksessä kesken pahimman tilanteen niin, että jo muutaman tunnin kuluttua kaikki on ohi ja ainakin huomenna kaikki on muisto vain. Minun kokemukseni voisi toimia positiivisena esimerkkinä siitä, että vaikka synnytyskokemus on ollut rankka sisältäen pitkän keston, toimenpiteitä ja lääkkeitä, mitään pysyvää hankaluutta ei tarvitse jäädä: vauva oli alusta lähtien täysin kunnossa samoin kuin minäkin. Olen toipunut todella hyvin ja täysin entisenlaista ja täysin kivutonta seksiäkin on päästy jo kokeilemaan, vaikkei synnytyksestä ole kuin 3½ viikkoa. Synnytyksestä ei ole jäljellä kuin satunnaisia lantiokipuja, jotka ovat vähentyneet koko ajan eivätkä ole missään vaiheessa varsinaisesti haitanneet elämää.
Jonkinlaista käsittelyä ja psyykkistä työtä omakin kokemukseni ilmeisesti silti tarvitsee. Minuun iski pari viikkoa synnytyksen jälkeen joku jälkireaktio katsellessani televisiosta Vatsasta maailmaan- ohjelmaa. Siinä näytettiin nopeaa, hyvin sujunutta synnytystä, mutta jostain syystä mulle tuli elävät flashbackit omasta synnytyksestä ja yli menevästä kivusta. Aloin itkeä hysteerisesti ja hampaat kalisivat kuin olisin sokissa, sitä kesti puolisen tuntia. Tuntui hyvin oudolta, koska olen perusluonteeltani aika rauhallinen enkä ylitsevuotavan emotionaalinen tai panikoiva. Varmasti tässä toimivat yhdessä raskauden jälkeiset itkuhormonit ja rankka synnytyskokemus, jota en ollut osannut odottaa. Ja onhan meillä tietysti sellainen kulttuuri vallalla, että äiti kokemuksineen syrjäytetään nopeasti synnytyksen jälkeen ja kaikki huomio on vauvassa. Tottakai vauva huomionsa ansaitsee, mutta monesti ei kai ole oikein aikaa käsitellä omaa synnytyskokemustaan. Minunkaan mieheni ei oikein ole halunnut jauhaa asiasta kotiin päästyämme eikä sairaalassa ollessa ollut yksityisyyttä, jotta siitä olisi voitu kunnolla puhua enkä viitsi oikein ystävillekään siitä avautua kauhean yksityiskohtaisesti.
Jonkinlaista käsittelyä ja psyykkistä työtä omakin kokemukseni ilmeisesti silti tarvitsee. Minuun iski pari viikkoa synnytyksen jälkeen joku jälkireaktio katsellessani televisiosta Vatsasta maailmaan- ohjelmaa. Siinä näytettiin nopeaa, hyvin sujunutta synnytystä, mutta jostain syystä mulle tuli elävät flashbackit omasta synnytyksestä ja yli menevästä kivusta. Aloin itkeä hysteerisesti ja hampaat kalisivat kuin olisin sokissa, sitä kesti puolisen tuntia. Tuntui hyvin oudolta, koska olen perusluonteeltani aika rauhallinen enkä ylitsevuotavan emotionaalinen tai panikoiva. Varmasti tässä toimivat yhdessä raskauden jälkeiset itkuhormonit ja rankka synnytyskokemus, jota en ollut osannut odottaa. Ja onhan meillä tietysti sellainen kulttuuri vallalla, että äiti kokemuksineen syrjäytetään nopeasti synnytyksen jälkeen ja kaikki huomio on vauvassa. Tottakai vauva huomionsa ansaitsee, mutta monesti ei kai ole oikein aikaa käsitellä omaa synnytyskokemustaan. Minunkaan mieheni ei oikein ole halunnut jauhaa asiasta kotiin päästyämme eikä sairaalassa ollessa ollut yksityisyyttä, jotta siitä olisi voitu kunnolla puhua enkä viitsi oikein ystävillekään siitä avautua kauhean yksityiskohtaisesti.
Neljäs synnytys takana ja ensimmäistä kertaa voin sanoa, että ponnistusvaihe oli ihan iisi. Uskon, että spinaalipuudutus oli tässä kohdassa mun taivas. Avautumissessio olikin sitten yhtä tuskaa ja kipuilua, nihin en kokenut saavani spinaalista samanlaista apua kuin epiduraalista.
