Kiukkupussit ja hormonien sekoittamat!

Sssgi

Sssgi

Oman äänensä löytänyt
Ajattelin luoda tälläsenki itse tänne jos pääsis vähän muittenkin äkästen odottajien kanssa jutustelemaan. :)
Itse osaan toisinaan suuttua pienistäkin asioista suoraansanottuna ja onhan se inhottavaa kun kotona tulee
riitaa sitten useemmin.:oops:
Stressiä ei onneks ole mutta sitä tulee vaan oltua helposti vihanen tai muuten vaan ärsyttävä :smiley-angry016
Kotona on just niitä aaltoja et menee hyvin ja huonosti ja hyvin huonosti. Miehen kanssa ihana suhde ja innolla odotetaan tulevaa lasta mutta jotenkin ehkä jopa se arki ajaa välillä siihen äkäisyyteen.
Normaalia hormonitoiminnan äksyilyä se tietysti on mutta katotaan tuleeko tänne kanssasisaria kertomaan
omaa tarinaansa. Mulla eka raskaus, rv23+2 ja avoliitossa kumppanin kanssa.
Raskaus on edennyt erittäin hyvin tähän asti eikä siinä ole ollut mitään ongelmaa tai suurempia pelkoja,
Itse olen suoraansanottuna aika temperamenttinen ihminen ja sekin saattaa tohon alahtelevaan mielialaan vaikuttaa.

Kokemuksiaan saa tulla jakamaan:)
 
Täällä ilmottautuu yksi kanssasisar tähän ketjuun :smiley-angelic002

Temperamenttiä kyllä löytyy ennestäänkin mutta huomattavissa on ollut että päässä naksahtelee vähän useemmin, helpommin ja kerralla 100%:sesti kun jotain tulee eteen mikä ärsyttää! Huomenna ois siskolla LA... kovasti vauvaa odotellessa:gen014:greet025:greet025:gen014 juupeslis! eipä nyt tässä muuta kummempaa, apteekkiin mars! Mies onneksi osannut vielä ottaa asian hyvin, joskus ihmettelee kyllä, ilmeestä näkee... mutta ompa hyvä että perustit tämän ketjun niin pääsee huuruilemaan ihan kunnolla!!
 
Esikkopojasta mulla ei ollut mitään mielialavaihteluita tai mitään muutosta luonteessa. Nyt huomaan olevani paljon väsyneempi ja siitä johtuen huonotuulisempi. En mitään kiukuttele tai rähjää, mutta tulee kyllä herkästi tiuskaistua tai puhuttua tarkoitettua kireämmin. Meillä ei onneksi mitään riitoja miehen kanssa ole ikinä 6-vuoden suhteen aikana ollut, mutta kyllä sitä paha mieli tulee itselle nyt kun olen alkanut välillä tiuskimaan. Hän on onneksi niin fiksu, ettei lähde mun kiukunpuuskiin mukaan ja aina kun olen olotilaani pahoitellut huomauttaa itsekin tämän olevan ohimenevää hormonihirmuilua Tämän tulokkaan on oltava tyttö :D Myös kaverini, jotka tyttöä odottivat olivat välillä suorastaan mahdottomia :wink
 
Juu, no meille on poika kuulemma tulossa niin täältä löytyy varmaan ne kiukut ja temperamentit vauvan
sukupuolesta riippumatta. :D
Meillä on oikeestaan silleen että välillä on niitä rauhallisia kausia kun ei tule riitaa ja arki on ku poimis kukkia niityllä.
Sitten tuleekin yhtäkkiä vaan niitä päiviä kun se kiukkukohtaus iskee ja voi sitä purkausta ja itkun määrää,
useimmiten ei aiheudu mistään kovin suurista asioista. Joku pienikin saattaa saada ärtymään ja sitten
siitä lähtee kunnon raivarit.
Nyt on onneks oollu "vielä" taas sitä rauhallisempaa yhteiseloa. On noi hormonit kyllä kivaa seuraa kun se saa
hermot poksahtelemaan sitten vähän väliä ja ties mistä.
Ja kaikista pahinta on kun tullaan sanomaan että "vauva ei tykkää kun äiti on kiukkunen"
Ei se varmasti tykkääkään :sad001 mutta itsehillintä tietyissä tilanteissa ja se että rauhottuu siinä menee hetki, varmasti
moni muu myös raskaana oleva tajuu mua. Kyllä sitä ensisijasesti lasta ajattelee koko ajan vaikka olisikin kiukkunen.
Eikä sitä koko ajan haluis olla vihanen eikä välttämättä ookaan mut sillon kun tulee sellanen "itkupotkuraivari"
mieluummin sen päästää pihalle kun antaa sen patoutua sisälle kamalaks oloks mikä on sitten vielä inhottavampaa.
Mitään suurempaa ei sydämen päällä tosiaan oo, voi olla että sekin vaikuttaa että tää on eka raskaus ja kaikki tunteilu ja muut on uutta.

