Kaverit huhuu?

M

Mannaryyni

Vieras
Onko jollakin muulla käynyt niin, että kaverit ovat kaikonneet raskauden myötä?

Kaikki kyl sanoo nähdään jne, mut eipä loppujen lopuks nähäkään. Kerran kuussa tulee nähtyä jotain kaveria ja sekin kun itse pyydän, että nähtäis.

Jännää, en kuvitellu, että tässä näin kävisi.
 
Me ollaan itse tässä se ongelma. Mun väsymys ja ison ongelma: remontti ja ajan puute. Kunhan remontti on ohi niin pääsee taas ihmisten ilmoille.
 
Kyllä on! Osa "kavereista" katosi jo silloin, kun aloin odottaa esikoista. Mua ei pyydetty enää mihinkään ym. Mut en pidä sellaisia ihmisiä oikeina ystävinä, jotka hylkää siksi, että mun elämäntilanne on muuttunut. Osa kavereista sentään jäi, mutta muiden "tilalle" oon onneks saanut paljon uusia kavereita :)
 
En ole huomannut että kaverit välttelisi. Tosin mun seuraelämä on muutenkin rauhoittunut paljon viime vuosina ja kaverit alkavat monet olla jo perheellisiä. Itse ehkä vähän pelkään sitä että tulee eristäydyttyä kun ei vain huvita tai jaksa lähteä mihinkään.
 
Miulla on taas, kun mie oon ensimmäinen miun kaveripiirissä, jolle on tulossa perheenlisäystä. Että ei täälläkään pyydetä mihinkään enää, kun en voi juoda, mut voihan sitä mukana olla muutenkin eikä vaan jurrissa...
 
Mun sosiaalinen elämä on ollut vähän hiljaista, koska oon itse ollut epäsosiaalinen. Iltaisin väsyttää. Lisäksi mua ärsytti tosi paljon tän raskauden salailu, joten en oikein halunnut käydä missään missä joku olisi voinut arvata vaikka alkoholittomuudesta tai mahasta, joka alkoi kasvaa odottamattoman aikaisin. Nyt riskiviikkojen loputtua ei enää häiritse niin paljon, ei tunnu pahalta jos joku arvaisikin.

Mä oon itse ehkä ollut aikanaan se kaveri, joka katoaa... mutta vaan yhdessä tapauksessa. Yksi kaveri muuttui nimittäin lasten saamisen myötä TODELLA paljon. Tajuan kyllä että vauva-aikana ei ehdi eikä halua ajatella muuta kuin vauvaa ja äitiyttä, mutta jotenkin se tyyppi on jumahtanut siihen tilaan.

Tälle kaverille tuli heti lapsen syntymän jälkeen tavaksi kommentoida muiden ihmisten lapsenhankintaa / lapsettomuutta tavoilla, jotka ottavat mua hermoon... tyyliin että henkilöstä X tulee varmaan huono äiti, ja henkilön Y ei pitäisi valitella stressiä koska lapseton ei tiedä todellisesta uupumuksesta mitään. Mun kuulumiset eivät häntä tuntuneet kiinnostavan.

Pari vuotta yritin roikkua mukana, mutta viiden vuoden kuluessa tapaamiset ovat harvenneet. Tiedän että hänellä on paha mieli tästä. Tuntuu vaan vaikealta löytää yhteistä kosketuspintaa sellaisen kaverin kanssa, joka on luopunut KAIKISTA aikuisen ihmisen kiinnostuksenkohteista.

Nyt hän tietää, että olen raskaana, ja yrittää lämmitellä ystävyyttä sillä perusteella että olen "liittymässä kerhoon"... mutta mulla on pieni pelko perseessä, koska en todellakaan halua kokea samaa muutosta. Muille lapsia hankkineille ystävilleni ei ole tapahtunut mitään noin rajua muutosta, joten ehkä mä jatkossakin suosin heidän seuraansa.
 