Tiiti72
Satasella mukana keskusteluissa
Moikka! Itsellä neljäs synnytys pian edessä ja olen muistellut aiempia kokemuksia.
Ensimmäinen lapseni syntyi ennenaikaisena 33+6 oksennustaudin käynnistämänä. Silloin kokeilin ilokaasun (josta ei kai ihmeemmin ollut apua), ja aquarakkulat. Ne auttoivat sekäkipuun, mutta laitto sattui niin paljon että ei enää kiitos. Liikkua mun ei juuri annettu, kun piti makoilla käyrillä niin paljon, ja en oikeastaan jaksanutkaan. Jossakin vaiheessa lääkäri tuli laittamaan kohdunkaulapuudutusta, mutta neuloja odottaessaaan laittoi ravintotipan, jota olin pyytänyt jo pari tuntia aiemmin (mahataudin takin olin ollut syömättä puolitoista vuorokautta ja tosi heikkona). Tipasta tuli supistuksiin tehoa niin, että parilla supistuksella aukenin loppuun ja pääsin ponnistamaan, mitään puudutteita ei siis ehditty laittaa. Vauva syntyi puoliistuvassa asennossa ja muistan oikeastaan pahimpana säryn selässä. Kipuja pahempana muistona jäi tunne potilaana olosta, siitä että ei oikein kuunneltu. Esim. sitä ravintotippaa oikeasti tarvitsin kuntoni takin, mutta kätilöt eivät laittaneet vaan odottivat lääkäriä.
Seuraava synnytys meni ihan luomuna. Ammeessa makoilu vei supistuksista kivun, ja lopulta harvensi supistuksetkin niin, että lopulta puhkaistiin kalvot synnytyksen nopeuttamiseksi. Kalvojen puhkeamisen jälkeen kivut olivat kovat, mutta liikkuminen, lantion keinuttamienn ja selän hierominen auttoi. Ja se, että mulle sattui ihana kätilö. Ponnistin jakkaralla, mikä oli todella positiivinen kokemus: pystyin tuntemaan vauvan etenemisen synnytyskanavassa, ja polte tuntui tasaisesti toisin kuin selällään maatessa. Koin ponnistamisen työkipuna, ja tiesin, että se pian on palkinto odottamassa. Poika oli kilon isompi kuin esikoinen, mutta en revennyt, ei tarvittu episiotomiaa ja muutenkin synnytys tuntui hyvältä kokemukselta.
Kolmas lapsi syntyi myös ennenaikaisena 35+0, ja sekin meni luomuna. Liikuin niin paljon kuin kätilö vain antoi (jouduin taas aika tiheään käyrille), sillä mulle makaaninen on joka kerta tuntunut vaikealta, liike taas vie ajatukset muualle. Kätilön kanssa olin ihan eri aaltopituudella ja tunsin ajoittain suurta kiukkua häntä kohtaan: hän mm. oli sitä mieltä että jakkaralla ponnistamienn ei onnistu koska se on HÄNELLE huono työasento. Lopulta sain luvan ponnistaa sängyllä kyykyssä, mikä sujuikin ihan hyvin kun mies tuki takaa (vähän tuntui pelottavalta kapealla sängyllä korkealla). Ammetta toivoin, mutta en saanut, koska vedet olivat menneet jo kotona. Kuitenkin ihan ok kokemus.
Jokaisessa synnytyksessä olen oksentanut joka supistusksella -ehkä ollut minun tapani reagoida kipuun. Ja kuten joku kirjoitti, synnytyksen pituudella on varmasti merkitystä: omat synnytykset ovat olleet suht. lyhyitä: 4-7,5 h (tosin pisin oli paras kokemus), mutta kun edistymistä kuitenkin on tapahtunut koko ajan, saa siitä voimaa ja rohkeutta. Uskon, että pitkittyessään synnytys vie paitsi voimia, myös turhauttaa ja saa sitten kivutkin tuntumaan pahemmilta.
Nyt tuleva neljäs synnytys jännittää lähinnä siksi, että epäilen tämän olevan lapsista isoin. Olen toivonut ammetta ja jakkaraa, ja tahdon liikkua enkä olla sidottuna sänkyyn. Mieluiten haluaisin synnyttää kotona, mutta se kun täällä Suomessa aika vaikeaa... Kauheasti en ole edes miettinyt kivunlievitysvaihtoehtoja, mutta tietysti aina voi tulla tilanne, että niitä tarvitseekin.