Hyviä jatkoja ja vointeja mammakaverit! :)
 
Hah, täytyypä muuten mainita että mulla on tiedossa minä päivänä tyyppi on saanut alkunsa ja heti seuraavana päivänä tästä sain kunnon itkukohtauksen... Lähdin miehen luota kotiin ja itkin koko illan. Ja loppujen lopuksi aika pienestä syystä. :grin Noita mielialan heittelyitä oli paljon juurikin parin ensimmäisen kuukauden aikana... Harmillista sinänsä, että teki meillä pysyviä tuhoja väleihin lapsen isän kanssa.

Luin äskettäin Musta tulee perhe-kirjan, siinä oli hauskasti päiväkirjamerkintöjä ajalta, jolloin kirjailija ei tiennyt olevansa raskaana. Tunnistin NIIN omia ajatuksia niistä :p Miten se pistääkin niin sekaisin - ilman että sitä edes itse silloin tajuaa.
 
Tässä muutama niistä päiväkirjamerkinnöistä:

"Rv 3+4. Kävin katsomassa Bridget Jonesin päiväkirjan. Mun mielestä se oli hirveän surullinen elokuva. Rajattoman surullinen. Päähenkilö oli niin yksinäinen. Mä näin siinä itseni. Oman elämäntilanteeni. paitsi että mä olen paljon rumempi ja läskimpi kuin se. Eikä mun elämässäni ole näkyvissä onnellista loppua Mr Darcyn kanssa. Mua ahdistaa ja vituttaa mun elämä. Työ ja yksityiselämä molemmat. Ahdistaa ja vituttaa. Mä en halua olla sinkku, mä en halua hengailla I:n kanssa. Mä en halua pyöriä kaikkien parillisten juhlissa ja ehdoilla! Muhun koski ne kohtaukset, joissa BJ joutui pinnistelemään juhlissa, joissa kaikki muut oli pariskuntia. Ja vastailemaan tungetteleviin ja loukkaaviin kysymyksiin rakkauselämästään. Mä haluan löytää onnen! Miksi se ei avaudu mulle?

"Rv 10+1 Mun koti on mätä, mätä luola. Kuvaa mun tänhetkistä elämää loistavasti!"

"Rv 13+1. Kuulin sydänäänet aamulla neuvolassa. Itkuhan siinä tuli! Syvä liikutus!
Mä saan oikeasti lapsen! Voi mussa uinuvan elämän hienoutta."

Itse olen aina halunnut lapsia, mutta kesällä sitten yhtäkkiä (kun olin jo tietämättäni raskaana) päätinkin, etten haluakaan lapsia vielä pitkään aikaan, koska en halua pilata kroppaa, menettää nuoruutta jne. Mieluummin adoptoin Ihmeellisiä ajatuksia, joista suurin osa ei ollut aiemmin mielessä käynytkään.
 