Itselläni on myös viilennyt välit ja yteydenpito yhden kaverin kanssa siitä asti kun hän sai ensimmäisen lapsensa. Hän sulkeutui vallan neljän seinän sisälle,eikä koskaan tulut käymään kun pyysin,ei muka lapsen kanssa niin vaan lähdetä. Ja kun menin itse siellä käymään,hän höpsötti ja touhusi vaan pääosin sen lapsen kanssa eikä tuntunut kiinnostavan jutella mun kanssa. Muutaman kerran sitä tein ja sitten näkeminen väheni. :sad001 Kurjaa tuollainen. Ja sitten minun yks toinen kaveri kulkee ja käy pienen lapsensa kanssa millon missäkin ja minunkin luona ja meidän yhteydenpito ja näkemiset on ihan yhtä hyvällä mallilla kuin ennen lasta. Itse ainakin meinaan sitten oman lapseni kanssa käydä ihmisten luona ja muutenkin välillä lähteä jonnekin hetkeksi pois kotoa. Ei lapsi saa olla este kuihduttaa sosiaalista elämäänsä!
 
Ite en ole koskaan hirveen sosiaalinen eläin ollukaan. Yhteydenpito ja baareissa käynti kavereiden kanssa väheni jo kun rupesin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Silloin olin 18v. Ensimmäisen lapsen sain 24-vuotiaana, eikä kavereilla juuri lapsia ollut. Lisäksi olin muuttanut toiselle paikkakunnalle, jossa en tuntenut ketään. En tiedä "hylkäsikö" kukaan mua lasten takia vai oonko mä ite vaan jättäny yhteydenpidon :) Tosin nyt kun kaveritkin on saaneet lapsia niin yhteydenpitoa on taas ollut.

Ymmärrän ihmisiä, jotka ei halua tai uskalla lähteä lapsen kanssa liikkeelle. Varsinkin ensimmäisen kanssa :rolleyes: Ympäristö luo semmoisia paineita, ettei tosikaan. Jos imetät julkisesti, olet jonku mielestä aivan kamala ja toimitus on irstas ja vie ruokahalun jos teet sen vaikka ravintolassa. Jos taas syötät lapsen pullosta, et rakasta sitä oikeasti koska et imetä :mad: Jos lapsi itkee ja joku vieras joutuu sitä kuuntelemaan, vaikka kaupassa se on maailman loppu... Kokemuksen kautta on kuitenkin opittu, että liikkuminen vauvan kanssa on paaaljon helpompaa kuin sellaisen taaperon joka on saanu jalat allensa ja haluaa tehdä kaiken "ite". :)

Mä olen varmaan jonku keskittymishäiriö-diagnoosin saanu, kun noiden kolmen kanssa julkisesti liikun. Ihan hirveen mielelläni en sitä tee. Harvoin lähen supermarkettiin tai kirppareille tai posliinikauppaan :grin ihan hetken mielijohteesta itsekseni lasten kanssa. Jos pakko on niin sitten menen. Ja meillä vierailut on varmaan ainakin lapsettomille melkoinen elämys... Olenkin sanonu, että meille voi laittaa nuorisoa seksivalistukseen tai jos meinaa vauvakuumetta nostaa niin meille vaan :p Keskustelukaverista on varmaan tosi kivaa, kun välillä lähden kesken lauseen jonnekin kun kuulen lasten tekevän jotain koiruuksia tai alan huutelemaan toiseen huoneeseen ihan jotain muuta. Keskityn kyllä myös siihen mitä mulle puhutaan, mutta aina ei ehkä vaikuta siltä...

Meni nyt taas vähän aiheen vierestä, mutta menköön...
 
Kun sain esikoisen en halunnut enkä tykännyt poistua kotoa. Liikkuminen oli oikeasti hankalaa, lapsi ei viihtynyt vaunuissa eikä autossa. Lisäksi tyttö oli oikea tissitakiainen (ja pulloa meillä ei käytetty) että aina vähintään puolentunnin välein piti löytää paikka, jossa imettää. En myöskään ottanut vieraita kovin mielelläni vastaan, koska olin todella väsynyt ja nukuin lähes aina kun lapsikin nukkui.
 