Mutta tsemppiä kaikille, ja varsinkin ensikertalaisille! Kuunnelkaa tuntemuksianne ja kroppaanne herkällä korvalla ja edetkää sen mukaan!
Ensimmäinen lapseni syntyi ennenaikaisena 33+6 oksennustaudin käynnistämänä. Silloin kokeilin ilokaasun (josta ei kai ihmeemmin ollut apua), ja aquarakkulat. Ne auttoivat sekäkipuun, mutta laitto sattui niin paljon että ei enää kiitos. Liikkua mun ei juuri annettu, kun piti makoilla käyrillä niin paljon, ja en oikeastaan jaksanutkaan. Jossakin vaiheessa lääkäri tuli laittamaan kohdunkaulapuudutusta, mutta neuloja odottaessaaan laittoi ravintotipan, jota olin pyytänyt jo pari tuntia aiemmin (mahataudin takin olin ollut syömättä puolitoista vuorokautta ja tosi heikkona). Tipasta tuli supistuksiin tehoa niin, että parilla supistuksella aukenin loppuun ja pääsin ponnistamaan, mitään puudutteita ei siis ehditty laittaa. Vauva syntyi puoliistuvassa asennossa ja muistan oikeastaan pahimpana säryn selässä. Kipuja pahempana muistona jäi tunne potilaana olosta, siitä että ei oikein kuunneltu. Esim. sitä ravintotippaa oikeasti tarvitsin kuntoni takin, mutta kätilöt eivät laittaneet vaan odottivat lääkäriä.
Seuraava synnytys meni ihan luomuna. Ammeessa makoilu vei supistuksista kivun, ja lopulta harvensi supistuksetkin niin, että lopulta puhkaistiin kalvot synnytyksen nopeuttamiseksi. Kalvojen puhkeamisen jälkeen kivut olivat kovat, mutta liikkuminen, lantion keinuttamienn ja selän hierominen auttoi. Ja se, että mulle sattui ihana kätilö. Ponnistin jakkaralla, mikä oli todella positiivinen kokemus: pystyin tuntemaan vauvan etenemisen synnytyskanavassa, ja polte tuntui tasaisesti toisin kuin selällään maatessa. Koin ponnistamisen työkipuna, ja tiesin, että se pian on palkinto odottamassa. Poika oli kilon isompi kuin esikoinen, mutta en revennyt, ei tarvittu episiotomiaa ja muutenkin synnytys tuntui hyvältä kokemukselta.
Kolmas lapsi syntyi myös ennenaikaisena 35+0, ja sekin meni luomuna. Liikuin niin paljon kuin kätilö vain antoi (jouduin taas aika tiheään käyrille), sillä mulle makaaninen on joka kerta tuntunut vaikealta, liike taas vie ajatukset muualle. Kätilön kanssa olin ihan eri aaltopituudella ja tunsin ajoittain suurta kiukkua häntä kohtaan: hän mm. oli sitä mieltä että jakkaralla ponnistamienn ei onnistu koska se on HÄNELLE huono työasento. Lopulta sain luvan ponnistaa sängyllä kyykyssä, mikä sujuikin ihan hyvin kun mies tuki takaa (vähän tuntui pelottavalta kapealla sängyllä korkealla). Ammetta toivoin, mutta en saanut, koska vedet olivat menneet jo kotona. Kuitenkin ihan ok kokemus.
Jokaisessa synnytyksessä olen oksentanut joka supistusksella -ehkä ollut minun tapani reagoida kipuun. Ja kuten joku kirjoitti, synnytyksen pituudella on varmasti merkitystä: omat synnytykset ovat olleet suht. lyhyitä: 4-7,5 h (tosin pisin oli paras kokemus), mutta kun edistymistä kuitenkin on tapahtunut koko ajan, saa siitä voimaa ja rohkeutta. Uskon, että pitkittyessään synnytys vie paitsi voimia, myös turhauttaa ja saa sitten kivutkin tuntumaan pahemmilta.
Nyt tuleva neljäs synnytys jännittää lähinnä siksi, että epäilen tämän olevan lapsista isoin. Olen toivonut ammetta ja jakkaraa, ja tahdon liikkua enkä olla sidottuna sänkyyn. Mieluiten haluaisin synnyttää kotona, mutta se kun täällä Suomessa aika vaikeaa... Kauheasti en ole edes miettinyt kivunlievitysvaihtoehtoja, mutta tietysti aina voi tulla tilanne, että niitä tarvitseekin.