Oho, olipas hauska mut kyllä osuva toi Bridget Jones :D
Itsekkin oon tykänny sitä kattoo ja montaa muutakin herkistelyy. Tosin nykyään oma mies on sitä mieltä et "herkkissarjojen" kattelu voitaisiin jo jättää vähemmälle kun mä osaan kuulemma itkeä niin herkästi ja
samaistua siihen jos joku telkkarissa vollottaa, kuulemma tunteet on ainakin tallella raskaana ;D
 
Heh. Hauska huomata että muillakin tunteet heittelee. Mä olen ollut viime aikoina todella väsynyt. Töissä eletään loka-marraskuussa vuoden kiireisintä aikaa. Lisäksi rakennamme taloa samalle tontille jolla asumme. Juuri tänään mietin, että koskahan viimeksi olemme miehen kanssa saaneet syödä esim. aamupalan kahdestaan. Se kun tuppaa tuo appiukko olemaanperheen kommasjäsen tätä nykyä, tulee aamulla klo 9 ja lähtee sitte joskus. Ihan kivahan se on kun on apua mutta kyllä sitä hänenkin pitäisi tajuta että tarvitsemme myös omaa aikaa - miehellekin oon tästä kitissyt ihan riittävästi.Rakennustöissä en jaksa paljoa auttaa koska roskien poimiminen maasta alkaa olla mahan kanssa hankalaa. Keskityn siis lähinnä omaan seuraani sisällä ja mökötän. Hirveät itkuraivarit ovat päivittäisiä -tosin vain silloin kun olen yksin. Olisihan se ihan kiva olla oma itsensä mutta epäilen, että tuolla masuasukilla on asian kanssa tekemistä :)
Phuh. Tekipä hyvää kun sai vähän avautua vaikka nyt ehkä hieman meni aiheen vierestä :happy093
 
Mulla ei ole mitään erityisiä raivareita ollut, mikä on ihanaa. Humalaisten seura kyllä ärsyttää ihan älyttömästi näin pikkujouluaikaan. Vannon, etten lähde katselemaan sellaista yhtään mahoineni. Uudesta vuodestakin pitää selvitä, ehkä onneksi saan samassa veneessä olevaa seuraa niin ei tarvitsekaan.
 
Täältähän löytyi kohtalotovereita! Esikoista odottaessa ei ollut lähellekkään tälläisiä raivonpuuskia. Ihan yhtäkkiä saattaa jostain hermo mennä tai vaihtoehtoisesti heti aamusta lähtien olla pahalla päällä ja sitä saattaa kestää muutaman päivän putkeenkin. Yleensä tasaisena ja rauhallisena ihmisenä on ollut yllättävän energiaa kuluttavaa olla niin pahalla päällä. Ja mitä väsyneempi niin sitä herkemmin se hermo tietysti menee. Nyt on ollut hetken vähän rauhallisempaa, josko tää tästä vähän tasoittuisi loppua kohden :)
 
Hormonit yllättää kyllä aika yhtäkkiä saamaan ihme herkkyyskohtauksia ja tuntuu että sitä on vähänkuin alistunut vain kaikkeen... Eniten huolta ja vihaa aiheuttaa miehen vanhemmat. Miten voi olla niin itsekästä porukkaa että ei kestä sitä napanuoran katkeamista, vaan viimeiseen asti kiristetään välien katkeamisella jos ei tehdä niinkuin he sanovat ja päättävät! Ei haluta olla lisäriitojen aiheena, mutta vauva syntyy kolmen kk:n päästä ja enää ei ole ok. Että miehen pitää juosta vanhempiensa tykö aamulla esim. Kolaamaan pihaa kun he keksivät soittaa!!
Mies on kohta 30 vuotias, olemma olleet yhdessä yht. 10 vuotta ja asuneet yhdessä jo kolme vuotta suht rauhassa kunnes vauvauutisten myötä anoppi on ilmeisesti tullut mustasukkaiseksi ja nyt mieheni pitäis olla kotonaan auttamassa vanhempiaan 24/7 ja minun yksin kotona!!!
Anteeksi vain mutta enää ei ymmärrys riitä eikä jaksaminen, kun appivanhemmat repii suhdettamme rikki! Välejä ei haluta rikkoa, mutta mikä muu tässä enää auttaa kun ollaan jo pisteessä että mieskin on aivan hajalla tuon kiristämisen kanssa!!!
 