Mulla "onneksi" kaikonneet jo aiemmin, tai niitä ei ole kovin kyllä ollutkaan. Ei harmita, että tän elämänvaiheen takia on yksin. Tai onko se nyt parempi, että vika on itsessä..?
 
Mulla ei oo kaikonnut. Tosin nyt itse oon ollut äärest kiireinen, enkä oo ehtinyt tapaamaan ystäviä siinä määrin kun haluaisin. Reilun kymmenen vuoden aikana olen ymmärtänyt sen, että joidenkin kanssa yhteydenpito ei vaan häviä ja joidenkin kanssa se kulkee ns. sykleissä, että välillä tavataan ja välillä ei. Turhaa myös roikottaa niitä mukana joiden kanssa usein menee kemiat ristiin, helpommalla pääsee kun sellaisia tapaa harvemmin.
 
Me oltiin kans ystäväpiirissä ekana lapsia saamassa, mutta muut alkoi poksahdella tasaiseen tahtiin aika pian meidän jälkeen..että ei alkuun ollut paljon muutosta ystäväpiirissä (siinä yhdenlapsen kohdalla oli kaikilla aika sama elämäntilanne ja aikaa..). Mutta sitten alkoi urakiihdytykset, rakentamiset yms..ja aikalailla harveni tapaamiset koko piirin kera (n 8 perhettä, sieltä 18-v asti suunnilleen oltu aika tiivistä). joitakin tapaa enää ehkä kerran vuodessa ja joistakin on tullut entistä läheisempiä. Yksi uusi hyvä ystävä on tullut lapsien myötä, joka on syrjäyttänyt niitä vanhoja..ja kun perheet alkaa olla sen väh 2 lasta jokaisessa, ei suuria yhteistapaamisia oikeen tuu järkättyä. jotain kokko-talviriehaa tai kesä-grillaus-maalaus hässäkkää joskus yritetään-mihinkään sisätiloihin ei mahdu enää kahta perhettä enempää. mutta harvakseen. On vaan niin paljon hommaa kaikilla ettei kerkee..
hyvissä väleissä voi silti olla useampien kanssa, ja uskon että saattaa taas tilanne muuttua tapaamisien suhteen kun lapset kasvaa itsenäisemmiksi. kaikki kuitenkin ymmärtää tilanteen ja sinänsä aikaongelma on sama kaikilla.
 
Kas, marraskuinen pelko erakoitumisesta ei ole ainakaan vielä toteutunut. Tullut nähtyä kavereita ihan yhtä lailla kuin ennenkin. Ellei jopa enemmän kun ei tarvitse järjestää aikaa sille lärväilylle kun voi mennä autolla ja on seuraavana päivänä skarppina (jos sitä sanaa nyt pystyy paljon meikäläiseen enää muutenkaan yhdistämään).

Ens kesä on kyllä varmaan vähän enemmän sitä hiljaiseloa kun totutellaan vauva-arkeen. Vähän kyllä mietin että jos sitä vaikka jo jazzeille pakkaisi beben kyytiin ja lähtis frendien kanssa piknikille :)
 
mun kaverit kaikkos jo enne esikoista... muutettiin toiselle paikkakunnalla, vaikkei kauas, mut kuitenkin.. alkuun kaikki oli innoissaan "tulossa bilettää" ku oltiin ainoot, ketkä asu omakotitalossa, mut sit ku tuparit sun muut (juoma)talkoot oli pidetty, kukaan ei enää jasanukaan tulla ihan vaan vaikka kahville.... aina olis pitäny mennä heitä moikkaan... sit se vaan jäi..... sit ku esikoinen synty, tuli sellanen sykäys, et kaikki olis halunnu tulla kattoo vauvaa... sit ku se oli kerran nähty, niin ei kuulunu kenestäkään enää mitään... ite yritin vähä soitella kavereille ku oltiin vauva rytmiin pääsy, mut tuntu et kaikki pyys aina vaan ryypiskelemään... enkä nyt muutenkaan koskaan oo viihtyny baarissa, saatika ku kotona odotti pieni vauva..... nykyäänkin se on niin, ettei meillä käy kylässä ku sukulaisia lähinnä... kavereita aina pitäis mennä moikkaa etelään... joten oon ite vähä niinku vissiin kans jättäny

