Hei kohtalotoverit. Mä aloitan vähän kauempaa tarinani. Sain ensimmäisen lapseni 2000. Raskaus oli helppo, voin hyvin koko ajan ja tytär syntyi terveenä 40+6. Toisen lapseni sain 2002, raskaus tällöinkin sujui ongelmitta ja poika syntyi 42+1. Sitten tuli ero lasten isästä, kului vuosia ja nykyisen miehen kanssa olemme olleet 4v yhdessä. Aloimme heti puhumaan toiveista saada yhteisiä lapsia, miehelläkin oli tytär -00. Jätin kierukan pois ja tulin heti raskaaksi. Raskaus sinänsä sujui hyvin, minulla nousi verenpaineet ja aloitettiin lääkitys, muut arvot oli kunnossa mutta rv 32 järkyttävien kipujen vuoksi hakeuduin sairaalaan. Jäin synnyttämättömien osastolle raskausmyrkytyksen kourissa ja siellä kuuntelin muiden synnyttämään tulleiden tuskailua supistusten kanssa. Itse kun toivoin koko ajan pääsevni vielä kotiin. No, poikani syntyi 2012 sektiolla 33+1. Aikaisempien raskauskokemusteni vuoksi, en tälläiseen ollut ollenkaan valmistautunut ja suru ja huoli oli suuri. Poika oli 17pvää vastasyntyneiden osastolla, missä mieheni ja isompien sisarustenkin kanssa pyrimme olemaan mahd paljon. Kotiin päästiin, kun poika oli yli 2kg ja kaikki on hänen kanssaan hienosti.
Toivoimme yhteiselle pojallemme sisarusta, tulinkin raskaaksi aika nopeasti ja 2014 tammikuussa piti vauvan syntyä. Alkuraskaus meni hyvin, käydessäni 20vkon ultrassa ei kuitenkaan ollut enää sydämen sykettä. Tilanne oli ihan järkyttävä, lääkäri tuli vielä tarkistamaan tilanteen ja kysyi todella kylmästi enkö ole huomannut mitään. Raskaus keskeytynyt vkolla 18-19. Mielestäni olin tuntenut liikkeitä ja hoitaja selittikin, että hyvin helposti vatsan muita liikkeitä ja toimintoja joi erehtyä luulemaan vauvan liikkeiksi. Lääkitys aloitettiin ja sain seuraavalle päivälle ajan. Taas todettiin, ettei sykettä ole. Pääsin omaan huoneeseen ja jatkettiin lääkitystä, lopulta poikavauva syntyi ja koska kaikki raskausmateriaali ei tullut ulos, jouduin kaavintaan ja yöksi sairaalaan. Saimme olla pienen poikamme kanssa hetken ja kaikki näytti niin täydelliseltä. Mies järjesti hautajaiset ja pieni arkku haettiin yhdessä. Oli hautajaiset ja asian kanssa hiljalleen sopeuduttiin elämään, neuvolapsykologin luona käyminen auttoi jonkin verran. Hautajaisasioissa juuri kukaan ei osannut auttaa ja kaikki piti itse selvittää. Onneksi mieheni hoiti tämän.
Tulin uudelleen raskaaksi, olin töissä ja aloittanut työn ohella opiskelun. Olimme innoissamme, mutta samalla huolissamme. Laskettu aika olisi 09/2014. Pyysin neuvolan ensimmäisellä käynnillä pääsyä neuvolapsykologille puhumaan peloistani, lupasivat ilmoitella ajasta. Ekassa ultrassa ihmettelivät lapsiveden vähyyttä ja että rakenteessa ehkä oli jotain.. Jatkotutkimuksiin sikiötutkimusyksikköön. Lapsivettä todella oli vähän ja liikkeitä vähän. Neuvolassa ei kuulunut sydänääniä, eteenpäin sairaalaan tutkimuksiin rv 16 ja tällä kertaa ei ollut enää sykettä. Raskaus keskeytynyt todennäköisesti rv 14. Lääkitys aloitettiin ja seuraavalle päivälle aika sairaalaan. Synnyttämisessä ja itkemisessä meni taas päivä, taas kaavintaan ja yö sairaalassa. Näin vauvan pikaisesti, mies ei halunnut nähdä ollenkaan koska kertoi nähneensä painajaisia. Nyt ei pidetty hautajaisia. Ihan järjetöntä surua, pettymystä, ymmärtämättömyyttä, epätietoisuutta. Neuvolapsykologi soitti ja ois ollut hänelle vapaa aika mennä juttelemaan raskauden ajan peloista, vähän myöhäistä enkä mennyt ollenkaan. Tyttövauva lähti sikiötutkimusyksikköön tutkittavaksi ja kesäkuussa tuli viesti, missä kerrottiin vauvalla olleen trisomian, joten olisi ollut harvinaista että vauva olisi edes päässyt vkolle 20. Toisaalta helpottava tieto, että tähän oli joku syy. Postissa oli myös kehotus seuraavasta raskaudesta olla yhteydessä heti sikiötitkimusyksikköön.
Ja tässä ollaan, raskaana. Laskettu aika 09/2015. Tarkkailen ja analysoin itseäni, oloani ja tuntemuksia. Onko erilaista kun viimeks? Onko jotain samanlaista? Onko jotain samaa, mitä oli sillon kun odotin syntyneitä lapsiani? Verenpaineet on normaalit, vointi ollut kuvotuksesta huolimatta ihan ok. Neuvolassa ens vkolla toinen käynti ja pelottaa kuunteluttaa sydänääniä, mut jos niitä ei kuulu? Sikiötutkimusyksikössä olin istukkatutkimuksessa ja ultrassa, kaikki hyvin. Ei poikkeavuutta kromosomeissa ja päällisin puolinkin kaikki kunnossa. Uskallanko olla iloinen? Uskallanko kertoa ihmisille ja isommille sisaruksille? Kuinka monta läheistä voin vetää omaan jännitykseen/onneen mukaan? Jos kaikki onkin hyvin, niin kuinka pitkään ja kuinka on järkeä olla hiljaa, koska iloita suureen ääneenhän pitäis raskaudesta ja vauvasta?! Nyt yritän olla positiivinen, ajatella kepeästi, olla pikkuisen iloinen ja vähän jo suunnitella aikaa eteenpäin...aikaa uuden perheenjäsenen kanssa. Mutta on ihan järjettömän vaikeata!!