Johtuneeko hormoneista, mutta olen ottanut tavanomaista raskaammin kokemani työpaikkakiusaamisen ja taloudellisen ahdingon. Eilen tuli ensin riehuttua miehelle ihan kohtuuttomasti kun äitiysraha ja vanhempainraha on niin pieni ja yöllä sitten itkeskelin ettei mulla ole kunnollista työpaikkaa mihin palata ja joudutaanko myymään sitten tämä rakas, rakkain ihana asunto ja miten me selvitään... Osittain tilanne johtuu päätöksestäni suorittaa opinnot loppuun, jonka jälkeen en puheista huolimatta päässyt takaisin alkuperäiseen työhöni ja ollaan tosi, tosi pienellä toimeentulolla minun puoleltani.Koen ihan hirveitä syyllisyydentuskia tilanteen johdosta. Tunnen tuominneeni meidät osaltani taloudelliseen ahdinkoon, josta ei löydy ulospääsyä.

Tilanne kuormittaa välillä ihan kohtuuttomasti henkisesti. Lisäksi on välillä todella haastavaa suoriutua työpaikalla ja jaksaa kun koko ajan tiedostaa miten yritetään savustaa ulos ja halutaan eroon. Töihinpaluun ajatteleminen saa jo nyt melkein oksentamaan pelosta ja stressistä vaikka tässä on vuosi aikaa.

Aikaisemmin olen ollut luottavainen, että kyllä tästä selvitään ja aina ilmaantuu jotain. Elämä kannattelee. Nyt olen aivan epätoivoinen ja itkeskelen koko ajan. Vatsa kääntyy ympäri niinä aamuina kun pitää mennä työpaikalle.
 
Voimia sinulle Louhi kovasti! Yritä nauttia huolista huolimatta ja jaksa uskoa siihen että kaikki menee kuitenkin ihan hyvin! Viimeistään kun pääset pois töistä niin saat hengähtää. Itsekkin tässä saikkuillessa itkeskelen sitä rahatilannetta tulevaisuudessa... Asuntolaina, laskut, auton maksaminen, vauva... Vaikka vararikossa ollaan minun osalta, niin Kaikesta selviää kyllä aina loppujenlopuksi!

Voi kuka se oli katsellut niitä erilaisia äitejä! No harhauduin Itsekkin ja itkin silmät päästä sitten iloisesti :) kohta se on meilläkin edessä!
 
Hei kaikille, toivottavasti olette paremmalla tuulella kuin minä!

Eniten tuntuu tällä hetkellä ärsyttävän kaikki :angry1 tuskailen kun ei mahduta vauvan kamojen kanssa tähän asuntoon (kaksio) eikä vaunut ole vielä edes tulleet! Pinnasänky ja senkki on kokoamatta eli ei vie tällä hetkellä tilaa. Amme on olohuoneessa kaikkien vaatteiden ja turvakaukalon kanssa. Ärsyttää kun kaikkien tuttujen mielestä on yhtäkkiä ihan ok kysyä joka kerta mut nähdessään "paljonko oot lihonut?" ehkä kysyn ens kerralla samaa vastakysymyksenä! Ja ärsyttää miehen sukulaiset, jotka lässyttää mulle ja mahalle

Tuntuu tosi oudolta ja kaukaiselta, että mulla oli tiistaina tositosi hyvä ja kiva päivä! Ehkä tämä tästä helpottaa taas.
 
Oi ko on tutun kuulosta! Ja sitten kaiken päälle se "pikkuäiti" nimitys vanhemmilta naisilta! Ja tuo vatsan lääppiminen vaikka kuinka yrittää tehä väistöliikkeitä!
 
Pikkuäiti nimitys on kyllä niin ärsyttävä, mummuni kutsuu minua sillä nimityksellä!Raivostuttavaa! Mua ei ole haitannut vaikka ihmiset lääppii masua. Musta on vaan ollut kiva saada huomiota, kun kohta sekin loppuu ja vauva saa kaiken huomion. Olen niin monelta kaverilta kuullut kuinka niitä ottaa päähän kun ketään ei enää kiinnosta mitä sinulle kuuluu vaan aina kysellään vaan vauvasta.
 