ja mun kummitytön äiti "katkas" välit muhun heti tytön ristiäisten jälkeen.... ainoo oli et se kutsu synttäreille ja lähetti joulukortin... sit ku sanoin siitä se tokas, et se on kummin tehtävä pitää yhteyttä o_O jonku aikaa soittelinki ja kävin kattoo kummityttöö Helsingis, mut sit lopetin... en vaan jaksanu enää, eikä se tosiaan enää niin helppoo ollu ku itelläki pieni vauva.....
 
No ohhoh, mistäs se voi johtua? Ystävät ei ole mulla kaikonneet mihinkään, tietysti meillä elämänvaiheetkin on aika samat, mutta tuntuu oudolta että ystävyys loppuisi siihen, kun tulee raskaaksi :sad001. Ollaan suurimman osan kanssa pidetty yhtä pienestä asti, mutta myös nuo myöhemmät ystävyyssuhteet ovat pysyneet. Tietysti nähdään vähän harvemmin kun kaikilla on työt ja muut arjen kiireet, mutta ehkä aidon suhteen tunnistaakin siitä, että juttua voi jatkaa siitä mihin on jääty.

Ja tuosta kummiasiasta: eiköhän se yhteydenpito ole ihan molemminpuolista. Outoa valita kummeja, eikä sitten pitää niihin mitään yhteyttä.
 
Miun kavereilla on jäänyt yhteydenotto minuun ihan kokonaan. Marraskuussa nähny ja kuullut heistä viimeisen kerran, kun itse kyselin kuulumisia ja et nähtäiskö. Yhtä kaveria näinkin vielä marraskuussa, kun suostu näkeen, mut toista en oo nähny ku vissiin lokakuussa? Ja tääkin kerta oli, kun ilmoitin hälle olevani raskaana. En oo miekää enää kyselly heidän kuulumisiaa nyt enää, kun ärsyttää ko ite kysyy kuulumisia nii saa vaan yksi sanaisia vastauksia eikä sitten raaskita kysellä takaisin kuulumisia. Ni antaa olla. Pari kuukautta jaksoinkin yksipuoleista kuulumisen kyselyjä. Mut ei oikeesti enää kiitos.

Enpä enää hirmusesti osaa olla moksiskaan noista kavereista. Vaikka välillä tulee mietittyä, et miks tuoki ei poista vaa minuu fabosta kerta ei kaveruus kiiinnosta. Oon jättäny ne taakse ihankuin nekin miut ja se tuntuu hyvälle. Tekis mieli toisaalta jättää kokonaan taakseen eli siis poistaa fabosta, mutten haluu olla se joka poistaa vaan ootan millon ne poistaa miut. Koska en halua, et ne tietää miu elämästä ees senkään vertaa mitä fabossa jaan, kun ei muutenkaa kiinnosta edes kysellä kuulumisia, kun ollaan yhtä aikaa fabossa.

Mut hyvillä mielin ootan uusia kavereita mitä tää vauvaelämä tuo tullessaa jos tuo. Mutten halua itsekään olla feikkikamujen riippakivi.