Mutta tsemppiä kaikille, ja varsinkin ensikertalaisille! Kuunnelkaa tuntemuksianne ja kroppaanne herkällä korvalla ja edetkää sen mukaan!
Mua pelotti synnytyskivut jonkun verran koska mulla on aina ollut alhainen kipukynnys.
Pelkäsin että menetän tajuni tai vähintään järkeni siinä hommassa ja itkisin ja huutaisin enkä tajuaisi synnyttää ollenkaan.
Olin käynyt synnytykseen valmentavassa joogassa puhisemassa ja hengittelemässä rauhallisesti mutta arvasin että tosipaikan tullen kaikki saamani ohjeet jäisivät taka-alalle. Lasketun ajan lähestyessä rupesin luottamaan siihen että mä tiedän mitä tehdä, kyllä luonto hoitaa.
Kun synnytys sitten käynnistyi, pysyin rauhallisena ja odotin koko ajan vaan pahempaa kipua.
Hengittelin ja vähän tiuskin miehelle mutta olin aika hiljainen. Käännyin tavallaan siisäänpäin ja keskityin vaan kaikkiin tuntemuksiin. 3½ tunnin jälkeen kipu oli jo kovimmillaan ja päästiin sairaalaan.
Pahimmalta kipu tuntui ennen kun pääsin synnytyshuoneeseen. Sitä ennen tuntui ettei tilanne ollut hallinnassa, mitäs jos lapsi vaikka syntyykin tähän paikkaan kun sattuu niin paljon. Henkilökunta oli tosi mukavaa, puhelivat rauhallisesti ja kannustavasti ja heillä oli todellakin kaikki hallinnassa.
Sairaalaan tullessa olin jo kokonaan auennut. Vauvan laskeutuessa hengittelin ilokaasua. Synnytys tuntui todella luonnolliselta, oli ihanaa että kaikki eteni vauvan tahtiin, ja vaikka se sattuikin, odotin viimeiseen asti että kohta sattuu vielä enemmän. Yllätyin aika positiivisesti miten helppoa kaikki loppujen lopuksi oli. Ehkä mulla oli vain hyvä tuuri, synnytys oli nopea ja helppo.
Koitin nyt vaan pientä lohdutuksen sanaa niille joita kovasti pelottaa.. Luottakaa vaan itseenne ja sairaalan henkilökuntaan. [:)]
Pelkäsin että menetän tajuni tai vähintään järkeni siinä hommassa ja itkisin ja huutaisin enkä tajuaisi synnyttää ollenkaan.
Olin käynyt synnytykseen valmentavassa joogassa puhisemassa ja hengittelemässä rauhallisesti mutta arvasin että tosipaikan tullen kaikki saamani ohjeet jäisivät taka-alalle. Lasketun ajan lähestyessä rupesin luottamaan siihen että mä tiedän mitä tehdä, kyllä luonto hoitaa.
Kun synnytys sitten käynnistyi, pysyin rauhallisena ja odotin koko ajan vaan pahempaa kipua.
Hengittelin ja vähän tiuskin miehelle mutta olin aika hiljainen. Käännyin tavallaan siisäänpäin ja keskityin vaan kaikkiin tuntemuksiin. 3½ tunnin jälkeen kipu oli jo kovimmillaan ja päästiin sairaalaan.
Pahimmalta kipu tuntui ennen kun pääsin synnytyshuoneeseen. Sitä ennen tuntui ettei tilanne ollut hallinnassa, mitäs jos lapsi vaikka syntyykin tähän paikkaan kun sattuu niin paljon. Henkilökunta oli tosi mukavaa, puhelivat rauhallisesti ja kannustavasti ja heillä oli todellakin kaikki hallinnassa.
Sairaalaan tullessa olin jo kokonaan auennut. Vauvan laskeutuessa hengittelin ilokaasua. Synnytys tuntui todella luonnolliselta, oli ihanaa että kaikki eteni vauvan tahtiin, ja vaikka se sattuikin, odotin viimeiseen asti että kohta sattuu vielä enemmän. Yllätyin aika positiivisesti miten helppoa kaikki loppujen lopuksi oli. Ehkä mulla oli vain hyvä tuuri, synnytys oli nopea ja helppo.
Koitin nyt vaan pientä lohdutuksen sanaa niille joita kovasti pelottaa.. Luottakaa vaan itseenne ja sairaalan henkilökuntaan. [:)]