Eikö olekki raivostuttavaa! Mikä pikkuäiti?! Ihan normaalikokoinen, suht järkevä ja vieläpä vanhempi kuin useimmat pikkuäitittelijät itse olivat saadessaan ensimmäisensä! Millä periaatteella tämmöisen nimityksen edes saa? Ja miksi se kuulostaa siltä kuin en oikeasti olisi tulossa täysivertaiseksi äidiksi vaan vain yrittäisin leikkiä sellaista!
On se kyllä ihan mukavaa se huomion saaminen mahan takia :) mutta itse en ole niin... Hmmm... Vieraiden välitöntä läheisyyttä (minuun kohdistuvaa) arvostava.. Eiku. No siis en pidä siitä kun joku puolituttu tulee koskemaan minua ilman lupaa :D perus juro ja vetäytyvä lappilainen!
 
Mun mielestä "pikkuäiti" on ihana. Ehkä se johtuu siitä, että sen alkuosa on osin johdannainen yhdestä miehen mulle antamasta hellittelynimestä ja käytän sitä itsestäni itsekin. Tosin kukaan muu ei mua ole siksi kutsunutkaan. :D

Masua ei ole kukaan halunnut silitellä, mutten ihmettele. Mulla ei ole mikään sievä pikku vauvamassu, vaan roikkuva pötsi tanakassa varressa.
 
Just kun tää 'pikkuäiti' eilen hehkutti hyvää fiilistä, niin tänään on huoli päällä vähän joka asiasta. Eve Hietamiehen tuotannon lukeminen ei ehkä oikeen auta asiaa (Yösyöttö, Tarhapäivä). Tosi hyviä kirjoja, mutta pienen lapsen kanssa eläminen kuulostaa siinä niin rankalta ja ankealta. Meitä tosin on kaksi vanhempaa, mutta silti... Apua. Että jos on jotain rohkaisevampaa romaanikirjallisuutta, missä kaikki menee oikein putkeen vanhemmuudessa ja elämässä, niin vinkkejä otetaan vastaan :wink

Ajatukset on tällaisia... Entä jos synnytyksessä tulee hapenpuutetta? Entä jos masennun? Entä jos olen ihan hermoraunio syöttämisen ja valvomisen takia? Entä jos lapsella on koliikki? Entä jos en jaksa yhtään huomioida lapsen isää? Entä jos sitä ja tätä, sitä voi hyvin jossitella asioita vaikka tulevan lapsen vaikeaan murrosikään asti ja siitä yli. Järki sanoo, että tää on nyt ihan turhaa.

Siellä vatsassa se vauva kuitenkin möyrii ja tulen kyllä rakastamaan sitä ihan hirmuisen paljon. Ja ulkona paistaa aurinko, joten jos vaikka lopettelis tämän huolisession tältä erää. Ja mikäs se oli se neuvo siitä huolipäiväkirja pitämisestä?
 
Muokattu viimeksi:
Mä en edes uskalla koskea noihin kirjoihin vaikka aika kevyttä luettavaa ne on, jos niihin osaa suhtautua huumorilla. Yösyötön alotin joskus mutta jäi kesken. Menin muutama vuosi sitten lukemaan kirjan jäähyväiset Einolle. Yksi koskettavimmista kirjoista jonka olen lukenut. Mutta en kyllä suosittele jos on yhtään heikkohermoinen, itkin lähes koko ajan kun luin kirjaa. Kertoo siis lapsen sairaudesta ja kuolemasta, ei siis ehkä raskaana oleville suositeltava kirja.

Mä varmaan pelkään kaikista eniten omaa jaksamistani, paloin nimittäin muutama vuosi ihan loppuun kun otettiin meille toinen koira. Meidän staffi oli ihan kauhea pentuna, teki kaikkea tuhmaa koko ajan ja ei malttanut nukkua. Sitä koiraa sitten nukuteltiin kuin vauvaa ehkä noin 3 kuukautta. Omat yöunet jäi monen kuukauden ajan olemattomiksi.
Että jos mä voin olla niin loppu koiranpennun takia niin mitenköhän jaksan jos vauvalla on vaikka koliikki tai refluksitauti...
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top