Mie luulin, et miulla ne kaverit mitkä oli niin ois ollut oikeita kavereita, jotka ei kaikkoa kun elämän tilanne muuttuu. Mut on miulla nui jätkäpuoliset kaverit, jotka ei oo kaikonnut ja kohteleekin minuu ihan kuin ennen. Etten oo vaan odottava valas! Mut on se eriasia mieskaverit kuin naiskaverit. Ei miesten kaa voi purkaa tuntoja syviä. Mut onneks on äiti, se on miu paras ystävä nykyään. Raskaus on lähentänyt meitä hirmusesti. Ihan mukavaa silleen, et miulla on enemmän aikaa viettää oman äidin kaa aikaa, kun ei oo noita feikkikavereita enää tuhlaamas miu aikaa. :)
 
Mie oon ollu kaveriporukassa se ainut lapseton, jonka ei pitänyt koskaan lapsia saada. Nyt kun tää jotenkin ihmeen kautta tapahtui, ni kyllä on olleet vaan ystävät läheisempiä ja ovat vaan innoissaan tulevasta perheenlisäyksestä.
 
Mä oon kaveriporukasta se viimeinen perheellinen. Sillon kun muut saivat perhettä, tuntui kyllä kurjalta. Yhteydenpito perheellisiltä oli aikas niukkaa... Se oikein loukkasi!
Sitten kun itse sai lapsen, niin on ymmärtänyt miksi niin kävi.
Kaikesta huolimatta ollaan yhä hyviä ystäviä kaikkien kesken, mutta nähdään harvemmin. Kaikki tietävät elämäntilanteen, joka kestää aikansa. Kyllä me vielä tulevaisuudessa muistellaan vanhoja porukalla, kun lapsille ei enää kelpaa vanhempien seura!
Lapsen myötä on tullut muutama tosi hyvä ystävä ja mikä parasta meidän miehetkin tulevat hyvin juttuun keskenään!
 
Läheisimmät kaverit jäi oikeestaan jo siinä vaiheessa ku lähti opiskelemaan. Mä sitten vielä vaihdoin opiskelupaikkaakin kesken eli en kummankaan porukan kanssa oikeen hirveen hyvin tutustunu. Noi entiset lapsuuden ystävät ja pari opiskelukaveria on vähän taustalla tai ne on semmosia, että tietää niiden siellä olevan vaikka tosi vähän pidetään yhteyttä. Sit ku pitkästä aikaa nähään ni juttu lähtee ihan luontevasti. Muutama on lapseton ja eivät ole sitä omasta tahdostaan niin välillä on vähän kiusallista kun meinaa suusta päästä sammakoita. Uusia tuttuja, ei ehkä ystäviä, on tullu noista kerhoista yms. Ne ihmiset on samassa elämän tilanteessa ja ymmärtävät jos aamulla sanot, että oisin ihan valmis vaikka myymään lapset jollekin. Ite oo nkyllä erakkoluonne, enkä kaipaa hirveetä sosiaalista verkostoa. Lisäksi olen myös nirso, eli jos joku piirre ihmisessä ärsyttää mua ni en jaksa edes hirveesti yrittää ymmärtää. Toimeen tulen kuitenkin kaikkien kanssa.
 
Mie en ole teinivuosien jälkeen omistanut kunnon kavereita kun porukka hajaantui eri paikkakunnille, mie sain ekana meidän porukasta lapsen :)
Lisäksi tein hirveästi töitä ja opiskelin ennen kuin tulin raskaaksi niin kyllähän nää kaikki erilaiset elämäntilanteet ajaa erilleen.
Mutta, sitten kun on lapsia on ainakin mulla usein päiviä etten vois kuvitella että ottaisin tänne edes joka viikko kavereita kylään :D En ole erakko, tykkään seurasta.. Mun elämäntilanne on vaan se että lapset tarvii huomiota, itselle ja parisuhteelle tarvii aikaa? Ei ole rakoa aina edes parisuhdeajalle, saati sit kamuille.
Ite luotan että niitä tulee sit myöhemmin kun kavereille on enempi aikaa :)
Onneks on niitä kerhoja, joissa voi tavata sit muita mammoja ja saada sitä kautta kavereita :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top